Juoni haastatteli Pariisin Kevät -yhtyettä inspiraatio-teemalla heidän ensimmäisen keikkansa jälkeen Ilosaarirockissa 2010. Yksikään toinen bändi ei onnistunut vetämään YleX-telttaa yhtä täyteen.

Perinteiseen Juoni-tapaan haastattelu on teemallinen. Kysymykset käsittelevät tällä kertaa inspiraatiota. Haastattelun kysymykset voi lukea videolta, koska ne kuuluvat heikosti.

Haastateltavana olivat Arthur Tunes (laulu, biisit) ja Ilari Kivelä (koskettimet). Joona Nuutinen Unzyme-yhtyeestä haastatteli, kuvasi ja koosti videon.

Kaiken tämän kiireen keskellä unohdamme usein olevamme osa tätä maailmankaikkeutta. Kaikki ympärillämme kuitenkin vaikuttaa meihin. Vuorovesiin vaikuttavat kuun liikkeet – ja niin myös meissä olevaan veteen kuu vaikuttaa. Ihmiset ovat aktiivisempia täydenkuun aikaan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Ollessamme erillämme luonnosta luulemme olevamme ylempänä sitä tai koemme olevamme niin pieniä, ettemme pysty vaikuttamaan asioihin. Kuitenkin luontoa tarkkailemalla voimme oppia itsestämme hyvin paljon.

Pitäkäämme kaikkea arvokkaana!

Kasvu luonnossa

Luontoa seuratessa ei voi kuin ihmetellä maailman loogisuutta. Kasvit kasvavat, eli muuttavat muotoaan läpi elämänsä, se mahdollisuus on myös ihmisellä. Meillä on mahdollisuus kasvaa ihmisinä koko elämämme ajan. Eri elämänvaiheiden aikana meillä on mahdollisuus opetella – sekä antaa itsestämme erilaisia asioita. Näinhän kasvitkin toimivat. On aika, jolloin ne kasvavat hurjasti, kukkivat ja tuottavat satoa. Ja on aika antaa tilaa uudelle sukupolvelle. Sitä ennen ne ovat voineet antaa suojaa monelle pienemmälle kasville.

Ihminen tarvitsee hyvin paljon samoja asioita kuin kasvit. Meistä tuntuu turvallisemmalta, jos kuulumme johonkin, eli kun meillä on juuret – ovat ne juuret sitten sukumme, ystävämme tai kotimaamme. Nämä juuret ovat useimmille monia asioita, aivan kuin kasveillakin on monihaarainen juuristo. Tällä juuristolla kasvit ankkuroituvat maahan – me tunnemme turvaa kuuluessamme ryhmään. Latvus taas voi kurkotella korkealle ja kokea monia tuulia, myrskyjä, auringonpaistetta ja nähdä monenlaisia maailman ihmeitä. Ihmisetkin kaipaavat auringonvaloa, lämpöä ja rakkautta. Meistäkin on ihanaa nähdä ja keksiä uusia asioita. Jokainen ihminen kokee maailmaa omalla tavallaan, toinen näkyvämmin ja toinen yksityisemmin lähipiirissään. Kummankin elämä on yhtä tärkeää; luonnossa isot ja pienet kasvit ovat yhtä tärkeitä ja auttavat toisiansa.

Luonnon kiertokulku ja vuodenajat ovat myös kuin ihmisen elämä. Katsoi luontoa laajasti tai yksityiskohtaisesti, siinä on aina vastaavuus ihmiseloon. Ajattele hetki yhtä pientä havunneulasta. Yksi pieni havunneulanen isossa puussa. Sillä on oma tehtävä, jotta puu voi kasvaa suuremmaksi. Mitä jos puun kaikki neulaset sanovat yhtä aikaa ”enpä viitsi enää elää ja tehdä yhteistyötä kanssasi”?

Myös jokainen ihminen on vaikuttanut ja tulee vaikuttamaan maailmaan. Autamme toisiamme joskus todella paljon pienillä hyvillä sanoilla ja kannustuksella. Siksi kenenkään ei tule vähätellä omaa mahdollisuuttaan vaikuttaa elämään. Minä esimerkiksi olen kiittänyt koko ikäni erästä lapsuudenystävääni, joka antoi minulle rohkeutta lupaamalla tukea minua. Ilman niitä sanoja en olisi uskaltanut tehdä sitä, mitä minun silloin täytyi tehdä pysyäkseni hengissä. Meidän tekomme ja sanamme ovat toisinaan niin kauaskantoisia, ettemme aina edes itse ymmärrä niiden suuruutta.

Ovatko jalkasi maassa ja unelmasi korkeuksissa?

Elämästä nauttiminen ja rakkaus

Tässä hetkessä eläminen auttaa meitä nauttimaan elämästä syvällisemmin. Aistejamme käyttämällä, myös sitä kuudetta aistia, me voimme opetella elämistä juuri tässä hetkessä. Luonnossa ja puutarhassa aistien käyttö on helppoa. Varsinkin jos puutarhaa tehtäessä on otettu huomioon, että sieltä löytyy paljon kohteita, joissa kaikkia aisteja voi käyttää. Puutarha on hyvä paikka opetella ”kuuntelemaan” omia tuntemuksia monipuolisesti. Tämä taas lisää itsetuntemusta, joka mahdollistaa tasapainoisemman elämän.

Oikealla asenteella puutarhassa oleskelu ja puuhastelu rentouttaa ja laukaisee stressiä. Rentoutuneessa tilassa tulevat parhaat oivallukset, joten tätä kannattaa hyödyntää elämässä.

Puutarhassa ja luonnossa työskennellessäni olen oppinut, että olemme tasavertaisia kaiken kanssa, mitä täällä maan päällä on. Emme ylempänä, mutta emme alempanakaan  Olen oppinut hyväksymään itseni, olemaan myötätuntoinen ja kunnioittamaan itseäni. Kokeilkaa tehdä tämä jokainen itsellenne ja tämän jälkeen vielä läheisillenne – eikös siinä ole meille maailmanrauha. Jokainen ihminen on maailmalle tärkeä ja siitä riippuu millaisessa maailmassa elämme. Meillä jokaisella on vastuu levittää rakkautta ja iloa ympärillemme.

