Apulanta Taiteilijanmäelle | Kuva: Joona Nuutinen

Kerrottakoon heti alkuunsa, että Apulanta ei ole lopettamassa. Itse asiassa yhtye voi hyvin ja julkaisee omakustanteena Kesä-EP:n 11.kesäkuuta ja uutta pitkäsoittoa on kaavailtu marraskuulle. Silti Toni ja Sipe saapuvat Hietaniemen Taiteilijanmäellä puhumaan loppujen paradoksaalisuudesta. Niiltä kun ei matkan varrella kuitenkaan ole vältytty. Annetaan siis pojille puheenvuoro.

Joka helvetin kerta

Niin musiikinteossa kuin maalaustaiteessakin jokainen luova yksilö on ollut tilanteessa, jossa paperille tai kankaalle ei synny mitään. Voiko luovuus kuitenkaan kokonaan loppua?

Toni: Luovuus ei voi koskaan kokonaan loppua, mutta se voi muuttaa muotoaan ja se voi kanavoitua eri tavalla. Jokainen on luova, se vain riippuu siitä kuinka se kanavoidaan. Ihminenhän on luotu luomaan ja ihmisen kuuluu luoda.

Sipe: Ja jos ei muuten, niin ’pakko on paras muusa’. Jos joku ihminen ei ole maailman paras autokuski niin pakkotilanteen edessä kummasti se luovuus tilanteeseen löytyy ja sitä väistöliikettä edes yritetään. Pakko-tilannetta ei pysty kuitenkaan mitenkään lavastamaan. Esim. treenikämpällä on ihan mahdotonta saada samanlaista fiilistä kuin oikeasti lauteilla, vaikka miten yrittäisi psyykata itseään.

Toni: Ja joka helvetin kerta on kuitenkin henkilökohtainen epäusko kämppäkaverina, kun pitäisi vääntää uusia biisejä. Niin se on aina ollut ja tulee olemaan, siitä ei vaan pääse mihinkään.

Uuden alku

Biisien lopettaminen ei ole Tonin ja Sipen mielestä vaikeaa puuhaa, se on vain vuosien mittaan helpottanut. Tosin vanha kunnon inhimillinen lopetus olisi saatava takaisin! Hienoimmat rumpufillitkin saattavat löytyä fade outin alta. Kuinkas Apulannassa tapahtuneet loput? Onko niitä tullut edes mietittyä?

Sipe: Basistin paikalla on ollut toki tuulista. Itse aloitin tässä bändissä 13-vuotiaana ja jos miettii henk.kohtaisia loppuja niin onhan tässä ehtinyt loppua peruskoulu, lukio ja aikuisiän urasuunnitelmatkin ovat kokeneet lopun. Ajattelin lukiossa ryhtyväni opettajaksi, mutta tässä kävi näin.

Toni: Loppuhan ei oikeastaan ole mikään loppu vaan uuden alku. Jos ei puhuta siitä lopullisesta lopusta vaan pienemmistä lopuista, niin siinä vaiheessa ei kannata vielä stressata.
Ja sen mitä olen elämässä huomannut, niin harvat asiat ovat edes lopullisia. Kyse on vaan optioista ja vaihtoehdoista. Oikeastaan parempi sana lopulle onkin muodonmuutos.

Visakoivun kauneus

Jos loppu on uuden alku, niin vaatiiko muuttuminen sitten aina jonkun asian loppumisen? Eikö ihminen voi muuttua ilman, että jonkin täytyy loppua?

Toni: Siihen on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Joko tämä muodonmuutos tai sitten eri suuntaan kasvaminen. Jos kaikkea ajatellaan kasvun prosessina, niin kasvuhan on harvoin lineaarista.
Jos katsotaan esim. puutakin niin eihän sekään ole kasvanut suoraan vaan se haarautuu eri puolille.

Sipe: Ja kaikkein kaunein puu onkin visakoivu ja kun sitä katsoo, niin sehän kasvaa todella kieroon. Sillä on ollut raskasta ja vaikeaa, mutta se on erittäin kestävä. Kovassa paineessahan ne timantitkin muodostuvat.

Toni: Tästä tulikin mieleeni, että älkää hyvät ihmiset ostako merbaupuusta valmistettuja lattioita!
90% merbaupuista kaadetaan laittomasti ja se aiheuttaa kohtuutonta rasitusta luonnolle. Se on harvinainen puulaji muutenkin ja puiden kasvualueilla elää muutenkin harvinaisia eläinlajeja.

Apulanta Hietaniemen hautausmaalla | Kuva: Joona Nuutinen

Irti kuolemanpelosta

Merbaupuita koskeneen tietoiskun jälkeen keskustelu ajautuu kärsimykseen, jota ihminen itselleen aiheuttaa.

Sipe: Lopun ja oman kuoleman hyväksyminen on kyllä vapauttavaa, vaikka se onkin klisee. Sitä ei testosteronipäissään tullut teinipoikana ajateltua, mutta nyt sitä tajuaa että joku päivä sitä kuoleekin.

Toni: Buddhan sanoin: Oman kuolemansa miettiminen ja ajatteleminen on parasta meditaatiota ja henkistä harjoitusta mitä voi olla. Mutta toisaalta, mitä helvettiä siitäkin tulee jos kaiken aikaa vaan kelailee viikatemiehen tuloa?

Sipe: Se varmaankin perustuu siihen, että pahimmat teot mitä täällä tehdään perustuvat kuolemanpelkoon. Väitän, että jos kuoleman hyväksyy, niin on mahdollisuus olla parempi ihminen. Asioihin takertuminen ja niistä riippuvaiseksi tuleminen aiheuttaa kauheasti angstia omaan elämään. Heti jos asioilla ei ole niin suurta merkitystä, ettetkö voisi luopua niistä vaikka heti, ne alkavatkin kiertää ympärilläsi. Eli saat sen mistä luovut.

