VALOON

Pois vie,
unen valtatie.
Kai jossain lie
tuo rie-
muisa paikka, jossa saan
levätä vaan.

Suljen luomen.
Taittuu tuomen
latva myrskyyn, mutta huomen-
na voi odottaa mun
saavan nähdä kirkkaan aamun.

Toisin kuin luulet,
kaiken tuulet-
telun jälkeen kuivat huulet
löytää aina uuden laulun,
kun saan naamataulun
kääntää aamunkoittoon,

loittoon valoon…

HOHDE I

Roiski rapaa,
ei se likaa.
Olen vapaa,
vailla vikaa.
Muotopuolet laumasta ammutetaan.
Minä sammun vain, muut sammutetaan.

Kai heijastustani katsoa voin.
Ei katse kasvoja tapaa,
ei kynä osu päiväkirjan lehtiin.
Muistan kyllä, kuinka kaikki tehtiin -
aina tyhjät sivut mieleni kuvittaa.

Niin – olen vapaa,
peilit pirstaloin
jos huvittaa.

Neon

Tulipalopakkanen korvensi kadut.
Ei ole mummoja, ei poliitikkoja.
Poissa joka ainoa rauhanrikkoja.
Poissa on valheet ja vaalisadut,
lupaukset, mietteet, väitteet ja teesit,
anarkistitkin, ja irokeesit.

Näyteikkunoissa saappaita, nyt ne on in.
Saapastelijoita vain ei palavan neonin
kummitusvalossa.
Tuolla peittää piippu taivasta häkään,
muualla ei näy liikettäkään.

Mainostaulut silti on joka talossa…

Kävin yksinäisyydessä ymmärtämässä:
maailma on vain, mitä on tässä.
On yksilö nuori ja sietokykyinen
- kahdeksantoista, oma voima ja pää! -
uhkaa tihkuvat valot ja kaupunki hyinen.

Suuntaa ei anneta ylempää;
vain tyhjät kadut, silatut jäällä
ja neonloisteella kaikkeuden päällä.
Yritän sijaintini selvittää:
“Kuuleeko maailma, minä olen täällä!”
- ei kukaan kuule, ei kukaan nää
ja aamuyö asfalttikeuhkoineen
vetää henkeä taas multa itselleen.
Olen yksin, ja kaupunki hengittää…

Viimein, huutavassa hiljaisuudessa
hetken ajan näen kaiken uudessa
valottomuudessa:
Kaikki katoaa pimeään silkkiseen.

Tyyneyteen
syvään ajatus hukkuu -
niin ainutkertainen hetki se on
kun sammuu neon

ja kaupunki nukkuu.

Iloillat, sysiyöt, aurinkouni

Sysiöisin,
aivoin ohrapirtelöisin
usein mietin, josko löisin
sanat kirjaimiin ja möisin
pois, ilman ehostusta.
Silkkaa kusta
on tää ajatusjättöisin
mielen pohjaliete musta.

Oon nyt jo lihaa eilistä,
näin lauon vitsejäni,
tuhannesta hupipeilistä
kun katson itsejäni.

Loisin
ihollasi aattein moisin
elikkona, mutta minä?
Lajiluokitus lie kaikista heppoisin.

Toivoa kai voisin
toisin -
jospa oisin
sinä!
Menon roisin
kehiin toisin:
linnunpelättinä
iloillat ilkamoisin,
itselleni soisin
anteeksi, jos liikaa joisin,
kun aivan rättinä
ohi joka aamun koisin
nykyäänkin, aamunkoisin.

Tähän asti
sinä olit vain kontrasti,
jonkinlainen painolasti,
alin kasti
korkeudessa mielen huipun lumettuneen -

tai päätösrasti
kulkijalle sattuvasti…

olit varjo ainut aurinkoiseen uneen.