Lauantai-iltana tyttö hyppi tanssilattialla, valkoiset kuituletit liikkuivat isona kimppuna mukana ja pieni, keskittyneen iloinen hymy loisti. Pari päivää myöhemmin hän toi suklaakeksejä ja istui keittiööni juomaan kahvia. Valonhehkuinen, hymyilevä tyttö on Tessa Lepistö, joka valmistui Turun Taideakatemian nukketeatterilinjalta keväällä 2007.

Meidän on tarkoitus puhua valosta; siitä, mitä on työskennellä valopöydän takana. Performansseja tehneenä, nukketeatteria ohjanneena ja nukkeja käsitelleenä Tessalla on sanottavaa aiheesta enemmänkin kuin lamppujen sijoittelun ja spottien ohjailun kannalta.

”Valopöydän takana oleminen on, jos ei nyt ihan parasta, mitä teatterissa voi tehdä, niin ainakin todella mahtavaa”, Tessa sanoo. ”Se on mukana hengittämistä yhtä vahvasti kuin olisi näyttämöllä –ainoa ero on, että on vähemmän näkyvillä.”

Ei niin pimeää

Jos ohjaaja on suunnitellut valot, ne on ’ajettu’ valmiiksi valopöytään ja valohenkilön tehtäväksi jää opetella valojen järjestys ja etsiä näytelmään sopiva rytmi. Sen jälkeen on mahdollista tehdä omiakin sovelluksia ja hioa valaistusta sujuvammaksi: saada se hengittämään.

Pienemmissä teattereissa ja projekteissa ohjaaja päättää tavallisesti myös valaistuksesta, mutta isommista yksiköistä löytyy erikseen valosuunnittelijoita, jotka hoitavat valot alusta loppuun. Osalta ohjaajista puuttuu sekä tietotaito että kiinnostus valaistukseen – tai kenties he luottavat valon ammattilaisiin enemmän kuin omaan näkemykseensä, mene ja tiedä.

Tessa kertoo pienistä teattereista tai esityksistä, joihin ei ole mahdollisuutta tai yksinkertaisesti resursseja hankkia valokalustoa:

”Kerran olin mukana tekemässä esitystä, johon saatiin valot mukaan muutaman esiintymisen jälkeen, ja se muuttui heti. Mielestäni hienoimpiin esityksiin kuuluu myös valaistus. Se inspiroi esiintyjääkin ihan eri tavalla; esimerkiksi hämärä valo luo erilaisen tunnetilan kuin vaikkapa kirkas, keltainen valo.”

Samalla tavoin valo vaikuttaa katsojaankin, antaa odotuksia ja purkaa niitä joko odotettuun tai odottamattomaan suuntaan: isot varjot ovat uhkaavia, lämmin valo turvallista ja niin edelleen. Valoa eri tavoin suuntaamalla pystyy myös huijaamaan silmää, esimerkiksi kaventamaan tai leventämään ilman että näyttelijä liikahtaakaan. Teatterin valaistus on kuin lasten taskulamppuleikkiä, jossa tehdään pelottavia varjoja kasvoihin suuntaamalla valo leuan alta kohti otsaa.

Ne elävät!

Nukketeatteri on Suomessa melko tuntematon teatterilaji ja se usein mielletäänkin käsinukeilla ja marioneteilla leikkimiseksi. Taideakatemian tarjoama, nelivuotinen koulutus sisälsi yhtä lailla nukkejen kanssa esiintymistä, ohjaamista kuin niiden tekemistäkin; esimerkiksi Keski-Euroopassa vastaavan pituinen koulutus keskittyy pelkästään yhteen näistä nukketeatterin osa-alueista.

Nukkeja liikuttava näyttelijä joutuu esiintymään sanoitta, pelkän liikkeen avulla. Hänen eläytymisensä välittyy nukkejen kautta yleisölle, mutta silti pääesiintyjien tulisi olla henkiin herätettyjä nukkehahmoja. Valaisu on nukketeatterilaisille erityisen tärkeätä juuri nukettajan häivyttämisen takia. Esimerkkinä Tessa mainitsee paljon käytetyn valoverhon, jossa käytetään vain lavan oikean ja vasemman reunan sivuvaloja. Valoissa esiintyvät elementit ovat voimakkaasti näkyvillä, kun taas tummiin pukeutunut nukettaja (ja kaikki muu häivytettäväksi haluttu) katoaa.