Toni: Tämä pätee myös musantekemiseen. Jos hiki hatussa yrittää vääntää hittibiisiä, niin se harvemmin onnistuu. Mutta jos antaa vaan mennä, niin sitten sieltä voi syntyä jotain hienoa. Tuskin Nirvanakaan kelasi, että aloitetaanpa tällainen grunge-juttu ja tehdään ruutukuoseista kovaa kamaa. Tämän päivän pandarokkibändit menevät metsään siinä, että ne keskittyvät epäoleellisiin asioihin, kuten onko tukka hyvin ja onko taiteilijanimi uskottava.

Kuuntele loput haastattelusta tästä:

(Haastattelun kuunteleminen vaatii Flash Playerin)

Apulanta Hietaniemen hautausmaan Taiteilijanmäellä. | Kuva: Joona Nuutinen

Intohimo-numeroon on tulossa mm.

• Poets of the Fallin Marko Saareston haastattelu
• Suosikin uuden päätoimittajan Ville Kormilainen ja Joulutarina-elokuvan ohjaajan Juha Wuolijoen haastattelu.
• Pohdiskelua intohimosta
• Tarina Sylvester Stallonesta
• JTM testaa: Elokuvahistorian intohimoisimmat tanssikohtaukset -vertailu
• Nauskin yllättävät jatkotoimenpiteet
• Intohimo ja massiivimoninpelit
• Katsaus Donald Thomasin elämään

Intohimon jälkeen julkaistaan Juoni.net 2.0. Uuden alun vuoksi valitsimme mehukkaan ristiriitaisen teeman: Loppu.

Juonen synttärinumero on täynnä intohimoisia tarinoita! Omansa kertovat muun muassa korkeushypyn maailmanmestari Donald Thomas, Joulutarina-elokuvan ohjaaja-tuottaja Juha Wuolijoki ja Suosikin tuore päätoimittaja Ville Kormilainen. Lisäksi JTM testaa elokuvahistorian intohimoisimmat tanssikohtaukset, Heidi kertoo kaikennielevästä WoW-addiktiosta ja Nauski jatkaa seikkailujaan Ameriikan maalla. Entä kuka oli se italialainen näyttelijä, joka jaksoi jatkaa yrittämistä vielä 1500 kieltävän vastauksen jälkeenkin?

Juonen kuunnelmatiimi vei voiton Kouvolassa Meduusa-mediafestivaaleilla järjestetyssä kuunnelmakisassa. Kuunnelmatiimin tuotos ”Katkaisin jalkasi” palkittiin kisan pääpalkinnolla ja 1000 eurolla. Kuunnelmatiimiin kuuluvat käsikirjoittaja Lari Vesander, äänimestari Samuli Turunen sekä ääninäyttelijät Aapo Oranen ja Hannu Paananen. Kuunnelman voitokkaan kisaversion voit kuunnella täältä.

Kuunnelmatiimi on nyt jo uusien haasteiden kimpussa, sillä valmisteilla on tyrmäävän hyvä nyrkkeilykuunnelma FOREverMAN, joka julkaistaneen kesäkuun Loppu-numerossa.

Joulutarina-elokuvan on nähnyt 270 000 suomalaista ja jokainen tuntee jonkun, jonka postilaatikkoon edelleen kolahtaa Suosikki kerran kuussa. Molempien ilmiöiden takana seisoo nyt mies, joka ei välitä siitä vaikkei häntä sen kummemmin tunnettaisiinkaan. Intohimo elokuvan tai lehden tekoon on kuitenkin molemmille tärkeää.

Sairas ammatti

Tarinat ovat aina olleet osa Juha Wuolijoen elämää. Kyseessä on mies, joka ideoi, ohjasi ja tuotti Suomen yhden menestyneimmän elokuvan: Joulutarinan. Vaikka Joulutarinan oikeudet on nyt myyty kymmeneen maahan ja se on ollut suurmenestys myös Suomessa, ei elokuvan alkutaival ollut helppo. ”Ideointi ja käsikirjoituksen laatiminen on vielä helppoa puuhaa, mutta rahan tekeminen vaatii yrittäjämäistä raivoa ja kokemusta. Saatat joutua kuulemaan useamman ei-sanan rahoituksen keruuvaiheessa vaikka tarina olisi kuinka hyvä tahansa”, Wuolijoki sanoo. Vaikka Wuolijoki kutsuukin työtään sairaaksi touhuksi tai pikemminkin elämäntavaksi, näkee hän myös syyn miksi tekee sitä mitä tekee. ”Ehkä suurin juttu on se palkitseva tunne, kun käsikirjoitus muuttuu eläväksi kuvaksi yhdessä koettujen hetkien jälkeen.”

Toimittajan unelmapaikalla

Ville Kormilainen ei ole omasta mielestään kuin ”tällainen lehtimies”, mutta suomalaisten laajempaan tietoisuuteen hän pongahti, kun Suosikki julkisti uuden päätoimittajansa. Katja Ståhlin saappaisiin avoimen haun perusteella päätynyt Kormilainen on nuoresta iästään huolimatta tehnyt jo pitkän uran eri lehdissä. Uusi haaste saa hänet kuitenkin intoilemaan: ”Olen tietysti hirveän innoissani siitä, että olen päässyt oikeastaan huikeimpaan tilanteeseen mihin toimittaja voi päästä, eli suunnittelemaan lehtiuudistusta ihan puhtaalta pöydältä”, Kormilainen sanoo. Suosikilla onkin edessään uudet haasteet, sillä lehti tulee kokemaan suuren muodonmuutoksen kesäkuussa. ”Se merkitsee täydellistä kasvojen freesausta. Meille tulee ihan uusi ulkoasu, uusi logo ja jonkun verran myös uusi sisältö”, Kormilainen paljastaa.

Wuolijoen Dream Team

Molemmat herrat työskentelevät ammatikseen Suomen huipputekijöiden kanssa ja ovat sitä mieltä, että suomalaisista taiteilijoista löytyy asennetta, sisua ja intohimoa omaa tekemistään kohtaan.