Minun tehtäväni ainakin on säteillä rakkautta ja kunnioitusta kaikkea kohtaan. Mikä on sinun tehtäväsi?

Lämmöllä sinulle kirjoittanut ja kuvannut

Tuula Rahkonen

Puutarha- ja Hyvinvointi akseli

www.pjha.com

6 aistinpuutarhat® -sivuilla on lisää aisteista puutarhassa ja siitä kuinka luontoa voidaan tuoda puutarhaan enemmän.

Tuossa se makaa, sohvalla, ketarat levällään – koipieläin. Olen saanut sen kasvamaan neljässä kuukaudessa yli 12 kiloa painavaksi ja 48 senttiä korkeaksi, mistä suurin pituus on jaloissa. Se on seisoja. Valmistelut alkoivat jo kesäkuussa: johdot piiloon, matot pois, metalliset ruokakupit lattialle, leluja koriin sohvapöydän alle. Visualisoin itselleni yli kuukautta aikaisemmin, millainen muutos minua odotti. Opiskelin kasvatusta, tutustuin rotuun ja jännitin, välillä jopa epäröin. Onko minusta huolehtimaan, mistä luovun, mitä saan? Entä jos emme pidä toisistamme? Kyseessä on kuitenkin elävä olento. Vaikka perheenjäsentä oli suunniteltu useita vuosia, syntyi lopullinen päätös niin nopeasti, että luotto itseeni ja kykyyni kantaa vastuuta oli epävakaata. Arkajalka kun hieman olen.

Tapasimme ensimmäisen kerran heinäkuun 15. päivänä. Vein mukanani tuliaisen, kuten on tapana, pienen narunpätkän. Olin pyöritellyt sitä kotona viikkoja, jotta kodin tuoksu tarttuisi siihen. Kävellessäni pihaan puristin narua tiukasti taskussani. Minua jännitti. Pelotti, etten tuntisikaan mitään. Samalla olin enemmän innoissani kuin koskaan aiemmin. Tunnustelin, miltä haaveiden toteutuminen tuntuu. Sekavalta. Sitten näin ne – karsinassa, kuin pienet porsaat, heräilivät juuri. Etsin katseellani joukosta niskalaikkua, valkoista oranssilla, joka oli saamissani valokuvissa. Aitauksessa alkoi olla tohinaa ja naperot kurottelivat meitä kohden saadakseen maistiaiset sormistamme. Havaitsin tutun laikun pennulla, joka vielä pötkötteli pesässä ja tarkkaili muiden toimintaa. Vaappuvin askelin, vielä hieman unisena, päätti sekin tutkia ympäristöään ja kummallista tilannetta. Hitaasti, varovasti, rauhassa. Arkajalka. Ruokaa kannettiin aitaukseen, pian kuului tehokasta maiskutusta. Ne tunsivat olonsa turvalliseksi.

Viikko ensitapaamisen jälkeen koitti muutto. Minulla oli mukana sininen huopa pehmentämään pienen jännittävää automatkaa. Oksennusta. Kotona kuppiin kaadettiin tuttua ruokaa. Ei maistunut. Se on tavallista ensimmäisenä yönä uudessa kodissa. En osannut nukkua vaan kuuntelin uni- ja hengitysääniä. Niin kai äiditkin tekevät, uskoisin. Astuin hetkessä maailmaan, johon olin pikkutytöstä asti halunnut, mutta en osannut vielä käsitellä sitä. Olimme vasta tutustumassa toisiimme.

Olin lomalla koko elokuun, mikä jälkikäteen ajatellen oli välttämätöntä. Opettelin ja tutustuin, kehitin omaa tapaani kouluttaa. Pyrin ymmärtämään eri merkkejä sen käytöksessä ja samalla opetin sille omaa kieltäni. Se oli nopea oppimaan. Ja kuinka ihana olikaan se päivä, jolloin käsky ”istu” sai sen asettumaan ryhdikkääseen pakettiin lattialle, etujalat tikkusuorina, katse kohdistettuna minuun odottaen palkintoa. Hieno hetki. Meillä oli yhteinen sana, jolle oli yhteinen merkitys.

Ensimmäiset viikot toimin kuin kone ja aistini olivat jatkuvasti ylikierroksilla. Vaikka poistuin kotoa, ajatukseni jäivät sinne. Kävimme ulkona kymmeniä kertoja päivässä. Oli oltava nopea, jos halusi kodin pysyvän puhtaana. Ei se pysynyt. Ulkona ollessa pidin siitä, että meille tultiin juttelemaan. Täysin vieraat ihmiset kertoivat minulle avoimesti omia kokemuksiaan ja minä heille. Vertaistukea parhaimmillaan. Jouduin suunnittelemaan oman päivärytmini pennun mukaan ja siten järjestämään menoni ruoka-aikojen ja pissitysten väliin. Oli priorisoitava. Usein väsytti, mutta kotiin päästessä mieli muuttui – minua oli odotettu.

Vaikeinta oli sanoa jatkuvasti ”ei”. Toisen toruminen sai itsenikin vihaiselle tuulelle, mikä entisestään vähensi omaa energiaa. Muutaman kerran koin romahduksen. Eräs tällainen päivä oli tiistai, jolloin vedet olivat poikki yli kymmenen tuntia putkirikon vuoksi. Olin kuumeinen. Koti oli ruma: olin joutunut karsimaan kaikki kasvit, tyynyt, lamput ja lehdet – kodikkuutta lisäävät piristykset – pois tutkivien hampaiden tieltä. Värikkäänä sisustajana minun oli vaikeaa saada tarvitsemani ilo harmaasta tyhjiöstä, jolta kotini näytti. Tuona vedettömänä tiistaina asuntoni täyttyi lammikoista, kuten muinakin päivinä, mutta en saanut lattioita pestyä. Jouduin hyppelemään väistellen märkiä, mutusteltuja sanomalehtiä. Silloin itketti. Kiukku katoaa kuitenkin hetkessä, kun polvelle painuu pää kaivaten rapsutuksia korvan takaa. Tarvitsemme molemmat läheisyyttä.

