Kaupunki on täynnä ääniä  ja tuoksuja. Se on täynnä eri tuntuisia materiaaleja, erilaisia äänimaisemia. Se tulvii asioita kaikille aisteille – myös silloin, kun näköä ei ole. Mitä kaikkea kaupungista saakaan irti sokeana?

Liikennevalot vaihtuvat vihreiksi, kun nakutus tihenee. Katu on helppo ylittää suoraan, kun suuntaa askelensa seuraavalle nakuttavalle liikennevalotolpalle. Valkoinen keppi viuhtoo asfaltin pintaa, jossa suojatien viivat erottuvat sileämpinä kohtina. Ratikkakiskoihin ei kannata kompastua. Katukiveys tulee vastaan kadun toisessa reunassa.

Talon seinän vieressä  kulkiessa täytyy muistaa varoa avoimia liikkeiden ovia ja mainosständejä. Tuoreen pullan tuoksu kertoo konditoriasta, lämmin tuulahdus ja kellon kilahdus taas kantakahvilasta. Sen jälkeen tulee vielä katutasossa oleva ikkunasyvennys, johon ei kannata pudota ja tämän porttikongin kohdalta on ylitettävä tie.

Keppi etsii automaattisesti suojatien tolpan; se kilahtaa heleästi. Autoja ei kuulu tulevan, joten tie on turvallista ylittää. Ei tarvita kuin muutama askel, kun raitiovaunun pysäkkialue kohoaa hieman tien pinnasta. Vasemmalle kääntyessä löytyy pysäkkikatos, jonka vieressä on hyvä odottaa.

Raitiovaunu jarruttaa pysäkille, renkaat kirskahtavat ja ovi aukeaa. Kuljettaja kertoo vaunun numeron. Sisään astuessa on hyvä varmistaa kepillä pysäkin ja vaunun reunan välinen kolo. Kylmä tanko antaa tukea heiluvassa vaunussa. Pari mutkaa ja vielä nämä kiskojen ylitystärinät, kunnes on painettava kelloa.

Toisella pysäkillä lähdetään ratikan tulosuuntaan. Keppi kolahtelee autotien ja pysäkkialueen väliseen aitaan rytmikkäästi joka toisella askelella. Maassa oleva ritilä kertoo ennalta metroasemalle laskeutuvista portaista. Portaiden alapäässä on muistettava varoa ovea, joka ei koskaan mene kunnolla kiinni.

Asemalla metrolaiturille vievät liukuportaat kuulee jo kaukaa. Käsi kokeilee nopeasti kaiteesta, kumpaan suuntaan portaat vievät, ennen kuin niihin uskaltaa astua. Hetken aikaa on mietittävä, kumman puolen metro menikään länteen. Metrin päässä laiturin reunasta tuntuu varoittava viiva, sen turvallisemmalle puolelle kannattaa seisahtua.

Metrossa vapaa paikka löytyy, kun varovasti kokeilee penkin reunasta kepillä, istuuko siinä kukaan. Kuulutukset antavat ajatuksille tilaisuuden hetkeksi harhautua. Carla Rindellin pehmeä ääni kertoo, milloin ollaan perillä.

Liukuportaiden suuntaan on helppo lähteä ihmismassojen mukana. Taas on pikaisesti varmistettava kaiteesta, menevätkö portaat oikeaan suuntaan. Ylemmällä  portaalla oleva keppi kertoo, milloin ne loppuvat. lattiassa on opastetaktiili, jota seuraamalla löytää toisille liukuportaille. Niiden loputtua on laskettava karheampien lattiamateriaalien määrää, lähtien kuudesta. Etukäteen tarkistettu lähtölaituri löytyy ja ovet laiturille aukeavat humahtaen.

Kun kuljettajalta vielä  varmistaa linja-auton olevan oikea, voi turvallisin mielin istua paikoilleen. Taas on selvitty yhdestä matkasta kaupungin läpi, ja pääsee maalle rentoutumaan.

Kuva: Hanna Voutilainen

Jyväskyläläinen nuori yrittäjä etsii itsekuriaan lenkkipolulta ja työpöydältään. Johonkin se on hukkunut ja nyt sille olisi tarvetta enemmän kuin koskaan. Alkava juttusarja peilaa itsekurin ja itselleen annettujen lupausten merkitystä sekä sitä, miltä maailma näyttää lupausten jälkeen.