Vaikka Juha Wuolijoki on päässyt ohjaamaan itse John Turturroa Joulutarinan englanninkielisten dubbausten aikana, hän arvostaa suomalaisia näyttelijöitä suuresti: ”Vaikka Suomen tunnetuimmillekaan näyttelijöille ei tule rahaa ovista ja ikkunoista, pystyn näkemään esimerkiksi Hannu-Pekka Björkmanin, Laura Birnin, Mikko Leppilammen, Kari Väänäsen ja Mikko Koukin tekemisissä todellista intohimoa”, Wuolijoki kertoo.

Hyvän näyttelijän tunnistaakin herkkyydestä ja taidosta kuunnella. Itsekorostus vie näyttelijältä terävimmän kärjen ja vaikuttaa työn laatuun. ”Unelmana olisi saada jatkaa näitä samoja hommia, mutta saada niille kansainvälistä levitystä jatkuvalla sykkeellä. Haluamme pyrkiä siihen, että kotimaisuus ja kansainvälisyys voisivat yhdistyä, kuten kävi Joulutarinan kohdalla”, Wuolijoki visioi.

Kormilaisen Kultaturbo

Suosikki on ollut ja on edelleen monelle teini-ikäisille tärkeä lehti. Myös Ville Kormilainen sai 12-vuotiaana paljon ideoita ja hyviä fiiliksiä lehdestä, varsinkin kun oma ensimmäinen kitara tuli hankittua samanikäisenä. Kerran vuodessa ilmestyvä Kultaturbo-numero sai monet jännittämään keskiaukeaman suurimman julisteen sisältöä tai lehden mukana tulevia tarroja.
Mutta miltä näyttäisi Kormilaisen Kultaturbo ja kuka olisi kannessa? ” Sanotaan että se olisi fiilikseltään hyvin lähellä 90-luvun huikeimpien vuosien Kultaturboja. Jos saisi sellaisen samanlaisen hengen niihin 2000-luvun lopun Kultaturboihin, niin sitten voisin sanoa olevani ainakin tyytyväinen. Ja voi olla että tarroja on Kultaturboon tulossa, vaikken itse olekaan kaivannut niitä”, Kormilainen nauraa.

Kansikuvan henkilöä onkin vaikeampi päättää – osittain siitä syystä, että tämän hetken nuorten mielenkiinnon kohteet vaihtelevat nopeasti ja koko mediakenttä on niin pirstaloitunut. Kormilaiselta onkin kysytty kuinka hän pystyy tekemään yhtä nuortenkulttuuria kokoavaa lehten, mihin hän vastaa: ”Enhän mä pystykään, eihän sellasta neropattia olekaan joka pystyisi kaiken kokoamaan. Jos mä tahtoisin tavoittaa koko Suomen nuorison niin mullahan pitäis olla 10-20 erilaista Suosikkia, jotka olisi brändätty tietyn musiikin tai tietyn tyylin ystäville. Tämä on siksi niin äärimmäisen haastava tilanne, tehdä lehteä jossa pitäisi olla kaikkea, mutta sitten kuitenkin riittävästi sitä massaa, että se kiinnostaa meidän isoa lukijakuntaa.

Elossa kaiken aikaa

Vaikka elokuvia myydään näyttelijöiden nimillä ja lehteä houkuttelevilla haastatteluilla, ei kumpaakaan saataisi kauppoihin ilman kymmeniä taustalla työskenteleviä ihmisiä. Yhdessä elokuvassa voi olla auttamassa satoja ihmisiä ja Suosikillakin on ydintoimituksen lisäksi yli toistakymmentä avustajaa per lehti. Tämän lisäksi tarvitaan myös johtohahmoja, jotka pitävät homman kasassa. Wuolijoki ja Kormilainen ovat ovat omissa projekteissaan johtotehtävissä ja pitävät molemmat intohimoista suhtautumista elämään ja työhön tärkeänä. Ilman sitä olisi vaikea tehdä haluamiaan asioita ja menestyä. Työnsä ohella Kormilainen nauttii perheen kanssa olemista, kalastamisesta, metsästyksestä ja uudesta harrastuksesta, thainyrkkeilystä, josta hän on hirveän innostunut tällä hetkellä. Wuolijoki kiteyttääkin molempien ajatukset hyvin yhteen: ”Intohimoista suhtautumista elämään olisi mukava oppia enemmänkin, koska se on tärkeää. Pitäisi tajuta, että on jokaisena päivänä elossa eikä vaan niinä hetkinä, kun saavutetaan jotain.”

Tämä on pieni tarina valon sammumisesta ja asiakaspalvelusta.
Ja siitä kuinka paljon tunteita tämä yhdistelmä voi ihmisessä saada aikaan.

Rakas päiväkirja…

Enää nuo sanat eivät tallennu lukolliseen pehmeäkantiseen kirjaani. Ehei, nykyaika on saanut minut mukaansa ja lapsuudesta tutut päiväkirjat on korvattu kannettavalla tietokoneella. On niin helppoa nostaa näyttö, ottaa puhdas word-dokumentti esille ja antaa tuntojensa kirjautua ylös, huomattavasti nopeammin kuin oma käsi mustekynän kanssa ikinä pystyisi. Mutta kuinka käy jos tietokoneesi kannen avattuasi huomaatkin tuijottavasi pimeää ruutua? Jos kone käynnistyykin, mutta mitään ei näy?

Omaisuus kannettavassa

Ensimmäisenä tunteena iskee paniikki. Konetta tekee mieli lyödä, tyrkätä, heiluttaa tai potkaista. Mieleen palaavat kaikki ne kymmenet valokuvakansiot ja tekstitiedostot joiden mietit nyt kadonneen. Apua, en voi enää ikinä fiilistellä vuoden 2005 juhannuskuvien slideshown edessä! Kaikki tunnustukseni ja runonpätkäni ovat mennyttä! Kunnes mieleen hiipii ajatus koneen huoltotakuusta…Ehkä tilanne ei olekaan niin katastrofaalinen.

Jonkun toisen vastuulle

Löydettyäsi todisteen siitä, että olet maksanut rakkaalla kannettavallesi kolmen vuoden lisätakuun, muuttuvat tunteet odottavaksi. Vielä, kun luet takuulapustasi, että takuun ostaneille on erillinen asiakaspalvelunumero, et voi peittää huojentuneisuuttasi. Kaikki saadaankin korjattua. Huollossa niiden täytyy tietää, mikä vika koneeseen on tullut ja otettava vastuu sen korjaamisesta.

