Nykyajan trendisairaus on jatkuva kiire. Joutilaisuus koetaan usein ahdistavana – on vaikeaa olla tekemättä mitään. Niinpä usein paikoissa, joissa toiminta ja tekeminen ovat rajoitettua, pyritään viimeiseen asti välttämään joutenoloa keksimällä tekemistä.

Junamatkani Tikkurilasta Jyväskylään on oivallista aikaa tutkia ihmisiä tilassa, jossa heillä on paljon aikaa, mutta jossa toimintavaihtoehdot ovat rajallisia ja joutenolo uhkaa. Mitä eri keinoja ihmisillä on välttää mahdollisuus istua hiljaa liikkumatta paikoillaan?

Päiväys: 21.10.2007
Junan numero: S 59
Vaunun numero: 4

Henkilöt:
Keski-ikäinen Pekka
Kaksi vierasmaalaista nuorukaista
Pohdiskeleva kolmekymppinen
Kaksi teini-ikäistä tyttöä

Klo 19.10
Juuri kun olen saanut valmiiksi raporttini alustuksen, joudun väistämään käytäväpaikaltani antaakseni tilaa nelikymppiselle miehelle, joka istahtaa viereeni ikkunapaikalle. Luulen, että hänen nimensä on Pekka. Hän näyttää ihan Pekalta (kalju, ruutupaita, mustat farkut, älykäs katse). Pekka kaivaa kannettavansa esiin ja aloittaa pakenemisen tyhjäntoimittamisen tilasta kirjoittamalla tekstiä otsikolla ”Kaupungit ja kirjat”.

Vastapäätäni istuu kaksi parikymppistä, vierasmaalaista miestä. He omaavat tumman hipiän ja iloisen luonteen. Nämä kaksi eivät ole vaarassa päätyä joutenolon armoille, sillä heillä on toisensa. Harmi, etten ymmärrä käyttämäänsä kieltään, sillä heidän välinen keskustelu on ainut, jonka pystyn kuulemaan paikaltani, ja sitä olisi ollut mielenkiintoista ymmärtää. En uskalla arvata heidän keskustelunsa aihetta, pieleen menisi kuitenkin.

Klo 19.23
Käytävän toisella puolella istuva, surusilmäinen alta kolmekymppinen mies seuraa muita junassa istuvia pohtiva ilme kasvoillaan. Hän on valinnut saman pakenemiskeinon tyhjäntoimittamisen tilasta kuin minäkin, erona se että minä kirjoitan havaintoni raportiksi kannettavalleni. Havainnoidessani hänen toimiaan, katseemme kohtaavat pikaisesti. Saamme toisemme kiinni itse teossa!

Klo 19.31
Vessatauko.

Klo 19.46
Vieressäni istuva Pekka kaivaa laukustaan Nivo Revision 1.0 ohjelman käyttäjäoppaan, ja alkaa selata sitä keskittyneesti.  Hän on lopettanut kirjoittamisen aiheesta ”Kaupungit ja kirjat” ja löytänyt uuden joutilaisuuden välttämiskeinon: tietokoneohjelman asentaminen. En jaksa seurata asennusprojektia, sillä minua ei kiinnosta asennusohjelmista raportoiminen, ja tuskin teitä kiinnostaisi lukea siitä.

Klo 19.48
Vastapäätäni istuvat vieraskieliset päättävät lähteä paikaltaan. Ilmeisesti he suuntaavat viereiseen ravintolavaunuun. En ole asiasta varma, sillä en edelleenkään ymmärrä heidän kieltään. Samaan aikaan käytävän toisella puolella istuva pohdiskelija pukee takin ja lippalakin päälleen. Hän valmistautuu junan saapumiseen Tampereelle. Minä en vielä raaski sulkea läppäriäni.

Klo 19.51
Vieraskieliset palaavat takaisin istumaan. Toinen on ostanut Pepsin, toinen kahvin. Minua alkaa janottaa.