Kaikki helpottuu. Hampaat eivät ole enää niin terävät ja koti on jälleen värikäs. Ennen pentua olin hyvin tarkka siitä, että kotona on aina siistiä ja tavarat tietyillä, määrätyillä paikoillaan. Siisteys ja itsekuri olivat minulle jopa hieman pakkomielteisessä asemassa. Se on ollut hallinnan keino. Nykyään olen rennompi. En hermostu sotkuun. Sotku on oikeastaan aika kodikasta. Se osoittaa, etten ole yksin. Lisäksi olen oppinut huolehtimaan paremmin itsestäni, kun on huolehdittava jostain toisesta. Yhteinen elämämme on löytänyt oman rytminsä. Olemme kasvaneet ja viisastuneet. Pian aloitamme yhdessä uuden projektin: kuinka kävellään nätisti hihnassa. Se on kevään näyttelyssä tärkeä taito osata, ettei tarvitse hävetä. Ja täytyyhän seisojan seistä. Kun se onnistuu, täytyy minunkin – isoäidin iloksi ja ylpeydeksi – opetella lintupaistin valmistus.

”Hei kulta, kotona ollaan!” sanoo töistä kotiin palaava väsynyt aviomies odottaen kieli pitkällä herkullista päivällistä jonka ihanteellinen kotivaimo on valmistanut. Keittiön tiskipöytä on sekainen eikä ruoan hajua tunnu missään. Mies avaa jääkaapin oven ja huomaa ettei vaimo ole käynyt kaupassakaan. Hän kävelee hitaasti kohti olohuonetta. Sieltä kuuluu epäilyttäviä ääniä, vaimo vaikuttaa puhuvan jollekin iloiseen sävyyn. Mies jähmettyy paikalleen ja hänen mielessään on kuva vaimosta toisen miehen seurassa. ”Sori en kerennyt laittaa ruokaa, mulla on vielä insta kesken” vaimo sanoo nopeasti ja jatkaa höpinöitään Skypessä englanniksi. Kyllä. Vaimolla on toinen. Se toinen on nimeltään WoW.

Aloin pelaamaan World of Warcraftia elokuussa 2006. Aloitin 10 päivän kokeilulla jonka jälkeen ostin pelin. Vapaa-aikaa pelin ulkopuolella alkoi olemaan yhä vähemmän ja vähemmän. Yhteydenpito lähellä oleviin ystäviin väheni, mutta ystävyyssuhteita syntyi joka puolelle Eurooppaa. Illat kuluivat yleensä WoWin parissa eikä televisiotakaan enää kerennyt katsoa. Englanninkielen käyttö parani huimasti eikä sitä enää suomalaiseen tapaan tarvinnut arkailla. Parisuhteessa käydyt keskustelut rajoittuivat omista hahmoista puhumiseen ja siihen mitä uutta pelissä on tapahtunut. Ystävät ja sukulaiset eivät enää ymmärtäneet mistä puhun. Mutta koska asia tuntui olevan minulle tärkeä kuuntelivat he edes puolella korvalla.

Vuoden pelaamisen jälkeen olin käyttänyt aikaa yhteensä kuukauden WoWissa omalla hahmollani. On hyvin tavallista että massiivimoninpelaaja, jolle pelimaailma ja sen oma kieli on yhtä tuttu kuin omat taskut, puhuu ulkopuolisten mielestä pelkkää rasittavaa höpöhöpöä. Pelin ulkopuoliset ihmiset eivät ymmärrä kuinka massiivimoninpelaaja alkaa suhtautua omaan hahmoonsa kuin perheenjäseneen, joten luonnollisesti sen kuulumisista puhellaan myös ystäville ja sukulaisille. Koska pelihahmon ja sitä ympäröivien ihmisten ja tapahtumien kanssa vietetään niin paljon aikaa on hankala ymmärtää miksi joku muu ei tietäisi siitä kaikkea.

Pelihahmoon samaistuminen alkaa oman hahmon suunnittelusta. Mitä yksityiskohtaisemmat mahdollisuudet pelissä annetaan, sitä parempi. Muistan viettäneeni runsaasti aikaa suunnitellen The Sims-hahmoja. Mietin myös hyvin tarkkaan minkä näköinen hahmo edustaa minua WoWissa. Kun astuin ensimmäistä kertaa pelimaailmaan en tajunnut edes miten hahmoani liikutetaan. Silti tunsin olevani samalla tasolla muiden aloittelijoiden kanssa, pystyin olemaan ”kuka tahansa”. Ja voi sitä riemua kun pelin salaisuudet alkoivat paljastua ja pelaaminen sujua paremmin. Peliin kiintyy helposti kun se palkitsee pelaajaa jatkuvasti tasojen saavutuksilla, uusilla hienoilla varusteilla, rahalla ja kyvyillä. Tavoitteisiin pääsy pelissä on huomattavasti nopeampitempoisempaa kuin oikeassa elämässä.

Onnistuneisuuden tunteet ovat avain koukkuun jäämisessä, mutta myös sosiaalisilla kontakteilla on siinä oma osansa. Kun vietin suurimman osan vapaa-ajastani peliystävien seurassa ei ollut kumma että yhtäkkiä sosiaalinen verkostoni sijaitsi siellä. Vaikka peli saattoi olla ainut yhdistävä tekijä pelaajien välillä, se usein riitti hyvin läheisten ihmissuhteiden syntyyn. Tässä vaiheessa peli veti puoleensa vielä hanakammin. Hauskanpito, sosiaalinen paine, muiden pelaajien odotukset, näyttämisenhalu ja kilpailunhalu kannustavat pysymään mukana. Eikä peli lopu ennen kuin pelaaja sen lopettaa.

Kansantajuiset massiivimoninpelit ovat todellakin mitä nerokkain keksintö pelinkehittäjiltä. Niihin käytetään aikaa sekä rahaa ja niitä rakastetaan niin että halutaan kaikki ystävät ja perheenjäsenetkin mukaan.

Yhdysvaltalaisella St. Louis’n collegella elettiin tammikuuta 2006. Opiskelukaveri katseli bahamalaisen Donald Thomasin donkkaamista ja pomppimista koripallokentällä. Aikansa seurattuaan hän sanoi Donaldille lyövänsä vetoa siitä, ettei tämä pystyisi hyppäämään kahta metriä korkeutta.