Tessa kokee itse olevansa ennen kaikkea nukettaja, mutta hän on tehnyt myös performansseja ”aina tarvittaessa”. Seuraavaan esitykseensä hän on suunnitellut todella mautonta valaistusta: räikeää pinkkiä ja vihreää sekä diskopalloa. Hänen mukaansa niin sanottu törkeäkin valaistus sopii, niin kauan kuin se on perusteltua esityksen kannalta.

Varjoteatterista puhuttaessa Tessa innostuu: mitä kaikkea valoilla ja varjoilla voikin luoda! Voi hyppiä tunnelmasta toiseen pelkästään muuttamalla valon väriä tai suuntaa, rakentaa illuusioita ja kääntää ne päälaelleen. Hänelle teatteri edustaa selkeästi kaikkea muutakin kuin näyteltyä tai puhuttua esittämistä, eikä voi olla ilahtumatta intohimosta, jonka valosta ja nukketeatterista jutteleminen herättää.

”Kun on elänyt siinä visuaalisessa ja fyysisessä maailmassa, mitä nukketeatterikin on, tuntuu oudolta nähdä jokin mahtaviin puitteisiin ja isolle näyttämölle rakennettu esitys, jossa näyttelijät vain tuntuvat kävelevän kulisseissa”, Tessa pohtii. ”Se ei enää riitä: haluan nähdä liikettä ja eläytymistä. Puitteet voi aina rakentaa, mutta elämän niihin luovat vain esiintyjät itse.”

Suklaakeksit loppuvat ja ilta hämärtyy. Tessan lähdettyä keittiöön jää valoa.

Olin suosikkibändini Nicolen keikalla viime talvena. Silmät menevät automaattisesti kiinni, nyrkit nousevat ilmaan, pää liikkuu musiikin tahtiin, äkisti herää hurja halu ehdottaa vieressä heiluvalle, puolet isommalle metallimiehelle, että pitattaisko. Kun avaan silmät, havaitsen ensinnäkin olevani muita lavan edustalla olijoita vähintään päänmitan lyhyempi –ja lisäksi ainoa naispuolinen. En aio kerjätä tässä verta nenästäni yleistämällä, että fanittaminen olisi jossain määrin rinnastettavissa siihen, kuinka eteen keikoilla hakeutuu tai kuinka paljon liikkuu. Silti uskallan väittää, että monella keikalla on nähtävissä se valitettava ilmiö, etteivät ihmiset kehtaa elää musiikin mukana (ainakaan, elleivät ole ottaneet muutamaa vahvistavaa etukäteen). Nimenomaan keikkojenhan pitäisi kuulua niihin tilanteisiin, jossa voi ja saa eläytyä!

Eräs ystäväni tokaisi vuosia sitten, että hänen mielestään miehet ovat yleisesti ottaen hauskempia kuin naiset. Samalla, kun niskakarvani nousivat pystyyn, ymmärsin, mitä hän ajoi takaa: miehet ovat yleensä vapautuneempia ja rohkeampia ja siten uskaltavat laittaa itsensä likoon myös hauskuuttaessaan muita. Lisään tämän saman havainnon keikkakäyttäytymiseenkin: miehet ovat hauskempaa (ja valitettavasti todennäköisempää) seuraa, eivät pelkästään eturiviin, vaan ylipäätään keikoille. Naiset tuntuvat herkemmin niin sanotusti kasvavan ulos keikkakulttuurista, jopa musiikinkuuntelusta.