Klo19.55
Kaksi teini-ikäistä tyttöä kävelevät vaunun käytävää pitkin. ”Me ollaan ihan just Tampereella. Joo minä ja Emma”, toinen tytöistä raportoi kännykkäänsä. He ovat hetkessä ohittaneet minut.

Aivan kohta juna saapuu Tampereelle, jossa minun tulee siirtää itseni InterCity junaan numero 927. Nyt keskeytän kirjoittamisen ja suljen kannettavan hetkeksi. Toivon, että seuraavassa junassa löydän mielenkiintoisempia ihmisiä ja tapoja paeta aikaa.

Päivä: 21.10.2007
Junan numero: IC 927
Vaunun numero: 2

Henkilöt:
Puuska-Piia
Pirinä-Päivi
Ravi-Rane
Pokaali-Pelle

Klo 20.17
Juna lähtee Tampereelta yli kymmenen minuuttia aikataulusta myöhässä. Jatkan joutenolo-ajasta pakenemistani ja ympäristön tarkastelemista. Tällä kertaa istun vaunussa, jossa on vain 12 istumapaikkaa.

Klo 20.19
Tuttu tiedotelitania junan määränpäästä ja pysähdyspaikoista alkaa soimaan, eikä saa kenenkään huomiota. Kaikki tietävät jo mihin ollaan menossa.

Klo 20.21
Alan keksiä kanssamatkustajilleni epäinnovatiivisia nimiä. Nimen saavat käytävän toisella puolella valkoisessa liivipaidassa ja kädet alati puuskassa istuva kaksikymppinen, tuima tyttö (Puuska-Piia), vastapäätäni istuva, puhelinta taukoamatta käyttävä nuori nainen (Pirinä- Päivi), neuroottisen usein ohitseni ravaava hujoppi (Ravi-Rane), sekä pokaalia kanniskeleva juoppo (Pokaali- Pelle).

Klo 20.25
Puuska-Piia tuijottaa sylissään olevaa kannettavaansa herkeämättä – kädet puuskassa. Hänen tapansa paeta joutenoloa on katsella elokuvaa. Löysät vaatteet omaava, pitkänhuiskea Ravi-Rane ravaa ensimmäistä kertaa ohitseni.

Klo 20.30
Pirinä -Pävi aloittaa kännykkänsä käytön vältääkseen joutenoloa. Hän juttelee puhelimessa ilmeisesti poikaystävänsä kanssa ja pohtii työvuorojaan vanhainkodissa. Ravi -Rane ravaa toisen kerran ohitseni.

Klo 20.42
Ravi–Rane ravaa jälleen ohitseni. Tässä vaiheessa alan miettiä, onko hänen pakokeinonsa joutilaisuudesta päämäärätön ravaaminen? Minuuttia myöhemmin hän ohittaa minut neljättä kertaa, jonka jälkeen olen asiasta varma.

Klo 20.44
Ravi-Rane aloittaa taas innokkaan ravinsa. Nyt hän kantaa matkalaukkujaan mukanaan. Tajuan, että syy hänen ravaamiseensa ei ole ollut joutilaisuuden vältteleminen vaan yrityksensä löytää istumapaikkaa täpötäydestä junasta.

Klo 20.49
Jauhettuaan poikaystävälleen vielä perinpohjaisesti kämppiksestään, Pirinä-Päivi lopettaa viimein puhelunsa ja alkaa repiä kynsiään. Tätä toimenpidettä hän jatkaa ansiokkaasti koko loppumatkan.

Klo 21.06
Puuska- Piia on laittanut kannettavansa pois ja tuijottaa elokuvan sijaan lattiaa.
Hän miettii. Hän istuu paikoillaan. Hän on hiljaa. Päätän mielessäni, että juuri tällä nimenomaisella hetkellä hän taitaa kaikista illan aikana havainnoimistani ihmisistä parhaiten joutenolon. Tuon onnistuneemmin tuskin kukaan kykenee olla tekemättä mitään.