Kaikki, mikä voi muuttua paremmaksi, pitää muuttaa.

19.12.2008 koko aamu oli pilalla: 90,3 kiloa. Siinä se lukema kaikessa rumuudessaan tuijotti vaa’alta. Ei tämän ihan näin pitänyt mennä. Kinkkua, suklaarasioita ja paria viikkoa myöhemmin, uutena vuotena, päätin jälleen sen, mitä minä ja sadat suomalaiset viime vuonnakin: nyt remontoidaan elintavat pysyvästi.

Vuosi oli ollut raskas. Gradun puurtaminen, oman liiketoiminnan kasvattaminen ja näiden yhdessä aiheuttama stressi näkyi vyötäröllä. Alkuvuoden jaksaminen ja energinen päivärytmi olivat hajonneet surullisiksi sirpaleiksi arjen rattaissa. Olin kadottanut itsekurini ja sen myötä osan itsekunnioituksestani. Päivät täyttyivät joutavanpäiväisten asioiden pyörittelystä, unelmoinnista, stressistä ahdistumisesta eivätkä niinkään työstä, joilla haluttuihin tuloksiin oltaisiin päästy. Olin jäänyt nurkkaan ja oli aika murtautua pois. Itsekuri on vaikeaa, luovuttaminen oli ollut helppoa. Nyt oli vaikeaa.

Mitä lupasin itselleni 31.12.2008. Päätin, että vuoden päästä olen hoikempi, terveempi, menestyvämpi – onnellisempi kuin nyt. Muutos tarkoittaisi terveellisempiä ruokailutottumuksia, lisää liikuntaa ja tasaisempaa unirytmiä. Yrittäjäminälleni muutos lupaili tehokkaammin käytettyä työaikaa sekä keskittymistä oikeisiin asioihin oikeaan aikaan, jotka puolestaan helpottaisivat työn ja vapaa-ajan erottamista toisistaan. Pienet asiat johtaisivat suurempiin ja suuret takaisin pieniin. Syntyisi positiivinen kierre, joka ruokkii itseään kohti onnellisempaa minua.

Motivaatio on avain muutokseen. Se pitää rakentaa vaikka väkisin.

Jokainen meistä tuntee itsensä liiankin hyvin. Tiedämme kyllä, kun itsekuri on päässyt löystymään. Minä ainakin tiesin sen varsin hyvin. Tiesin myös, että itsensä ottaminen niskasta kiinni on vaikeampaa kuin junan kääntäminen suoralla radalla. Tarvitsin apua – tarkemmin ottaen tarvitsin jonkun, joka oli samassa tilanteessa.

Onneksi alkuvuodesta puoli Suomea on dieetillä, joten kohtalotovereiden löytäminen sen suhteen olisi helppoa. Itsekuri oli siis ehtinyt katoamaan muiltakin. Kasasin ympärilleni iskuryhmän itsekurin etsimiseen. Suunnitelmamme mukaan lenkkipäivät olisivat maanantai, keskiviikko ja perjantai. Liikkeelle lähdettäisiin Kuokkalan sillan juuresta klo 7.30. Itselleen tekemiensä lupausten pettäminen on liian helppoa, toisen ihmisen seisottaminen odottamassa järven rannalla pimeässä ja tuulisessa pakkassäässä on puolestaan epäinhimillistä.

Yritystoiminnassa yksi suurimmista motivaatiotekijöistä on raha. Rahaa pitää haluta, jotta toiminnassa on taloudellisesti järkeä. Itsekuri toisi rahaa parantuneen työtehon ja järkevämmin käytetyn työajan myötä. Itsekurin menetyksen pitäisi siis maksaa – maksaa tuntuvasti. Ajatus konkretisoitui vedoksi: 1.6.2008 mennessä paino tippuisi 10 kg tai seuraukset tuntuisivat lompakossa. Tuntuva uhkasakko teki painon pudottamisesta pelin, jonka jännitys huipentuisi loppupunnitukseen.

Nyt olen tässä, entä sitten?

Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa olen onnistunut löytämään ympärilleni oikeat ihmiset. Yhdessä olemme luoneet selkeän päämäärän, antaneet toisillemme lupauksen siitä, että teemme työtä päämäärän saavuttamiseksi. Tämä on henkilökohtaisen menestykseni avain.