Keikoilla eläytyminen (tavalla tai toisella) on mielestäni yksi parhaita tapoja käyttäytyä kerrankin ilman sosiaalisen elämän vaatimuksia asiallisuudesta tai aikuisuudesta. Kun vaatekaapin kokoinen mieshenkilö pyyhkii silmäkulmiaan Nine Inch Nailsin esittäessä Hurt-kappaletta, on päästy vapauttavan kauas niistä kirjoittamattomista säännöistä, joita arkielämässä kuuluisi noudattaa.  Kun huomaa sekä itsensä että ympärillä olijoidensa päässeen hetkeksi irti sosiaalisesta paineesta ja odotuksista, ei ole väliä, että varpaat on tallottu ja kyljet mustelmilla.

Henkilökohtaisesta poliittiseen

Stereotypiat mielletään usein koskemaan jotakin alakulttuuria tai vähemmistöä, mutta yhtä lailla meillä on hyvin kapeakatseinen näkemys esimerkiksi tietyistä ikäryhmistä tai ammattikunnista. Sen lisäksi, että ympäristö olettaa tietynlaista käytöstä (kolmekymppisenä pitäisi jo olla elämänkumppani ja lapset vähintään hankinnan asteella), oletamme ympäristön, sen mystisen jonkun, odottavan meiltä jotakin.

Ympäristön mielestä emme ole tarpeeksi hyviä, kun emme osaa valita opiskelupaikkaa tai ammattia, ihmissuhteista puhumattakaan. Ympäristö pitää meitä alisuoriutujina, kun emme kykene kuluttamaan, emmekä tienaamaan tarpeeksi. Ympäristö odottaa meidän käyttäytyvän tietyllä tavalla tietyssä ikäryhmässä, opinahjossa, työpaikassa, ihmissuhteissa… Odottaako? Ja mitä tuo ’ympäristön’ käsite edes pitää sisällään? Lähipiirin, naapuruston, kotikaupungin vai yleisesti ottaen jonkin kasvottoman massan?

Stereotyyppinen ’hyvä’ tai ’oikea’ käytös on ahdistavan neutraalia, suorastaan näkymätöntä. Epäilemättä jokainen meistä on ainakin joskus verrannut itseään tällaiseen hyvin käyttäytyvään superihmiseen osaamatta nimetä, kuka elävästä elämästä kykenisi vastaamaan niihin käsittämättömiin vaatimuksiin. Siinä, missä kyttäyskulttuuri kukoistaa ja kerää mediassa ihailtavan paljon tilaa ja huomiota, aitoja tunteita tai spontaaniutta pidetään kummallisena.

Hyvään ja varsinkaan aikuiseen käytökseen ei kuulu innostuminen tai aitous. Ne muut ihmettelevät, jos pysähtyy heittämään tupakan kodittomalle kävelykadulla vilkkaimpaan aikaan päivästä, tai tavaratalon osastolla hihkuu puhelimeen hyviä uutisia kuultuaan. Jostain syystä niitä muita tuntuu aina kiinnostavan, mitä minä teen tai jätän tekemättä, eikä niillä muilla koskaan ole muuta tekemistä kuin tarkkailla ja arvostella minua.

Kuulostaako absurdilta? Luonnollisestikin ihmiset tarkkailevat toisiaan jatkuvasti ja kukin omista motiiveistaan (varautuneesti, säikähtäneesti, uteliaasti, ylimielisesti ja niin edelleen), sillä olemme sosiaalisia olentoja, jotka erityisesti kaupungeissa on ahdettu pienelle alueelle mahdollisimman tiiviisti. Toisaalta kaipaamme tulla nähdyiksi ja kohdatuiksi, ja samalla pelkäämme toimia poikkeavasti, ettemme herättäisi turhaa huomiota, etteivät ne muut kohdistaisi arvostelevaa katsettaan juuri meihin.

En usko, että stereotyypeistä pystyy koskaan murtautumaan pois, sillä ne helpottavat mustavalkoista ajattelua –ja jostain kumman syystä suuri osa maailmasta tuntuu kokevan mustan ja valkoisen riittävän koko elämän ajaksi. Stereotypioita vastaan kamppaileminen on loputon urakka, sillä jokaisesta stereotyypistä on oma stereotypiansa ja osa stereotypioista on pelkkiä karikatyyreja tai muuten vain hyvin epätarkkoja. Niiden valta perustuu epämääräisyyteen ja toisaalta ihmisen sinnikkääseen uskoon siitä, että on joko maailman keskipiste (jota kaikki tarkkailevat herkeämättä) tai ’tavallisen ihmisen’ stereotyyppiä niin paljon huonompi, että on varma selän takana naurajista.