Klo 21.13
Tajuan, että tämän junan ihmiset ovat vielä tylsempiä raportoitavaksi kuin edellisen. Mietin kiinnostaako Juonen lukioita sittenkään lukea tyhjäntoimittamisen välttelemisestä. Ajatukseni katkaisee ohitseni vaappuva Pokaali-Pelle, juopunut mies, joka kanniskelee pystiä mukanaan ja alkaa sopertaa sveitsinkiinaa Pirinä-Päiville. Tämä on epäilemättä junareissuni kohokohta! Koominen hetki saa koko muun vaunun silmäilemään toisiaan huvittuneesti, ja yhdessä saavutamme lyhyen kollektiivisuudentunteen.

Klo 21.20
Suljen kannettavani ja viivähdän hetkisen täydellisen tekemättömyyden taikamaassa, ennen kuin juna saapuu Jyväskylään klo. 21.45, kymmenen minuuttia aikataulusta myöhässä.

Tultu ulos. Paruttu kovaa. Imetty, nukuttu ja syöty. Opittu kääntymään, istumaan, seisomaan, kävelemään. Jännitetty hammaslääkäriä ja rokotusta. Odotettu joulua, lahjoja, pukkia, suklaamunia ja tippaleipiä. Sairastettu vesirokko, korvatulehdus ja mahatauti.

Menty kouluun. Opittu lukemaan, laskemaan, piirtämään, luistelemaan. Kaaduttu pyörällä. Valehdeltu, juonittu, puhuttu pahaa. Harrastettu, onnistuttu, opittu uutta. Käyty syntymäpäivillä. Syöty karkkia.

Käyty yläaste, rippikoulu, elämänkoulu. Vietetty iltaa, humalluttu, pussattu, ihastuttu. Kapinoitu ja riidelty. Kasvettu. Saatu kymppi ja kuutonen, jälki-istunto ja stipendi. Opiskeltu ammatti.

Päästy töihin. Oltu kiireisiä, stressaantuneita, ylpeitä. Kaivettu kalenteria, noudatettu deadlineja, pidetty lounaspalavereja.

Tavattu ihminen, ihastuttu. Käyty ravintoloissa, elokuvissa ja puistokävelyillä.  Jaettu peitto. Lausuttu ”rakastan”. Ostettu talo, matkusteltu. Oltu onnellisia, vihaisia, haltioituneita, pettyneitä, rakastuneita. Vietetty koti-iltoja ja mykkäkouluja. Kamppailtu. Joustettu.

Saatu lapsi. Kuunneltu parkumista, itkemistä, vikinää, ininää. Luettu satuja, hermostuttu kiukuttelusta ja kepposista, asetettu rajoja. Iloittu istumaannnoususta, hämmästelty hampaita, lumouduttu lukemaanoppimisesta. Naurettu hammaspesulla ja saunassa. Tehty piparkakkutalo yhdessä.

Jääty kaksin. Päästy eläkkeelle. Ostettu Reinot ja Ainot, yhteiset tuulipuvut. Pussailtu puistossa, käyty oopperassa ja lasten luona kylässä. Muisteltu. Tehty pasteijoita, pullaa ja piirakoita.

Ostettu keppi. Sairastettu verenpainetautia, käyty kaihileikkauksessa. Istuttu keinutuolissa, ihasteltu tulppaania, perhosia. Eletty.

Vanhennuttu, verkkaistuttu. Jääty sänkyyn.

Suljettu silmät, nukahdettu – ikiuneen.

Ohjaajani teatteri- ja elokuvailmaisun kurssilta pyysi minua viime keväänä mukaan ainutlaatuisen projektiin. Hän halusi toteuttaa näytelmän mielenkiintoisella kokoonpanolla, visionaan ottaa harrastajien lisäksi näyttelemään täysin kokemattomia, vähemmistökansallisuuteen kuuluvia nuoria. Onneksi en ole stereotyyppisen ajattelutavan vangitsema pikkusielu, sillä olisin ohittanut unohtumattoman elämyksen!