Kaksikko siirtyi yleisurheilukentälle, jollaisella Donald ei ollut juuri aiemmin käynyt. Bahamalaisnuorukaisella oli raskaat koristossut jalassaan, mutta hän ylitti kahden metrin korkeudella olleen riman kevyesti. Sen jälkeen hän nosti riman 214:ään ja ylitti senkin. Kaksi viikkoa myöhemmin hän osallistui elämänsä ensimmäiseen yleisurheilukilpailuun ja voitti sen tuloksella 222.

Puolitoista vuotta myöhemmin Donald Thomas kamppaili korkeushypyn maailmanmestaruudesta Osakassa. Harva kuitenkaan uskoi hänen mahdollisuuksiinsa. Bahamalainen oli teknisesti raakile, joka sätki oudosti riman yli ja käytti seiväshyppykenkiä.

Kisan edetessä moni nimekkäämpi ja luvalla sanoen taitavampikin floppaaja putoaa pelistä pois, mutta bahamalainen pomppuihme vain porskutti. Ja sitten se tapahtui – Donald ylitti ensimmäisellä yrityksellään 235 ja sivusi ennätystään. Ennakkosuosikit eivät pystyneet vastaamaan, ja pienen karibialaisvaltion 23-vuotias yllättäjä pääsi juhlimaan maailmanmestaruutta.

Donald ja donkkishow

Helmikuussa 2008 hallitseva maailmanmestari on sitten Suomessa. Donaldilla on suomalainen manageri, joka on järjestänyt hänen Tampereella pidettävien Tähtien Kisojen vetonaulaksi. Kisoja edeltävän viikon Donald harjoittelee Jyväskylässä ja käy harjoittelun lomassa esittelemässä donkkitaitojaan naisten SM-sarjan korisottelun tauolla.

Koripallo on edelleen lähellä 23-vuotiaan korkeushyppääjän sydäntä. Tampereelle tullessaan hän kysyi ensimmäiseksi, milloin paikallisella koripallojoukkueella on seuraavat harjoitukset. Koripallonäytösten lisäksi Donald antaa myös haastatteluja. Sportmagasinet-ohjelmassa hän selvittää omaperäisen tekniikkansa syntyjuuria.
”Tekniikka on oma keksintöni. Forsbury keksi floppaustyylin ja kaikki kopioivat häntä. Minulla on oma tyylini ja se toimii minun kohdallani”, Donald selvittää.

Fakta kuitenkin on, että Donald voitti maailmanmestaruuden silkalla lahjakkuudella ja opettelee vasta nyt lajin alkeita. Hän on muuttamassa tekniikkaansa normaalimpaan ja oikeaoppisempaan suuntaan – ja pyrkii samalla vaihtamaan jalkinevarustustaankin paremmin lajiin sopivaksi.

Luonnonlapsen kenkäongelmat

Donald on kahden yliopistotutkinnon mies, mutta yleisurheilukentillä häntä pidetään luonnonlapsena, joka ei ole turhan tarkka olosuhteiden tai kenkiensä suhteen. Joku voisi kysyä, että mikäli parikymppinen nuorukainen hyppää ensin koristossuilla 223 ja sitten seiväshyppykengillä 235, niin mihin hän pystyisikään korkeushyppykengillä ja kunnon valmennuksella.

Yksi asiaa miettineistä on korkeuslegenda Javier Sotomayor, joka nimesi talvella Donaldin ensimmäiseksi mieheksi, joka voisi rikkoa hänen maailmanennätyksensä. Sotomayorin ME on 245 ja se täyttää kesällä 15 vuotta.

Donaldilla on fyysisesti kaikki edellytykset tuon ennätyksen rikkomiseen, mutta yhtälö ei ole niin yksinkertainen. Korkeushyppy on raastava laji, joka pistää jalkojen lihakset ja jänteet käsittämättömän kovaan rääkkiin. Sen tähden asianmukaisten kenkien käyttäminenkin on tullut Donaldille ajankohtaiseksi. Sitä paitsi seiväshyppykengät eivät oikein pysy bahamalaisen mukana – viime kaudella hän pomppi käyttökelvottomiksi kymmenkunta paria seivästossuja.

Ennen Suomeen tuloaan kokeili Puolassa pidetyssä kilpailussa kolmiloikkatossuja, mutta sai kokea kivuliaasti, etteivät ne sopineet hänen hyppytyyliinsä.
”Nilkka on vieläkin kipeä. Jos se olisi taipunut enemmän, se olisi luultavasti murtunut”, Donald muistelee Tampereella.

Tampereella bahamalainen pomppuihme kilpaileekin ensimmäistä kertaa korkeushyppykengissä. Kipeä nilkka on teipattu paksusti. Elokuussa Pekingissä pidettävät kesäolympialaiset ovat Donaldin kauden ja tähänastisen uran päätavoite, jota ei haluta vaarantaa turhilla riskeillä – ellei sellaiseksi sitten lasketa donkkausnäytöksiä. Tähtien Kisojen yhteyteen on järjestetty koripalloliigan ottelu, jotta Donald voisi jälleen näyttää pompputaitojaan myös koripalloparketilla.

Oikeastaan vaikuttaa siltä, että Donald odottaa donkkinäytöstä korkeuskisaakin enemmän.

Maailmanmestari floppaa Mansessa

Korkeuskisan alkaessa on helppo huomata, ettei Donaldin hyppytyyli ole juuri normaalimmaksi muuttunut. Donald lähtee edelleen hyppyynsä kuin donkkaukseen. Se on äärimmäisen herkkä tyyli. Jos jokin menee pieleen, lopputulos on katastrofaalinen.

Ja juuri näin käy Tampereella. Thomas selvittää vaivoin avauskorkeutensa 215 ja pudottaa sen jälkeen kolmasti. Moni suomalainen nappaa komean päänahan.

Huonon tuloksen lisäksi Donaldia harmittaa epäonnistunut kenkäkokeilu.
”Hyppään korkeushyppykengillä turvallisuussyistä. Olen nykyään huomattavasti nopeampi ja vahvempi, eikä seiväshyppykenkä tue enää riittävästi nilkkaani”, Donald kertoo kisan jälkeen ja lisää jättävänsä pari viikon päästä käytävät MM-hallikisat väliin.
”Kenkäsponsorini on tehnyt minulle uusia kenkiä, mutta ne eivät valmistu kisoihin mennessä. Siksi jätän kisat väliin.”