Kuitenkin stereotypioista, niistä toisista, voi olla piittaamatta. Uskon, että on mahdollista oppia elämään niin, ettei välitä tippaakaan siitä, mitä mukamas kuuluisi tehdä. Alkuvaikeuksien jälkeen siihen tottuu niin, ettei enää edes jännitä hartioita astuessaan kotiovesta ulos.

Kävin varaamassa tatuointiajan Turun Bald Fellowsilta; vasemman polveni alapuolta tulee koristamaan höyhen elokuun kahdeksantena päivänä. Olen himoinnut tatuointia vuosia ja kuvakin on ollut piirrettynä viime syksystä asti ja nyt, vihdoin, saan tämän toiveen toteutettua.

Tatuoinnit ja lävistykset ovat yleistyneet valtavasti ja siirtyneet alakulttuurien (kuten punkkareiden) käytöstä kenen tahansa itseilmaisun väyläksi. Selasin Bald Fellowsin kuvagalleriaa, enkä voinut olla ihmettelemättä, miten monenlaisia lävistyksiä on olemassa – vain mielikuvitus ja rohkeus ovat rajoina. Siitä huolimatta, että erilaiset kehonmuokkaukset ovat yleistyneet, monet suhtautuvat niihin varauksella ja suorastaan inholla.

Lävistetty ja tatuoitu ihminen on aina katseen kohteena. Hän altistaa itsensä tökeröllekin kritiikille; minulle on monikin ventovieras tullut huomauttamaan kadulla, että hei tyttö, sinullahan on piikki huulessa, eikö se haittaa suudellessa (tai muuta yhtä asiallista). Suurimman osan kommenteista osaan jo ohittaa huumorilla, mutta toisinaan ärsyynnyn siitä, että kehoni joutuu typerien arvioiden kohteeksi. En ota lävistyksiä kerätäkseni huomiota julkisissa tiloissa, vaan koska pidän niistä.

Mikä lävistyksissä ja tatuoinneissa sitten kammottaa?

Keskustelin asiasta erään lävistetyn ja tatuoidun ystävän kanssa ja hän esitti, että lävistetty ja tatuoitu ihminen luokitellaan joksikin muuksi. On ’me’ ja ’ne muut’ –eli jos minulla ei olisi lävistyksiä, näkisin lävistykset tavallaan poikkeamina laumassa. Ystäväni esitti, että ihmislajille on tyypillistä muodostaa lauma (tai laumoja), jotka määrittävät yhteenkuuluvuuttaan eri tavoilla. Lävistämättömät näkevät enemmän tai vähemmän alitajuisesti lävistetyt vieraina, omaan ryhmäänsä kuulumattomina, ja se ärsyttää ja kiusaa, ellei jopa pelotakin.

Kristillisessä etiikassa ruumis, liha, on sekä pyhä että syntinen. Väittäisin, että länsimaisen ihmisen suhtautuminen lihaan on lähtökohtaisesti aina kaksijakoinen: toisaalta sitä häpeää, toisaalta tiedostaa sen ainutkertaisuuden, nautinnollisuuden (nautittavuuden) ja tärkeyden. Lävistykset ja tatuoinnit rikkovat lihan, tekevät siitä tavallaan epäpyhää. Kehonmuokkaukset ovat henkilökohtaisia valintoja; niiden takia siedetään kipu ja vaihteleva parantumisaika (muun muassa napakorun parantuminen voi viedä helpostikin yli vuoden). Ne ilmentävät erilaista estetiikkaa kuin pohjimmiltaan konservatiivisessa suomalaisessa kulttuuri-ilmapiirissä on totuttu.