Jos asiasi koskee kannettavia, paina yksi

HP:n huollossa pääsee keskustelemaan oikean ihmisen kanssa paineltuaan ensin numerosarjan nauhoitetun puhelun tahtiin. Minun huoliani kuuntelee ensin tympääntyneen oloinen nuori mies, joka käskee minun irrottaa akun koneesta ja sen jälkeen kokeilla syttyykö näyttöön valo. Ei syttynyt. Jaahas, noh, sitten se kai pitää ottaa laajempaan huoltoon (sinne minne se kuuluukin). Ennen kuin mitään voidaan kuitenkaan tehdä, täytyy heillä olla HP:n päässä tieto, että minulla tosiaan on laajennettu takuu. Vaikka omien silmieni edessä on mustaa valkoisella, niin ”joku on varmaan meidän päässä tehnyt virheen ja meidän tiedoissamme ei näy, että olisit takuun maksanut”.

Hetkinen yhdistän…

Siitähän se show alkaa. Pitää soittaa keskukseen, odottaa, odottaa vielä hetki ja kirjoittaa itse sanomalehden kulmaan tuotenumeroa kuin huoltokeskuksen yhteystietoja. Loppujen lopuksi selitän saman asian viidelle eri ihmiselle, ennen kuin heillä on tieto koneeni viasta, sarjanumerosta sekä siitä mistä se pitää tulla hakemaan. Käytettyäni yli puoli tuntia aikaa asian hoitamiseen, saan vihdoin mielenrauhan. Koneeni tullaan hakemaan parin päivän sisällä ja sen jälkeen pääsen taas käyttämään sitä noin puolentoista viikon kuluttua.

Soittoa odotellessa

Ensimmäisestä kontaktistani HP:n asiakaspalveluun on nyt kulunut kolmisen viikkoa. Ensimmäisen soiton jälkeen viikkoon ei tapahtunut mitään, mutta en ehtinyt hoitaa asiaa itse eteenpäin. Kun viikon päästä soitin heille ja ihmettelin asiaa, minulle ilmoitettiin, että kolmen vuoden laajennettuun takuuseen ei kuulu kotoahakupalvelua vaan minun tulisi itse lähettää kone Vantaalle korjattavaksi. Kukaan ei ottanut vastuuta väärästä informaatiosta vaan minulle lähetettiin kaksiosainen tekstiviesti, jossa kerrottiin kuinka toimia. Kerroin hankaluudestani tehdä töitä ilman konetta ja menetetystä työajasta, mutta sille ei voitu mitään. Korvaavaa konetta ei ole mahdollista saada.

Tyhjiö arjessa

Olen elänyt nyt siis kolmisen viikkoa lainakoneilla ja ilman omia tiedostojani. Välillä on tuntunut siltä, että joku ruumiinosa olisi puuttunut, niin valtavan suurta roolia tietokone elämässäni näyttelee. Kokemukseni jälkeen olen varma, että seuraavaa konetta en tule hankkimaan HP:ltä ja aivan varmasti pidän huolen, että jaan kokemukseni myös muiden kanssa. Asiakaspalvelu on kiinni pienistä asioista kiinni ja minun edessäni mätkäytettiin nyt turhan monta ovea vasten naamaa. Tällä hetkellä en odota kuin postin ilmoitusta siitä, että koneeni olisi turvallisesti perillä. Ja näytön valo loistaisi huollon jälkeen kirkkaammin kuin koskaan.

Otetaan kolme nuorta naista ja erilaiset oireet kehossa. Pistetään heidät kaikki elimistön puhdistuskuurille muuttamaan elämäntapojaan viideksi viikoksi. Sekoitetaan joukkoon ympäristön naureskelua ja kiusoittelua ihanista suklaanautinnoista ja tirisevistä naudanlihapihveistä, joista nämä neidot joutuvat kieltäytymään. Mitä tapahtui? Kannattiko syödä viisi viikkoa omenoita, porkkanoita ja täysjyvätuotteita? Tuliko tuloksia ja mihin ne perustuivat? Siitä otamme selvää seuraavassa yhdessä Nina Laaksosen kanssa, joka toimii tuotevastaavana terveystuotteita myyvässä Harmonia Oy:ssa.

Kuona-aiheet kehossamme

Nyky-yhteiskunnassa myrkyt vaikuttavat jokaiseen. Saamme kuona-aineista ja myrkyistä 40 % hengitysilmasta. Loput tulevat alkoholista, tupakasta, ruoasta, juomista jne. Kehon kuormittumisesta ja sen olennaisten tehtävien vaikeutumisesta kertovat mm. väsymys, eloton iho ja hidas ruoansulatus.

Tällaiseen tekstiin törmäsin internetissä, kun kirjoitin hakukoneeseen sanan puhdistuskuuri. Kappale on www.harmonia.fi -sivustolta suoraan lainattu ja herätti mielenkiintoani niin, että siirryin keskustelupalstoille lukemaan muiden käyttökokemuksia näistä nykyajan paastoista. Useat rohkaisevat kokemukset saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että kuona-aineita poistavia valmisteita tulisi kokeilla. Edes sen yhden kerran. Samoihin aikoihin kaksi ystävääni oli myös päättänyt aloittaa kehonsa suursiivouksen ja näin vertaistukikin alkoholittoman ja sokerittoman kauden ajaksi oli taattu.

Alku aina hankala

Puhdistuskuuri olisi hyvä tehdä vähintään kaksi kertaa vuodessa. Ruokavalio, elämäntavat ja aineenvaihdunnalliset tekijät vaikuttavat siihen, paljonko kehossa on puhdistettavaa ja kuinka nopeasti päästään tuloksiin. ”Jos puhdistettavaa on paljon, kuurin alussa oireetkin voivat olla voimakkaampia”, Nina Laaksonen valottaa.