Maailmanmestarin korkeushyppykenkäkokeilu floppasi pahemman kerran, eikä kipeä nilkka varmastikaan auttanut asiaa. Itse asiassa Thomasin hyppääminen oli niin tuskaista katsottavaa, että minun on pakko kysyä, aikooko hän todellakin vielä järjestää donkkausnäytöksen.

”Tottakai”, Thomas naurahtaa. Tiedustelen, eikö se ole vaarallista. ”Eipä oikeastaan. Eikä se donkkaaminen paljon vaadi. Koripallo on suosikkilajini, nautin siitä enemmän kuin yleisurheilusta.”

Thomas haluaa tälle illalle ainakin jotain nautintoa. Hän ei saanut sitä korkeushyppypaikalta, joten koripallokentän parketti näyttää varmasti houkuttelevalta.

Parikymmentä minuuttia haastattelun jälkeen käyn kysymässä katsomossa istuvaa Thomasia kuviin koripallokentälle.
”Olen pahoillani, mutta se ei käy. Managerini sanoi, etten saa mennä sinne ennen ottelua”, Donald pahoittelee.
Otan kuvat ja toivotan sitten sympaattiselle bahamalaiselle hyvää kautta. Paiskaamme kättä.

Kotiin päästyäni minulle selviää, ettei Thomas päässyt donkkaamaan Tampereella kertaakaan. Taustaryhmät olivat päättäneet, ettei donkkaaminen ollutkaan turvallista.
Normaalitilanteessa minun kävisi sääliksi paikalle saapunutta yleisöä, joka jäi vaille luvattua näytöstä. Nyt minua säälittää kuitenkin myös Donaldin puolesta. Jotenkin tuntuu siltä, että hän tuli Tampereelle ennen kaikkea pelaamaan koripalloa.

Tämä on pieni tarina valon sammumisesta ja asiakaspalvelusta.
Ja siitä kuinka paljon tunteita tämä yhdistelmä voi ihmisessä saada aikaan.

Rakas päiväkirja…

Enää nuo sanat eivät tallennu lukolliseen pehmeäkantiseen kirjaani. Ehei, nykyaika on saanut minut mukaansa ja lapsuudesta tutut päiväkirjat on korvattu kannettavalla tietokoneella. On niin helppoa nostaa näyttö, ottaa puhdas word-dokumentti esille ja antaa tuntojensa kirjautua ylös, huomattavasti nopeammin kuin oma käsi mustekynän kanssa ikinä pystyisi. Mutta kuinka käy jos tietokoneesi kannen avattuasi huomaatkin tuijottavasi pimeää ruutua? Jos kone käynnistyykin, mutta mitään ei näy?

Omaisuus kannettavassa

Ensimmäisenä tunteena iskee paniikki. Konetta tekee mieli lyödä, tyrkätä, heiluttaa tai potkaista. Mieleen palaavat kaikki ne kymmenet valokuvakansiot ja tekstitiedostot joiden mietit nyt kadonneen. Apua, en voi enää ikinä fiilistellä vuoden 2005 juhannuskuvien slideshown edessä! Kaikki tunnustukseni ja runonpätkäni ovat mennyttä! Kunnes mieleen hiipii ajatus koneen huoltotakuusta…Ehkä tilanne ei olekaan niin katastrofaalinen.

Jonkun toisen vastuulle

Löydettyäsi todisteen siitä, että olet maksanut rakkaalla kannettavallesi kolmen vuoden lisätakuun, muuttuvat tunteet odottavaksi. Vielä, kun luet takuulapustasi, että takuun ostaneille on erillinen asiakaspalvelunumero, et voi peittää huojentuneisuuttasi. Kaikki saadaankin korjattua. Huollossa niiden täytyy tietää, mikä vika koneeseen on tullut ja otettava vastuu sen korjaamisesta.

Jos asiasi koskee kannettavia, paina yksi

HP:n huollossa pääsee keskustelemaan oikean ihmisen kanssa paineltuaan ensin numerosarjan nauhoitetun puhelun tahtiin. Minun huoliani kuuntelee ensin tympääntyneen oloinen nuori mies, joka käskee minun irrottaa akun koneesta ja sen jälkeen kokeilla syttyykö näyttöön valo. Ei syttynyt. Jaahas, noh, sitten se kai pitää ottaa laajempaan huoltoon (sinne minne se kuuluukin). Ennen kuin mitään voidaan kuitenkaan tehdä, täytyy heillä olla HP:n päässä tieto, että minulla tosiaan on laajennettu takuu. Vaikka omien silmieni edessä on mustaa valkoisella, niin ”joku on varmaan meidän päässä tehnyt virheen ja meidän tiedoissamme ei näy, että olisit takuun maksanut”.

Hetkinen yhdistän…

Siitähän se show alkaa. Pitää soittaa keskukseen, odottaa, odottaa vielä hetki ja kirjoittaa itse sanomalehden kulmaan tuotenumeroa kuin huoltokeskuksen yhteystietoja. Loppujen lopuksi selitän saman asian viidelle eri ihmiselle, ennen kuin heillä on tieto koneeni viasta, sarjanumerosta sekä siitä mistä se pitää tulla hakemaan. Käytettyäni yli puoli tuntia aikaa asian hoitamiseen, saan vihdoin mielenrauhan. Koneeni tullaan hakemaan parin päivän sisällä ja sen jälkeen pääsen taas käyttämään sitä noin puolentoista viikon kuluttua.

Soittoa odotellessa

Ensimmäisestä kontaktistani HP:n asiakaspalveluun on nyt kulunut kolmisen viikkoa. Ensimmäisen soiton jälkeen viikkoon ei tapahtunut mitään, mutta en ehtinyt hoitaa asiaa itse eteenpäin. Kun viikon päästä soitin heille ja ihmettelin asiaa, minulle ilmoitettiin, että kolmen vuoden laajennettuun takuuseen ei kuulu kotoahakupalvelua vaan minun tulisi itse lähettää kone Vantaalle korjattavaksi. Kukaan ei ottanut vastuuta väärästä informaatiosta vaan minulle lähetettiin kaksiosainen tekstiviesti, jossa kerrottiin kuinka toimia. Kerroin hankaluudestani tehdä töitä ilman konetta ja menetetystä työajasta, mutta sille ei voitu mitään. Korvaavaa konetta ei ole mahdollista saada.