Se, mitä kukin pitää kauniina tai rumana, on makukysymys. Kehonmuokkausten suhteen törmää ikävän harvoin samaan (edes näennäiseen) poliittiseen korrektiuteen kuin vaikka sisustus- tai pukeutumiskysymyksissä. Minusta hyvin parantunut lävistys, josta kantajansa itse pitää, on kaunis. Tatuointien suhteen kiinnitän huomiota siihen, kuinka hyvin kuva on tehty (sekä alkuperäinen versio että tatuoijan työnjälki). Totta puhuen, olen sitä mieltä, ettei kenelläkään ole oikeutta arvostella lähimmäisensä tatuointeja, näennäisen teennäisiäkään, sillä niihin saattaa liittyä (vaikeitakin) muistoja ja voimakkaita tunnelatauksia. Kehoon tatuoidun kuvan arvostelu on samalla kantajansa persoonan ja muistojen arvostelua. Jos joku haluaa kirjoituttaa lihaansa edesmenneen puudelinsa nimen, hänellä on siihen oikeus.

(Suosittelisin silti, että varsinkin vieraskielisiä sanoja ja merkkejä harrastavat selvittäisivät perin pohjin sekä oikeinkirjoituksen että kulttuuriset merkitykset. Olen kuullut tarinan ihmisestä, jonka kiva japanilainen kanji-merkki tarkoittikin Japanissa sarjamurhaajaa.)

On ammattikuntia, joissa lävistykset on kielletty hygieniaan ja turvallisuuteen vedoten (mm. siivoojat, vartijat ja elintarvikealan ammatit), mutta myös suurin osa palvelualalla toimivista ihmisistä joutuu valitsemaan korun ja työn välillä. Lävistysvastaista linjaa perustellaan monesti sillä, että asiakaskunta koostuu eri-ikäisistä ihmisistä ja lävistykset tai näkyvät tatuoinnit saattavat ’järkyttää’. Minun mielestäni, mitä enemmän lävistyksiä ja tatuointeja (eli erilaisia ihmisiä) pyritään piilottamaan ja pitämään poissa asiakaspalvelutehtävistä, sitä vähemmän asenteet muuttuvat. Katseet tottuvat yllättävän nopeasti, jos työnantajilta vain löytyy rohkeutta asettaa näkyville erilaisia työntekijöitä.

Monet ovat kysyneet, miksi minulla on lävistyksiä tai mitä järkeä niissä on. Kummallinen kysymys, sillä mielestäni voitaisiin yhtä lailla kysyä, miksi värjään hiukset, lakkaan kynnet tai käytän farkkuja. Minulle lävistykset ja tatuoinnit ovat osa kehoani; ne heijastavat persoonallisuuttani. Toiset ilmentävät itseään useammalla näkyvällä lävistyksellä, toisille riittää piilossa pysyvä napakoru. Ja uskokaa tai älkää, maailmassa on paljon heitäkin, jotka kokevat rannekellon käyttämisenkin liiallisena koristautumisena.

Tatuoinneista puhuttaessa olen kuullut lähes aina kommentin: ”Mieti, kun tulee vanhaksi ja iho venyy, miltä ne tatuoinnit sitten näyttävät!” Ensinnäkin, minusta eräs tatuointien kauneimpia ja viehättävimpiä piirteitä on nimenomaan se, miten ne elävät kehossani. Iho vanhenee, venähtää ja muuttuu ryppyiseksi ja tatuoinnin kuuluukin elää mukana; sehän on osa minua! Toisekseen, jos joka ikisen valintansa kohdalla ryhtyisi miettimään, mitäs sitten, kun vanhana, tekisikö koskaan mitään? En voi tietää, kuinka vanhaksi elän, joten miksi huolehtisin, miltä tatuointi tulee ’joskus’ näyttämään? Olen myös tavannut sanoa: ”Jos ainoa asia, jota ehdin vanhana katua ja murehtia, on muodottomaksi venähtänyt tatuointini, voin olla onnellinen.”

Kirjoittajalla on neljä lävistystä: alahuulessa, kielessä, nännissä ja navassa. Vasemmassa kulmassa on arpi muistona kulmakorusta. Seuraava tatuointikin on jo kehitteillä.