Muistan tuon keväisen iltapäivän, kun tapasin nämä nuoret ensimmäistä kertaa. Kuljin käytävää pitkin odotus ja into sisälläni, määränpäänäni astua huoneeseen, jossa oli tarkoitus aloittaa ainutlaatuisen näytelmäprojektin työstäminen. Kuulin jo kaukaa, että huoneen täytti rempseä puheensorina ja nauru. Vapautuneisuus ja ilo pursuivat puoliavoimesta ovesta ulos käytävään.

Siinä he olivat. Kaikki tervehtivät minua avoimesti ja ystävällisesti. Täysin odottamatta eräs heistä huudahti minulle kohteliaisuuden. Tämä sai minut tyystin hämilleni. Ihastelin hiljaa mielessäni näiden ihmisten taitoa kiinnittää välittömästi varauksettoman huomionsa uuteen ihmiseen. Ihmettelin rikkautta heti ensi näkemällä löytää toisesta jotakin ainutlaatuista, ja uskallusta sanoa se ääneen. En ollut aikaisemmin törmännyt sellaiseen. Kunnioitukseni heräsi!

Istuimme alas. Jaoimme roolit ja ryhdyimme tekstin vuorosanojen opettelemiseen. Tytöt eivät jaksaneet keskittyä olennaiseen, sillä heitä kiinnosti enemmän tutustua. Spontaaneja kysymyksiä alkoi huomaamatta sadella heidän suustaan ja minä vastailin hämilläni kuka olin ja mistä tulin. Kukaan ei koskaan ollut osoittanut niin suurta kiinnostusta minuun ja tekemisiini.

Seuraavien viikkojen aikana sain kuulla miltei jokaisissa harjoituksissa kehuja. Nämä ihmiset halusivat jatkuvasti ilahduttaa minua kohteliaisuuksillaan. He sanoivat sen mitä ajattelivat, ja toisaalta, eivät koskaan ajatelleet mitä sanoivat. He eivät jännittäneet kertoa tunteistaan tai ajatuksistaan. Osaksi tämän takia tunsin oloni heidän seurassaan nopeasti kotoisaksi. Tekeminen heidän kanssaan oli paitsi hauskaa myös rentouttavaa. Sain olla oma itseni.

Seuraavien kuukausien aikana loimme uudelleen Molierin tarinan Sievistelevistä Hupsuista. Tytöt saivat näytellä sydämensä kyllyydestä hienoja seurapiirineitoja ja pojat esittivät heidän lakeijoitaan. Nuorten vanhemmat olivat puvustajan apuna luomassa meille näyttelijöille upeat ajanmukaiset puvut hörhelöineen ja pitseineen, heidän serkkunsa olivat vastaamassa äänentoistosta ja valoista ja isovanhempansa lupasivat hoitaa väliaikakahvion. Koko suku oli mukana toteuttamassa ainutlaatuista projektia. Mietiskelin päässäni, kuinka hienoa olikaan, että edelleen saattoi löytää tällaisia ihmisiä, joiden elämää määritti vahvasti yhteisöllisyys.

Viimeisellä viikolla ennen ensi-iltaa ohjaajamme ahdistui. Päärooleja näyttelevät tytöt unohtelivat vuorosanojaan jatkuvasti. Vielä ennakkonäytöksessä useat kohtaukset menivät pilalle sen takia. Tytöt hihittelivät. He eivät jaksaneet ahdistua siitä, että itse esityksessä sanat saattaisivat unohtua. He halusivat heittäytyä leikin vietäväksi, elää täysillä tarinaa todeksi, miettimättä ja murehtimatta. Heille käsikirjoitus ja näytelmä itsessään olivat raamit, joiden sisällä sai luoda vapaasti. Itse prosessi oli heille tärkeintä, ei lopputulos.