Omalla kohdallani puhdistettavaa tuntui olevan yllin kyllin, sillä ensimmäiset päivät menivät täristessä, kiukutellessa ja päänsäryssä. Olin hermostunut, kun kuuri kielsi minulta niin sokerin kuin kahvinkin. Yht’äkkiä kehon tuli tottua useamman kofeiiniannoksen sijasta yhteen kuppiin kahvia ja loppuajaksi vihreään teehen ja veteen. Eikä sen helpompaa ollut toisella ystävällänikään. Hänen vatsansa sanoi sopimuksensa irti neljä päivää kuurin aloittamisesta ja aiheutti voimakkaan oksennusrefleksin. Yksilölliset erot tulivat kuitenkin hyvin esille, sillä yksi meistä porskutti eteenpäin ilman minkäänlaisia sivuroireita tai mielialanvaihteluita. Aina ei mene pelimerkit tasan.

Enemmän kuin pelkkää laihdutusta

Varsinkin keväisin lehtien otsikot kirkuvat erilaisia dieettiohjeita ja lupauksia viisi kiloa kevyemmästä olemuksesta. Ihminen ei kuitenkaan ole kone ja samanaikaisesti voi tehdä vain rajatun määrän asioita tehokkaasti. ”Kotonakaan keittiön työtasojen pyyhkiminen ei ole kovin käytännöllistä, kun likaiset astiat ovat vielä tiellä. Samasta syystä keho kannattaa ensin puhdistaa myrkyistä ja kuona-aineista sisältäpäin, jotta sen jälkeen vapautettavat rasvavarastot voidaan poistaakin saman tien”, Laaksonen selittää.

11 yrtistä kootun puhdistusjuoman nauttiminen ei kuitenkaan vakuuttanut kaikkia, sillä maalaisjärjellä ajateltuna jo pelkkä ruokavalion muutos takaisin kilojen vähenemisen.
Laaksosella oli kuitenkin vastine väitteeseen: ”Ruokavaliota ei muuteta kalorimäärän vaan kehon puhdistuksen takia. Keho myös tarvitsee runsaasti ravinteita pystyäkseen toimimaan tehokkaasti. Hyvät rasvat ovat sallittuja kohtuullisesti käytettynä ja kalaöljy on painonhallinnan kannalta jopa hyväksi.”

Oman kehon hoitamiseen ja kunnioittamiseen liittyvät ajatukset ovat mieltäylentäviä. Ei pidä kuitenkaan aliarvioida myös voimakkaana motivaattorina toiminutta sisäistä taskulaskinta. Jos olet pulittanut elimistösi aineenvaihdunnan kiihtymisestä lähemmäs 60 euroa, niin kummasti näinkin maallinen seikka motivoi kävelemään karkkihyllyjen ohi.

Ei ihan jokaiselle

Riippuvuutta aiheuttavista nautintoaineista kieltäytyminen vaatii tahdonlujuutta. Vaikka sinulta löytyisi tahdon voimaa vaikka muille jakaa, voi joku muukin seikka estää puhdistuskuurille ryhtymistä. Muunmuuassa yliherkkyys jollekin valmisteen kasveista estää sen käytön.

Omaa lääkäriä kannattaa myös käyttää konsulttina ennen puhdistuskuurille ryhtymistä, varsinkin jos kärsii syömishäiriöstä, diabeteksesta, sydän-, maksa- tai munuaissairaudesta, poikkeuksellisen alhaisesta verenpaineesta tai epilepsiasta. Joissakin puhdistuskuureissa on myös käytetty jodia, joka ei sovellu henkilöille, jotka kärsivät kilpirauhasen sairauksista.
Ole siis huolellinen pakkausselosteen kanssa ennen ostopäätöstä

Lopussa kiitos seisoo

Jälkeenpäin ajatellen viisi viikkoa vierähti nopeasti. Keho tottui vähärasvaiseen, lihattomaan ja täysjyvällä kyllästettyyn ruokavalioon viikossa. Kilpirauhasen vajaatoiminnasta kärsivänäkään ongelmia ei ollut, kun valitsin juotavakseni jodittoman nesteen. Kun makeanhimo yllätti, oli helpottavaa soittaa samassa veneessä olevalle ystävälle ja valittaa arjesta ilman tunnesyöppöilyä. Tosin kerran viikossa oli mahtavaa antaa itselleen lupa herkutella hieman.

Täysin pakko ei kuurin tiukkaa ravintopolitiikkaa olekaan toteuttaa. Detox-kuureilla puhdistumista kannattaa toki tukea kasvispainotteisella ruokavaliolla, jotta elimistöön ei kertyisi uusia kuona-aineita sitä mukaa kun niitä poistuu. Mitään katastofaalista ei kuitenkaan tapahdu vaikka ohjeita hieman soveltaakin. Ja tietysti mikä parasta, olo on freesi ja kiloja tippui saman verran kuin viikkoja vierähti kehoa puhdistaessa.

Juonessa uskotaan joulupukkiin. Pukilla kun on kattavat verkostot. Kuuntele, mitä Juoni tahtoisi tänä jouluna lahjaksi:

Ja lue sitten vielä selvyyden vuoksi selkokielinen selvitys kuvan alapuolelta:

Juoni-tiimin virallinen lahjatoivelista:

• Muutama kappale koodiosaajia, joilla hallussa mielellään PHP/MySQL/Ajax/JavaScript/CSS- ja HTML -taidot. Plussaa tulee sinisistä silmistä, vähintään 13 cm pitkästä täysparrasta (jos olet nainen, tekopartakin käy) ja halusta kehittää Mirable Manager-julkaisujärjestelmää.
• Tuotemyynnin suunnittelija ja organisaattori. Juoni tulee avaamaan ensi vuonna verkkokaupan, jonka vetovastuuseen kaivataan idearikasta, näkemystä omaavaa ja organisointikykyistä päällikköä.
• Mainosmyynnin pääjehu, joka ymmärtää Juonen arvot ja tietää millaisten yritysten kanssa Juonen tulisi olla tulevaisuudessa tekemisissä. Verkostointitaidot, tinkimätön asenne ja kyky hahmottaa kokonaisuuksia erittäin jees.
• Päätoimittaja K.Kortekallion aisapari, joka on halukas oppimaan taittoa ja julkaisua tai osaa niitä jo valmiiksi. Halukkuus kuvasuunnitteluun yhdessä toimittajien kanssa tuo valtaisan plussan.
• Agenttiverkoston suunnittelija/laputusguru. Juoni markkinoi itseään “huomaamattomasti” kirkkaan värisillä pikkulapuilla, joita kuka tahansa voi tehdä ja jättää mihin haluaa, käyttäen kuitenkin maalaisjärkeä. Asuuko sinussa pieni anarkisti, joka haluaa herättää hämmennystä? Haluatko johtaa laputtamista ja ideoida missä sitä voi tehdä?
• Nettimarkkinoija. Surffaatko sivuistoilla, liikutko foorumeilla? Tietäisitkö miten Juonen tulisi näkyä nettimaailmassa? Kerro se meillekin.

Jos tunnistat itsesi, työkaverisi, ystäväsi tai äitisi näistä kuvauksista ota yhteyttä seuraaviin:

Tekniikkaosaajat: joona.nuutinen@juoni.net

Muut: kaisa.kortekallio@juoni.net

Kuva: Samuli Turunen

Pekka-Eric Auvinen oli varmasti poikkeustapaus. Yhdeksän kuolonuhria vaatinut Jokelan kouluammuskelu oli laajuudessaan ja raakuudessaan ensimmäinen lajiaan Suomessa, ja toivottavasti se sellaiseksi jääkin. Ratkaisua mielenterveysongelmiin ja ennaltaehkäisevän työn vähäisyyteen tuskin löydetään siitä, että YouTube- ja IRC-Galleria-tyyppiset sivustot lakkautetaan. On inhimillistä, että ihmiset hakevat täysin järjettömältä tuntuvalle teolle selityksiä, mutta internetiä ei kuitenkaan voi syyttää kaikesta. Päätimme kuitenkin kysyä alan asiantuntijalta, psykologi Sami Pajuselta, mitä hyviä ja huonoja puolia nettiyhteisöt ja netin rajattomuus voivat saada aikaan. Ääneen pääsee myös 24-vuotias Sanna, joka kertoo omasta nettikäyttäytymisestään.

Psykologi Sami Pajunen, onko nettielämä enää leikkiä?

- On ja ei. Niille, jotka kykenevät säilyttämään rajansa ja ymmärtävät olevansa yhdenlaisessa hiekkalaatikossa, nettielämä voi olla kivaa ja nautinnollista. Netissä tulisi kuitenkin ymmärtää, että siellä kaikki on mahdollista, kuka vain voi olla mitä vain ja ihmisillä on hyvin erilaisia moraalisia koodeja. Toiset noudattavat ns. netikettejä ja toiset taas eivät. Moni on liikkeellä rehellisin aikein etsien esimerkiksi oikeasti seuraa itselleen, toiset taas ovat lähteneet liikkeelle vain itsekkäissä hyötymisaikeissa.

Nettipetoksista kirjoitellaankin paljon. Esimerkiksi Huuto.net-palvelussa on viime aikoina myyty väärennettyjä konserttilippuja ja viihde-elektroniikkaa. Netin haittapuoliksi voi myös laskea
”nettiin uppoamisen”. Toisille se tarkoittaa tunteja, jotkut jäävät koukkuun päiväkausiksi. 24-vuotias Sanna kertoo, että Facebook on ollut hänelle kaikkein koukuttavin nettiyhteisö:

- Pahimmillani olen aktiivisesti viettänyt aikaa siellä ehkä pari kolme tuntia kerrallaan. Mutta usein kun teen koneella töitä, se on auki lähes koko ajan ja vain välillä vilkaisen onko tullut uusia viestejä.

Myös psykologi Pajunen varoittaa nettielämään koukuttumisesta.

- Nettiin voi jäädä koukkuun hyvin helposti ja nopeastikin. Sivut ja niiden sisällöt – esimerkiksi pelit – on usein tarkoituksella rakennettu addiktiivisiksi. Jokainen löytää netistä itseään kiinnostavia asioita, ennemmin tai myöhemmin. Tämä saattaa pahimmillaan johtaa siihen, että ihminen ei enää käy ulkona tai harrasta liikuntaa. Pitkään koneella olo myös muuttaa ihmisiä lyhytjännitteisimmiksi ja syyllisyyden tunteet voivat vahvistua, jos joku toinen yrittää rajoittaa omaa netissä oleilua. Varsin monet ovat netissä myös yöaikaan, jolloin uni kärsii.
.

Mikä nettiyhteisöissä meitä ihmisiä sitten oikein koukuttaa?

- Niissä yhteisöissä, joissa itse liikun ja joita itse olen perustanut, kiinnostavaa on juuri se satojen samanmielisten seurassa liikkuminen, virtuaalinen – ja ihan todellinenkin – yhteyden tunne ja kokemus. Itseäni kiinnostaa myös erityisesti se, miten energia siirtyy ajatuksen voimalla chateissa tai muissa reaaliaikaisissa paikoissa. Monet voivat olla omassa arjessaan sulkeutuneita ja internetin yhteisöistä löytyy enemmän ystäviä kuin reaalimaailmasta. Internet voi olla joillekin turvallinen paikka kokeilla omia rajojaan.

Sanna kertoo omasta Facebook-innostuksestaan näin:

- Olen löytänyt sieltä kavereita, joihin en ole pitänyt yhteyttä vuosiin. On myös hauska seurata millaiset verkostot kavereiden kautta muodostuvat ja aina on yhtä hämmentävää huomata miten pieni maa Suomi on. Yhteisiä tuttuja löytyy yllättävän monen kanssa. Pidän myös siitä, että ihmiset esiintyvät omilla nimillään, joten kauan kadoksissa olleet kaverit voivat oikeasti löytyä. Myös yhteydenpito on hieman helpottunut, koska viestit menevät niin kätevästi perille sitä kautta. Facebookissa vaan on monta hyvää elementtiä samassa palvelussa.