Tyhjiö arjessa

Olen elänyt nyt siis kolmisen viikkoa lainakoneilla ja ilman omia tiedostojani. Välillä on tuntunut siltä, että joku ruumiinosa olisi puuttunut, niin valtavan suurta roolia tietokone elämässäni näyttelee. Kokemukseni jälkeen olen varma, että seuraavaa konetta en tule hankkimaan HP:ltä ja aivan varmasti pidän huolen, että jaan kokemukseni myös muiden kanssa. Asiakaspalvelu on kiinni pienistä asioista kiinni ja minun edessäni mätkäytettiin nyt turhan monta ovea vasten naamaa. Tällä hetkellä en odota kuin postin ilmoitusta siitä, että koneeni olisi turvallisesti perillä. Ja näytön valo loistaisi huollon jälkeen kirkkaammin kuin koskaan.

Yhtenä aamuna sitä herää ja tajuaa, että on vanhempi kuin koskaan. Minulle kävi näin joulukuussa, kun katselin vanhan lukioni raunioita. Hienosta Cygnaeus-lukiosta oli jäljellä vain kivimurskaröykkiöitä, joiden päällä liikkui raskaasti kolme kaivinkonetta. Näky oli lohduton ja muistutti erehdyttävästi tuhotun kaupungin jäämistöllä jyllääviä tankkeja.

Muistojeni maisema oli hävitetty, eikä kerta ollut ensimmäinen. Yläasteeni remontoitiin tunnistamattomaksi melkein heti kun pääsin sieltä pois. Ja kun pari vuotta sitten kävin Helsingissä, en ollut tunnistaa pääkaupunkia samaksi Stadiksi, jossa vierailin useaan otteeseen vuosituhannen vaihteen tienoilla. Kiinnikekohdat omaan nuoruuteni alkavat olla vähissä – ja se on aika huolestuttavaa huomata jo 25-vuotiaana.

Katselin miten kaivurit murhasivat menneisyyttäni ja tunsin itseni vanhaksi. Muistelin kaikkia lukioaikaisia kavereita ja mietin minne he olivat kadonneet. Pieni surffailu kotikoneella toi vastauksen: valtaosa oli muuttanut pois kaupungista. Entisiä luokkalaisiamme asui enemmän Helsingissä ja Tampereella kuin Jyväskylässä.

Tämä toi minut ristiriidan äärelle: Kun kaikki ympärillä muuttuu, ennallaan säilyminenkin tuntuu muutokselta – useimmiten huonompaan suuntaan. Se mikä oli äsken normaalia, onkin kohta poikkeavaa. Kaksikymppisenä on normaalia olla sinkku, mutta kolmekymppisenä pitäisi olla jo perhe. Opiskelukaupunki kelpaa valmistumiseen asti, mutta viimeistään työpaikkaa etsiessä täytyy muuttaa muualle. Se mikä tuntuu hyvältä nyt, täytyy muuttaa huomenna paremmaksi.

Muutospaineet iskevät päälle yhä nuorempana: Pitäisi kouluttautua. Pitäisi hankkia hyvä työpaikka. Pitäisi perustaa perhe. Pitäisi nauttia, kehittyä ja olla yleishyödyllinen. Isi-muotoja on niin paljon, että tulee äitiä ikävä.

Mutta ei se ikävöintikään auta. Maapallo pyörii ympäri formula-auton nopeudella ja syö samalla tahdilla hetkiä historiaan. Tästä päivästä tulee eilinen – ja pian huomisestakin. Se mikä oli äsken nykyisyyttä, onkin nyt mennyttä. Kohta lupaava tulevaisuus on takana. Nuoruus meni eikä sitä saa takaisin. Purettua koulua ei rakenneta uudelleen. Ei ainakaan samanlaisena.

Tuijotin raunioita vielä hetken. Siinä opinahjoni makasi. Surullisena muistomerkkinä joka raivattaisiin pian pois parkkipaikan tai kerrostalojen tieltä. Ja minä yritin hyväksyä sitä. Päästä sinuiksi sen ajatuksen kanssa, että muutos on normaalia mutta vaatii totuttelua.

Jollain tasolla pystyin ymmärtämään sen, että aikaa kuluu ja me vanhenemme emmekä voi sille mitään. Maailma muuttuu koko ajan – mutta miten käy niille, jotka eivät sopeudu muutokseen?

Jyräävätkö realiteetit heidät kaivureina maahan?

Minulla oli neljätoistavuotiaaksi asti pitkät hiukset. Sitten ajoin ne pois. Kovat tytöt käyttivät paksua kajalia ja huulikiiltoa, minä pidin sänkeni peittona kilisevää narrinhattua ja pukeuduin muodottomiin takkeihin. Koulun käytävillä teeskentelin etten kuullut huutoja.

Olen nyt kaksikymmentäkolme. Minulla on metallia tukassa ja jäykkäniskainen asenne, mutta viime aikoina olen alkanut pehmentyä. Ompelin juhlapaitaan pitsiä. Ostin sievät korkeakorkoiset kengät. Olen jopa suostunut katsomaan romanttisia komedioita. Kuka minusta oikein on tulossa?

Ostin tammikuussa ensimmäistä kertaa meikkejä. Se oli pelottavaa. Vielä pelottavampaa oli kokeilla niitä aineita kasvoihin. Näytin vieraalta, tunnuin vieraalta, kiertelin asunnossani tunnustellen identiteettini rakennuspalikoiden väkivaltaista törmäilyä. Ja kuitenkin se oli tehtävä, omat kasvot oli voitava nähdä maalattuna. Oli voitava kävellä muiden ihmisten eteen ripsivärin ja huulipunankin kanssa. Koska vain sillä tavalla voin katsoa pelkojani silmiin.

Minä pelkäsin tavallisuutta ja miellyttävyyttä, joukkoon kuulumista ja joukon sääntöjen mukaan toimimista. Puuterirasiasta löytyi puuterin lisäksi kaikki nämä asiat. Pelkäsin, pelkään yhä, että jos olen konventionaalisesti kaunis, sileä ja huoliteltu, kadotan sen mikä on eniten minua – katoan savuna ilmaan, enkä koskaan enää palaa.