Tämä loi paineita meille muille, sillä me emme kyenneet sivuuttamaan ajatusta epäonnistumisen mahdollisuudesta. Se pyöri mielessämme ja saattoi meidät roolityöskentelyssämme jäykkyyteen; jokainen vuorosana tuli lausua niin kuin se oli käsikirjoitettu, jokaista sovittua liikerataa, ennalta suunniteltua kädenhuitaisua ja päännyökytystä tuli noudattaa. Näin riski minimoitiin, riski altistua odottamattomalle tilanteelle – sille, että kaikki ei menisikään niin kuin oli suunniteltu.

He olivat viisaita, viisaampia kuin me. He luottivat prosessiin. He luottivat itseensä ja meihin muihin. He luottivat siihen, että homma toimisi, joka tapauksessa. Heidän ei tarvinnut varmistella, ei tietää etukäteen, ei suunnitella, ei noudattaa kaavaa.

Se, että nämä nuoret eivät koskaan olleet tehneet teatteria, ja silti uskaltautuivat näyttelemään päärooleissa, kertoi jotakin heidän rohkeudestaan ja avoimuudestaan uutta kohtaan. Se, miten he heittäytyivät leikkiin ja mukaan tarinaan oli ihailtavaa. Se, miten koko suku oli tukemassa tätä projektia, antamassa oman panostuksensa, oli äärimmäisen koskettavaa. Tämän kaiken todistaminen läheltä oli silmiä avartavaa!

Hämmästyttävintä näiden nuorten toimimisessa lavalla oli se, että he eivät pyrkineetkään näyttelemään. He eivät tyypitelleet hahmoja, eivätkä luoneet ikään kuin naamiota, jonka takaa toteuttivat tiettyä roolia.   He oikeasti sipsuttivat puvuissaan, sanoivat vuorosanansa, elivät kulisseissa omina itsenään.

Se, miten he toimivat näytelmässä, kuvitellussa tilassa ja ajassa, kuvasti äärimmäisen hyvin sitä, millaisia ihmisiä he olivat. Katsellessani heitä ensi-illassa, tajusin että he eivät osanneet elää roolin takaa. He eivät edes tässä näytelmässä, maskeineen ja pukuineen, kyenneet olemaan mitään muuta kuin oikeasti olivat.

Ja millaisia he olivat?  Huomaavaisia, spontaaneja, innokkaita, energisiä, ja hyväntahtoisia, mutta ennen kaikkea aitoja! Upeaa!

Kiitos,

Jasmine
Diana
Mikael
Roope ja
Toni!

Liha on välttämättömyystarvike. Onneksi sitä voi ostaa kaupasta. Olisihan se nykyihmiselle ylivoimaista, jos aamulla töihin menon sijaan pitäisi lähteä koko päiväksi metsälle peuroja ja kaneja vaaniskelemaan. Kuola valuisi suusta ja suolet söisivät toisiaan, mutta murustakaan ei saisi kupuunsa, ennen kuin saalis olisi saatu kiinni. Neljänsadan gramman nauta-sikajauhelihapaketin ostaminen lähi S-marketista on sentään huomattavasti nopeampaa ja vaivattomampaa, ja hyvä niin. Valmiiksi nyljetty ja siististi pilkottu paisti pannulle, pikainen käristys, ja ei muuta kuin syömään! Herralle kiitos lihanjalostustehtaiden, joiden, voisi sanoa, pyhät lehmät uhraavat päivittäin ihransa tälle laiskalle ihmiskunnalle.

Mutta miten onkaan niiden laita, jotka päivästä toiseen ovat pakotettuja hankkimaan elantonsa vaanien aitoa apetta nälkäkuoleman uhka takaraivossa jyskyttäen? Ovatko harmaaturkkiset Canis Lupukset täysipäiväisen jahtaamisen jälkeen yhtä uupuneita kuin me Homo Sapiensit tavallisen työpäivän jälkeen?