Facebookin hyviä puolia onkin turha lähteä kiistämään, mutta joillakin homma karkaa aina käsistä ja nettielämästä on leikki kaukana. Psykologi Pajunen valottaa tarkemmin miten vakavasta asiasta on kyse.

- Mielenterveyden keskusliiton mukaan nettiriippuvaisia on Suomessa noin 20 000, kun nettiä käyttää nykyisin noin miljoona suomalaista. Nettiriippuvuus voi saada hyvinkin vakavia piirteitä. Joku aika sitten oli esillä juttu amerikkalaisesta pariskunnasta jonka pienet lapset vietiin aliravitsemuksen takia sairaalaan, kun vanhemmat pelasivat nettipeliä niin intensiivisesti, että unohtivat antaa lapsilleen ruokaa. Mitä enemmän tietokoneet kehittyvät ja nopeutuvat, sitä rankempia riippuvuuden muotoja varmaankin syntyy. Mutta jo nyt se joillekin todella suuri ongelma ja asia pitäisi ottaa vakavasti.

Voiko sitten käydä niin, että nettielämä voisi syrjäyttää oikean elämän jossain vaiheessa?

- Tiedän ihmisiä joilla näin on käynyt ja jotka ovat tyytyväisiä tilanteeseensa – netissä on kuitenkin käytettävissä niin paljon enemmän vapausasteita kuin arjessa. Siellä on miltei rajattomat ansaintamahdollisuudet, miljardeittain potentiaalisia asiakkaita käden ulottuvilla ja niin edelleen. Uskon kuitenkin, että virtuaalielämä jättää jotkut täysin kylmäksi eikä tuo juuri mitään lisää tähän todellisuuteen näille ihmisille. Ihan hyvä niin.

Jos virtuaalitodellisuuksissa eläminen tulevaisuudessa lisääntyy, millaisia psykologisia uhkia se aiheuttaa?

- Jos ihminen ei ole mieleltään riittävän terve, virtuaalitodellisuudet voivat pirstoa ihmisen käsityskykyä ja hänestä voi kehittyä jollain tavalla vajavainen. Jos ajatellaan että virtuaalitodellisuuksien kautta ihmisen mahdollisuudet saada mielihyvää elämäänsä lisääntyvät eksponentiaalisesti, voisi rottakokeiden valossa sen ajatella johtavan siihen, että jotkut ihmiset eivät muuta tekisi kuin etsisi jatkuvasti aina uudenlaista mielihyvää. Myös tässä on oma uhkansa, tietysti.
- Itse ajattelen kuitenkin, että virtuaalitodellisuuksissa on todellinen mahdollisuus – monenlaiseen hyvään ja voimaannuttavaan, uusien asioiden oppimiseen ja monien ongelmien hoitamiseen. Nettiyhteisöt voivat olla myös hyvin terapeuttisia paikkoja.

Kuvitellaan tilanne, että joku päivä jokainen maailman palvelin lakkaisi toimimasta. Yhtäkkiä meillä ei enää olisi internetiä. Ei muistettavia salasanoja, ei verkkopankkitunnuksia, emmekä saisi enää virtuaalisia oluita ystäviltämme Facebookissa. Näinkin voi nimittäin käydä. Jos tämä kuvitelma saa aikaan levotonta oloa, orastavaa hikoilua ja palan nousemista kurkkuun, kannattaa ehkä käydä tsekkaamassa seuraava linkki:

http://www.paihdelinkki.fi/testaa/netinkaytto

Kolme kuukautta ei loppujen lopuksi ole kovin pitkä aika. Mutta tässä tapauksessa kolmekin viikkoa riitti. 427 000 katsojaa seurasi, kun jyväskyläläinen Satu Olkinuora häädettiin Big Brother -talosta kolmen viikon asumisen jälkeen. Vajaassa kuukaudessa melkein joka kymmenes suomalainen oli seurannut Sadun elämää kameratalossa ja tunnisti hänet mihin tahansa hän meni. Ja tunnistaa edelleen, vaikka häädöstä on kulunut jo viitisen viikkoa.

Tapaan Sadun jyväskyläläisessä kahvilassa ja saan todistaa kummallisen ilmiön itsekin. Tuntemattomat ihmiset vilkuilevat viereisistä pöydistä, hymyilevät hämillisesti ja kääntävät katseensa nopeasti pois. ”Onhan tämä toisaalta hauskaa, mutta ei tämä ole kuitenkaan minun juttuni. Olen huomannut, että kaikki sivuilmiöt jotka tähän härdelliin liittyvät eivät tee minua onnelliseksi. Siipeilijöitä tuntuu riittävän, ala-asteaikaiset kaveritkin ovat yhtäkkiä alkaneet soitella ja kysellä kuulumisia”, Satu kertoo. Samalla hän sanoo kuitenkin tiedostavansa, että Big Brother -julkisuus on ohi yhtä nopeasti kuin se alkoikin. Satu sanoo jo odottavansa sitä aikaa, kun hänen etunimeensä ei enää lisätä BB-etuliitettä.

Paljonkohan kello on?

Big Brother -taloon meneviltä otetaan pois kännykkä, rahat ja kaikki muu ulkoinen jonka varaan nykyihminen osittain omaa identiteettiään rakentaa. ”Sinulla on vain sinä ja vaatteesi ja that’s it. Kaikki muu tulee talon puolesta”, Satu valottaa. ”Minusta tuntui, että omista mielipiteistä kiinnipitäminen oli vaikeaa osittain tästä syystä.”

BB-talosta ei löydy myöskään kelloa. Miltä sitten tuntui elää omassa maailmassaan, mekaanisen ajan ulottumattomissa? ”Ilman kelloa eläminen sujui loppujen lopuksi hirveän hyvin. Sinulla ei ole velvotteita talon sisällä, ei ole sovittuja palavereita tai menoja. Jos pitää herätä, isoveli kyllä herättää ja kertoo milloin tulee lämmintä vettä. Ruokaa tehtiin silloin, kun oli nälkä. Mihin siellä siis olisi kelloa tarvittu?”, Satu kysyy. Vaikka kilpailijat eivät talon sisällä tiedäkään kuinka paljon kello näyttää, arvuuttelivat he ajan kulumista usein yhdessä. ”Jonkinlainen sisäänrakennettu kello sai välillä arvuuttelemaan huvittavankin tarkkoja aikoja tyyliin ‘nyt se on varmaan 17 minuuttia yli neljän iltapäivällä’”, Olkinuora naurahtaa.