***

Ehkä ihmisessä on aina toinen puoli, jonka esiin kääntäminen kiehtoo. Clark Kentillä on Teräsmies, Aku Ankalla Taikaviitta. Siivousfanaatikolla tulee joskus tarve sotkea kotinsa täysin, yltiösosiaalisen on päästävä hiljaisuuteen mökille. Vastakohdan kokeilu antaa syvyyttä ominaisuudelle – musta tehostaa valkoista.

Tai ehkä kyse on keskustelusta: teeseistä ja antiteeseistä. Muutos, joka on näennäisesti vastakohtainen aiemmalle tilanteelle, tarjoaakin vain uuden näkökulman; vanhaan yhdistettynä se saa aikaan synteesin, joka on samalla uusi teesi. Kun siis minä, määritellyltä identiteetiltäni naisellisista hömpötyksistä piittaamaton kovanaama, pakkeloinkin naamani ja pistän korkeat korot jalkaan, kyseessä ei ehkä olekaan teko minuutta vastaan, vaan minuuden uudelleenmäärittely. Uusi minä voi sisältää nämä molemmat asiat. Ja aikaa myöten tulee jälleen jotain, joka vaikuttaa vastakkaiselta tähän nähden, mutta toimiikin uudistavasti, muodostaen jälleen jotain jotenkin samankaltaista, mutta uutta.

Ehkä sitä kutsutaan kehitykseksi.
***

Ihmiset huomaavat muutoksen edelleen. “Sun hiukset on sitten lyhentyneet entisestään.” Enää en ryhdy selittelemään muutosta, vaan totean meidän leikkineen jälleen kotiparturikoneella. Alussa minulla oli tarve jotenkin selittää, mitä ihmettä olen tehnyt ja miksi.

Valtavan pieni asia. Hiusten leikkaaminen. Ja jostain kumman syystä se on saanut suuren symbolisen arvon.

Mies kysyi eilen puhelimessa, että “mites hiukset?”. “Ai että olenko jo toipunut shokista?”, täsmensin. Kyllä olen. Tajusin eilen ensimmäistä kertaa, miten kokonaisvaltaisesti koko hiusjuttu on helpottanut elämääni. Sen lisäksi, että aamulähdöt ovat nopeutuneet noin puoli tuntia, hiihtolenkin ja suihkun ottaminen keskellä päivää on tullut mahdolliseksi ja pipon käyttäminen helpottunut huomattavasti on jostain syystä käynyt niin, että mietin hiuksiani kertakaikkiaan paljon vähemmän.

Se kuulostaakin kornilta – ei hiuksia niin erityisen paljon kuuluisi miettiä. Mutta niin sitä vain tekee, jos ne ovat koko ajan vinksallaan, sähköiset, sotkussa, eivät pysy kiinni. Nyt hiukseni vain ovat. Pystyssä. En voi tehdä niille muuta, kolmesenttistä ei saa edes tuunattua. Niinpä annan niiden vain olla.
Olen suoraansanottuna yllättynyt siitä, miten suunnattoman vapauttavaa se on.

Niittejä en ole hankkinut, enkä hanki. Ja samalla eilen kampaamon ohi pyöräillessäni minut valtasi hetkeksi villi riemu: ei enää koskaan kampaajalle! Voin vallan mainiosti olla pystytukkainen peikkopää vaikka eläkeikään asti.

Jokin on muuttunut. Luulin, ettei muuttuisi, mutta niin on käynyt tahtomattani. Kyllä minä tunnen itseni toisenlaiseksi. Jokin osa minusta nostelee epäilevästi kulmakarvojaan ja huomauttelee, että eikö sellainen ole hieman kevytkenkäistä – muuttaa nyt identiteettiään hiusten mukaan…?
Samalla se järkevämpi puoli minusta napauttaa takaisin, että ihminen ON psyykkis-fyysis-emotionaalinen kokonaisuus, jossa fyysinen ja psyykkinen vaikuttavat toisiinsa – emootioita unohtamatta.

Tottakai se miltä näytän, millaiseksi itseni koen, millaisena minut nähdään ja miten minua sen vuoksi kohdellaan vaikuttaa siihen, millaiseksi itseni tunnen. Miksi muuten meillä olisi sanoja kuten imagoteollisuus? Tämä aika on isoksi osaksi imagojen rakentamista, tyylien valitsemista, adaptoimista ja persoonallisuutensa manifestoimista niiden kautta. Onnellinen se, joka löytää oman tyylinsä ja vapautensa päälleliimattujen tyyliehdotusten ja kuosien alta.

Minuun oli kai päälleliimattu se sievyys ja tyttöys.
Nyt minusta löytynyt nainen nauttii rasavilleydestään. Siitä, että minä voin.

Hurmaavaa tässä on se, miten omat ennakkoluuloni leikkautuivat pois hiuskiehkuroiden mukana: tämä ei tehnyt naiseudelleni mitään. Paremminkin se pakotti minut tarkastelemaan naiseutta minussa jonkun muun kuin vain ulkonäön kautta. Naiseus siis on minussa. Ei ulkonäössäni.

Niin ollen naiseus ja naisellisuus lähestyvät sanoina toisiaan. Naisellisuutta on yhtä monenlaista kuin on naiseutta, ja naiseutta on juuri niin monenlaista kuin on naisia.

Se, jos jokin, on ehjää.