Selvittääkseni kuinka rankkaa aidon lihan metsästäminen pahimmillaan voi olla, päätän kysäistä asiaa siltä, joka eniten saalistuksesta tietää, nimittäin Isolta Pahalta Sudelta. Suuntaan askeleeni kohti Jyväskylän Mäki-Matin perhepuistoa, josta löydän epäonnistuneiden lihanjahtaamiskeikkojen uuvuttaman pedon, nimekkään Ison Pahan Suden alias Tomi Välimaan. Susi ja kuomansa Kettu ja Karhu ovat tanssineet kuluneen kesäkuun suomalaisen Katja Krohnin tekstin sävelten mukaan näytelmässä Iso Paha Susi ja vaanineet lihapalaa toisensa jälkeen – usein huonolla menestyksellä.

Kuva: Teresa Tukiainen

Tarina, jossa on nivottu kolme klassista Susi-satua yhteen hullunkuriseksi ja näännyttäväksi jahdiksi, ei ole ollut itse sudelle helppo elää todeksi. Varsinkin kun jahdattavat, joita on Punahilkan lisäksi ollut Kolme Pientä Porsasta ja Seitsemän Pientä Kiliä, ovat olleet poikkeuksellisen älykkäitä ja osanneet häikäilemättä käyttää hyväkseen Susi-rukan pohjatonta ahneutta. Mutta kuinka vaativaa ehta saalistus voikaan olla?

Onko helppoa saada liha kiinni?

- Kyllä lihan jahtaamisessa on oma työnsä. Ensin saalis pitää löytää ja sitten tulee kehittää pieni juoni jotta ruoan saa kiinni. Lisäksi tulee jatkuvasti pitää huoli siitä, että ape ei pääse höynäyttämään ja livahtamaan pakoon. Täytyy sanoa, että saalistaminen voi olla joskus todella hankalaa. Tärkeintä on muistaa olla sitkeä ja nöyrä. Eikä koskaan pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Vasta kun lihapala on muhennettuna mahassa, voidaan sanoa, että saalis on saatu kiinni.

Kuinka kauan keskimäärin kuluu aikaa yhden possun kiinnisaamiseen?

- Se on hyvin jahtikohtaista. Possun kunnolla on paljon merkitystä. Pulleasaparoiset kinkut eivät jaksa kauan pinkoa pakoon, mutta vakavasti otettavat vartaat voivat olla hyvinkin vikkeliä. Aikaa voi siis mennä muutamasta minuutista jopa pariin päivään. Kolme pientä porsasta esimerkiksi ovat hyvinkin kenkkuja ja vaikeasti kiinniotettavia. Ne punovat pääni menoksi yhden jos toisenkin juonen, höynäyttävät aina kun saavat tilaisuuden. Mutta peruspossun saa aika hyvin kiinni, sanotaan vartissa. Kun hiljaa hiipii lähettyville ja hetken väijyy pusikon takana, niin se on yleensä siinä.

Kuva: Teresa Tukiainen

Onko helpompaa huijata punahilkkaa mummona, kun saada kiinni seitsemän pientä kiliä?

- Lopputuloshan oli sama kummassakin jahdissa. Niin punanutun kuin seitsemän kipakkaa kiliä hotkaisin suihini lyhyen ajojahdin jälkeen. Mutta huonosti kävi kummankin lounaan päätteeksi; vatsa joko leikattiin saksilla auki tai vedettiin kirveellä kahtia. Mutta jos nyt miettii saalistusprosessia, niin punahilkka oli helpompi pala purtavaksi. Kilejä oli kuitenkin seitsemän, kun taas Punahilkka oli yksin. Tyttö oli myös helposti imarreltavissa, ja sitä kautta paremmin höynäytettävissä. Mutta sanotaan, että loppujen lopuksi saalistamisessa on tärkeintä löytää jahtikohtaisesti ne oikeat narut joista vetää.

Voivatko kilit ja possut olla ilkeitä?