Unelmien hinta

Ennen kuin menin taloon luulin, että jos tipun sunnuntaina olen koulussa takaisin viimeistään keskiviikkona. Kummasti tämä aika on kuitenkin tässä jonnekin hurahtanut”, Satu ihmettelee.

Ensimmäiset kolme neljää päivää häädön jälkeen olivatkin pudonnelle aikamoista pyöritystä. Talosta kolmantena pudonnut Satu on tehnyt 30-40 haastattelua, joukossa on niin radioita, sanomalehtiä kuin iltapäivälehtiäkin. ”Ihmiset luulevat, että kolme viikkoa kameratalossa saa minut yhtäkkiä hallitsemaan juontamisen, vitsien kertomisen, poseeraamisen ja laulamisen. Pienenkin julkisuuden jälkeen työtarjoukset ovat koskeneet tällaisia taitoja. Mutta enhän minä osaa niitä yhtään sen paremmin kuin ennen taloon menemistä!”, Satu ihmettelee kuitenkin hyväntuulisesti.

Aikaisemmin olin tottunut siihen, että itse tehty työ on suoraan verrannollinen siihen mitä saavuttaa. Nyt tilanne on aivan hullunkurinen. Kolme viikkoa esillä mediassa tuntuu mahdollistavan hirveän paljon. Ravintoloihin saa VIP-kortteja ja työtarjouksia on tullut paljon. Hinta jonka siitä joutuu maksamaan mietityttää minua kuitenkin. Tekemisiäsi seurataan ja joudut miettimään sanomisiasi huomattavasti tarkempaa. Onko kaikki kuitenkaan sen arvoista?”, Satu miettii.

Paluu arkeen

Mekaanisen ajan maailmaan palaaminen ei ole ollut Sadulle helppoa. ”Tietty kontrolli on kyllä hävinnyt, mikä aiheuttaa hieman stressiä. Aikaisemmin elin niin selvästi kellon mukaan ja muokkasin oman arkeni sen kautta. Kello ikään kuin dominoi kaikkea. Nyt olen tehnyt mitä huvittaa ja sen takia on ollut vaikeaa sopeutua taas ulkoisiin velvotteisiin. Olen kyllä pyrkinyt osittain välttämäänkin niitä”, Olkinuora tunnustaa.

”Kun palasin takaisin omaan arkeeni ja minulla oli tapaaminen aamukahdeksalta, jouduin erikseen miettimään milloin minun pitää siis herätä, että ehdin ajoissa paikalle. Kolme viikkoa eristyksissä oikeasta maailmasta voi siis saada sinut melkoisen sekaisin”, Satu miettii.

”Olemme pitäneet muiden pudonneiden kanssa yhteyttä ja kokemukset paluusta takaisin normaalielämään ovat olleet erilaisia. Esim. Aki on jo palannut työelämään kun taas osa on elänyt kuten minäkin, hieman vapaammin. Eikkakin kertoi, että aina kun hän katsoo nykyään kelloon, se tuntuu näyttävän kolmea. Se varmasti johtuu osittain siitä, että hänen rytminsä on kääntynyt sellaiseksi, että hän herää vasta iltapäivällä, touhuaa aikansa aamutouhujaan ja kun ensimmäinen kerran katsoo kelloon, se on aina kolme”, Satu arvelee.

Päivä kerrallaan

Leikimme hetken ajatuksella, että ulkoinen maailmamme muuttuisi BB-talon mukaisesti ajattomaksi. Mitä Satu siis tekisi jos hänen normaaliarkeaan ei leimaisi kellon mukaan eläminen? Mikä olisi ideaalitapa viettää aikaa? ”Ajatus tuollaisesta maailmasta olisi ihana. Luulen kuitenkin, että haluaisin mennä aamuisin kouluun tai töihin, jotta voisin saavuttaa tunteen että olen saanut jotain aikaan. Mutta muuten ote elämään olisi varmasti rennompi. Saisin kyllä asioita aikaiseksi, mutta ilman stressiä. Nyt yritänkin olla sitomatta itseäni niin paljon ja haluan tehdä asiat sitten kun niiden aika on”, Satu pohtii ääneen.

Juuri tällä hetkellä Satu ei tiedä tarkalleen mikä olisi elämässä seuraava etappi. BB-taloon pääseminen oli kuitenkin yksi iso unelma ja sen mukana tuomat asiat ovat kuitenkin olleet sellaisia, joita Satu on aina halunnut päästä kokeilemaan. ”Kaikessa kamaluudessaan tämä on ollut aivan mahtava kokemus. Jos kelloa käännettäisiin taaksepäin, hakisin taloon varmasti uudestaan ja tekisin samat virheetkin, vaikka onhan se ristiriitaista”, Satu myöntää itsekin. ”Halusin kokeilla miltä kaikki ne aikaisemmin vain unelmoinnin kohteena olleet asiat oikeasti tuntuvat. Olen tässä nyt oppinut ettei huomio ja julkisuus tee minua yksinään onnelliseksi. Nyt sitä on kokeiltu ja todettu ettei se niin erikoista ollutkaan”, Satu sanoo. ”Osittain kulissien taakse näkeminen on tehnyt minut hieman pelokkaaksikin. Olen ryhtynyt miettimään myös muiden aikaisempien unelmieni mahdollista hintaa. Ei ollut kauankaan, kun ajattelin että olisi hienoa työskennellä New Yorkissa jossain hienossa toimistossa, mutta nyt ne haaveet ovat joutuneet hieman suurennuslasin alle. Seuraavaksi palaan kuitenkin tiimiyrittäjän arkeeni ja yritän opetella taas elämään yhdessä kellon kanssa”, Satu päättää hymyillen.