Juonessa uskotaan joulupukkiin. Pukilla kun on kattavat verkostot. Kuuntele, mitä Juoni tahtoisi tänä jouluna lahjaksi:

Ja lue sitten vielä selvyyden vuoksi selkokielinen selvitys kuvan alapuolelta:

Juoni-tiimin virallinen lahjatoivelista:

• Muutama kappale koodiosaajia, joilla hallussa mielellään PHP/MySQL/Ajax/JavaScript/CSS- ja HTML -taidot. Plussaa tulee sinisistä silmistä, vähintään 13 cm pitkästä täysparrasta (jos olet nainen, tekopartakin käy) ja halusta kehittää Mirable Manager-julkaisujärjestelmää.
• Tuotemyynnin suunnittelija ja organisaattori. Juoni tulee avaamaan ensi vuonna verkkokaupan, jonka vetovastuuseen kaivataan idearikasta, näkemystä omaavaa ja organisointikykyistä päällikköä.
• Mainosmyynnin pääjehu, joka ymmärtää Juonen arvot ja tietää millaisten yritysten kanssa Juonen tulisi olla tulevaisuudessa tekemisissä. Verkostointitaidot, tinkimätön asenne ja kyky hahmottaa kokonaisuuksia erittäin jees.
• Päätoimittaja K.Kortekallion aisapari, joka on halukas oppimaan taittoa ja julkaisua tai osaa niitä jo valmiiksi. Halukkuus kuvasuunnitteluun yhdessä toimittajien kanssa tuo valtaisan plussan.
• Agenttiverkoston suunnittelija/laputusguru. Juoni markkinoi itseään “huomaamattomasti” kirkkaan värisillä pikkulapuilla, joita kuka tahansa voi tehdä ja jättää mihin haluaa, käyttäen kuitenkin maalaisjärkeä. Asuuko sinussa pieni anarkisti, joka haluaa herättää hämmennystä? Haluatko johtaa laputtamista ja ideoida missä sitä voi tehdä?
• Nettimarkkinoija. Surffaatko sivuistoilla, liikutko foorumeilla? Tietäisitkö miten Juonen tulisi näkyä nettimaailmassa? Kerro se meillekin.

Jos tunnistat itsesi, työkaverisi, ystäväsi tai äitisi näistä kuvauksista ota yhteyttä seuraaviin:

Tekniikkaosaajat: joona.nuutinen@juoni.net

Muut: kaisa.kortekallio@juoni.net

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Raamatussa on aina viisaita ja ihanteellisia sanoja, mutta miten ne ilmenevät parisuhteemme arjessa?

Tuskin mikään nykyään kannustaa yhteiskunnassamme aitoon rakkauteen ja koko rakkauden käsite tuntuu olevan ensi huuman vääristämä. Tätä voisi tarkastella esimerkiksi avierotilastoista, mediasta, aihetta käsittelevistä elokuvista ja julkisuuden henkilöiden käyttäytymisestä. Avioliittojen suosio on ollut selvästi laskussa, vaikkakin parisuhteita solmitaan edelleen.

Ihmettelen, mikä siis ajaa ihmiset uskottomuuteen. Miksi perheet hajoavat ja parisuhteet “epäonnistuvat”? Minne häviää “rakkaus”? Omiin ongelmiini olen löytänyt vastauksia itsestäni ja lapsuudestani, samoin mieheni. Uskon vahvasti siihen, että osittain toimimme tiedostamattamme noudattaen perittyjä toimintatapoja ja rooleja. Näiden asioiden tekeminen tietoisiksi avaa uusia ovia rakkauden ja yhteenkuuluvuuden polulla.

Parisuhteessa reflektointi on vahvaa. Oman varjon näkeminen ei ole niitä helpoimpia asioita ja silloin monesti turvaudutaan monenlaisiin konsteihin. Oheessa muutamia helpoimmin tunnistettavia, mutta yksilöllisesti ilmentyviä.

Piiloudumme herkästi aidolta kohtaamiselta; töiden, harrastusten, kiireiden ja lasten taakse. Aina voi löytyä tekosyitä olla keskustelematta asioista tai käsittelemättä todellisia tunteita. Menettämisen pelko voi kasvaa niin suureksi, että se syövyttää luottamusta, jolloin toisesta tulee rikollinen ja toisesta tuomari. Roolit voivat toki vaihdella tilanteen mukaan.

Epäluottamustilanteissa toinen voi muuttua salapoliisiksi, joka tarkkaavaisena seuraa toisen tekemisiä – vaikkapa viikattua pyjamaa matkalaukussa. “Viikkaukseni on pysynyt ennallaan ja hän on ollut reissussa kaksi yötä. Hmm….” Mielikuvitus laukkaa ja lopputuloksena on kiivasta väittelyä, kiukuttelua ja asioiden selvittämistä, jolloin lapset leikkivät kuuromykkiä seinäkärpäsiä. Rosvo ja poliisi -leikin avulla tuskin pystytään ratkaisevalla tavalla selvittämään luottamusongelmia. Saattaa käydä niinkin, että kodin arkielämä muuttuu suoranaiseksi saippuaoopperaksi.

Nainen: “Minä otin jälleen uhrin roolin ja manipuloin minkä kerkesin. Käytin hyväksi verbaalista lahjakkuuttani ja pääsin pälkähästä. Sain hänet tekemään asioita mieleni mukaan, mutta sitten iski huono omatunto. Miksi kohtelen häntä tällä tavalla ja käytän rumasti hyväksi?”

Mies: “Taas jouduin hoitamaan lapset ihan yksin. Laitoin ruokaa, enkä päässyt pelaamaan jalkapalloa. Häntä väsytti niin paljon, koska hän on niin aktiivinen ja monessa mukana. Rakastan häntä ja olen valmis uhraamaan itseni hänen vuokseen”.

Nainen: “Mä en kestä tuota marttyyriasennetta. Miksei se koskaan sano ei? Kyllähän minä voin menoni järjestää lasten ehdoilla. Emme monesti edes keskustele lasten ehdoista. Minua ahdistaa tämä jatkuva kissa-hiiri-leikki! Haluan paeta tätä kaikkea.”

Miehen ja naisen välisestä vuorovaikutuksesta voi heijastua lapsena omaksuttu kodin ja parisuhteen malli. Suurin osa ongelmista tuntuukin johtuvan juuri siitä, ettemme tunnista vanhempiemme vaikutusta omaan arkeemme. Jatkamme lapsuudenkodissa alkanutta debattia, koska se istuu syvällä sisällämme. Lähteäksemme rikkomaan näitä opittuja käytösnormeja joudumme nöyrtymään ja kääntämään katseen itseemme. Se tuntuu kamalan kipeältä ja siitä syystä viivyttelemme asian suhteen viimeiseen asti käyttäen kaikki oljenkorret, joista yksi on uskottomuus. Hetken hekuma, tarpeiden tyydytys tai pakokeino.

Toivo paremmasta, jota ylläpitää yhteiskunnallinen illuusio. Huuman haihtuessa samat ongelmat pulppahtavat pintaan, vaikka kumppani ja konteksti vaihtuu.