- Kyllä karsinaeläimet yleensä ovat aika ilkeitä luonteeltaan. Mutta eivät typerät kinkkurullat tietenkään minulle uskalla pottuilla. Kyllä se on niin, että me sudet olemme metsän kuninkaita, takkuturkkien aatelia, ja meitä pelkää viimekädessä kaikki! Mutta sen verran sivistynyt minäkin olen tajutakseni, että ei kukaan ole vain ja ainoastaan hyvä tai paha. Kyllä kaikista löytyy kaksi puolta, kileistä ja possuistakin. Tilaisuuden tullen muka viattomat pikku porsaat voivat olla hyvinkin tuhmia. Raadollinen on tämä maailma. Poikaani Ruuperia ovat jo monta vuotta kiusanneet koulussa erinäiset mäkättävät määkijät ja tyhmänrohkeat röhkijät. Minä opetin poikaani sitä vastoin murisemaan puolustukseksi, ja lohdutin, että sellaiset ilkeät possut päätyvät lopulta HK:n grillimakkaraksi.

Ikävintä saalistamisessa?

- Ennen muuta jännittävää ja innostavaa saalistaminen on. Tyhmäkin sen tajuaa, että mieltäylentävin osa tätä juttua, sutena olemista siis, on metsästys ja siitä syntyvä hurmostila. Jahtaaminen ja vaaniminen on peliä, ja pelaamisesta sen tosinautinnon saa. Voisi siis sanoa, että vaikka saaliin kiinni saaminen on voitonriemuista, hauskinta on itse jahti. Ikäväksi saalistaminen taasen muuttuu jos jahdattava on joko tyhmänrohkea tai täysin peloton. Toisaalta on äärimmäisen turhauttavaa, mikäli ape saa höynäytettyä minut juuri ennen marinadien ja marenkikuorrutusten valelemista, pääsee karkuun, ja jäänkin nuolemaan näppejäni. Saalistamisessa pätee sääntö, että mikäli jahti ei ole tarpeeksi kutkuttava ja pitkäkestoinen, tai lopullinen riemuvoitto eli saaliin kiinni saaminen epäonnistuu, on koko ralli yhtä tyhjän kanssa.

Kuva: Teresa Tukiainen

Syötkö kinkut yleensä raakana vai marinoituna ja grillissä paistettuna?

- Ei hyvää lihaa pidä hätiköimällä pilata. Minä en todellakaan ole pikasessioiden kannattaja. Rauhassa ja rakkaudella pitää kinkut kypsentää ja marinadi saa olla aina viimeisen päälle pikantti. Lihan ilot pitää ottaa nautiskellen vastaan, silloin harvoin kun ne kohdalle sattuu. Vaihtelu tosin virkistää tässäkin asiassa.

Lempilihasi?

- Sellainen päältä kaunis ja houkuttelevan näköinen on ihanneliha. Muotoja, ja läskiäkin saa paistilla olla, oikeissa paikoissa tietenkin. Mutta ihrasta en niin välitä. Toki lihan pitää olla myös mureaa. Ja tässäkin pelinhenki ratkaisee; sopivan vaikeasti kiinni otettava saa lihapala olla, että säilyisi pelissä jännitys.

Pisin aika syömättä?

- Hävettää tunnustaa, mutta toista viikkoa se on pahimmillaan ollut. Joskus on oltu kolmekin viikkoa nestepaastolla. Lihan iloja pitäisi saada nauttia viikottain, mieluiten tietenkin säännöllisesti kerran päivässä. Kaksi viikkoa rupeaa olemaan aika maksimi ilman.

Kilinkaviosyltty vai lehmänutarehillo?

- Lehmänutarehillo on ehdottomasti maukkainta. Olenhan viimeisen päälle utareiden perään. Tämä on tietenkin makuasia; toiset ovat kauniiden kavioiden ihailijoita, ja toiset isojen, isojen ryntäiden. Mitä isompi utare, sitä parempi ja mehevämpi hillo, sanon minä!

Nälkäkuolema vai ääretön ähky?

- Ääretön ähky, ehdottomasti! Mieluummin toki mammonaa mahan täydeltä kun muriseva vatsa! Ähkystä selviää, mutta nälkäkuolema on liian lopullista. Liha on elämän suola, enempi parempi!