Koko itsekurikampanjan startti vaikuttaa hyvin paljon siltä, mitä minun pitää tehdä seuraavaksi yritystoiminnassani. Etsiä oikeat ihmiset, luoda selkeät tavoitteet osatavoitteineen sekä lähteä vauhdikkaasti liikkeelle. Ilman oikeita, motivoituneita ihmisiä, selkeää päämäärää ja itsekuria ei myöskään yritystoimintani kasva.

Myös Juoni on osa itsekurikampanjaani. Tunnustamalla nykytilanteeni ja tavoitteeni muodostan itselleni yhteisöllisen paineen, jonka edessä luovuttaminen on entistäkin hankalampaa. Lupaan, että jatkan itsekurin eri alueiden peilaamista Juonen myöhemmissä numeroissa maaliskuussa sekä kesäkuussa.

Kuva: Hanna Voutilainen

Lupaukseni vuorokauden kestävästä hiljaisuudesta oli haaste. Onneksi ymmärsin tämän asian vasta sen jälkeen, kun olin tehtävän luvannut toteuttaa. Etukäteen ajateltuna siinä ei ollut järjenhiventäkään, mutta se pieni hetki, jonka käytin aikaisempien tempausteni muistelemiseen, sai minut innostumaan ja vastaamaan haasteeseen. Aluksi kuvittelin, että epäonnistuisin varmasti. Tapanani on hyvin usein puhua muiden ihmisten lisäksi myös itsekseni. Jotkut ovat maininneet myös vilkkaista keskustelutavoistani öisin.

Ensimmäinen tuskanhien pisara valui otsalleni jo silloin, kun kaivoin kalenterin esiin ja aloin etsiä sopivaa päivää. Töitä, töitä ja töitä, jolloin ollaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Ei onnistuisi, sillä töissä minun on puhuttava, halusin sitä tai en. Lisäksi olen itse törmännyt liian usein liian monessa paikassa tylyihin ja alta kulmiensa katsoviin asiakaspalvelijoihin, jotka eivät saa sanaa suustaan. Näin ollen en itse halunnut liittyä samaan joukkoon.

Päivä, jolloin lupaukseni lunastin, aloitti vuoden erikoisella tavalla. Sinä päivänä minulla oli paljon tekemistä ja matkustamista, joten jouduin todella keskittymään tehtävääni. Aamuni alkoi kuin huono vitsi. Puhelin soi jo ennen herätyskelloa. Tähän aikaan aamusta minua kaipasi yleensä vain yksi ihminen, ja niinpä tälläkin kertaa kyseessä oli äitini. Jätin tylysti vastaamatta ja käänsin kylkeä.

Kun viimein sain itseni ylös sängystä ja päiväni kahvin voimalla käyntiin, oli edessä päivän ensimmäinen, hiljainen esiintyminen ihmisten seurassa. Kaupassakäynti ei aiheuttanut harmia, mistä olin jopa hieman pettynyt. Löysin haluamani helposti, ja kassalla asiat hoituivat vaivattomasti nyökkäämällä ja päätä pudistelemalla. Ymmärsin, että hiljaisenakin pystyisin olemaan kohtelias, kunhan vain katsoisin silmiin. Tosin ärsytyskynnykseni alkoi pian nousta, kun kassalla työskentelevä henkilö puhui vielä edellisen asiakkaan kanssa koko minun asiointini ajan. Minullakin on oikeus saada palvelua vaikka en puhukaan!

Päivän yksi hienoimmista onnistumisen hetkistä tuli iltapäivällä. Matkustin vanhempieni luo vajaan sadan kilometrin matkan – bussilla. Olin aiemmin kehittänyt jos jonkinnäköisiä suunnitelmia, miten hoitaisin asioinnit bussikuskin kanssa sekä kotona. Lopulta päätin luopua ylimääräisistä, valmiiksi kirjoitetuista viesteistä ja mennä niillä varusteilla ja apuvälineillä, joita sillä kertaa sattuisi mukana olemaan. Enköhän minä pääsisi perille.

Asemalla kaivoin lompakostani esiin ajokortin, jossa näkyisi syntymäpaikkani ja samalla vanhempieni kotikunta. Sen lisäksi tarvitsin vain opiskelijakorttini, rahaa ja hymyn. Takaisin sain matkalipun, vaihtorahat ja hymyn! Melko onnistunut kohtaaminen, väittäisin. Matkalta laitoin äidilleni viestin, jossa kerroin saapumisaikani, sekä selityksen hiljaisuudelleni. Tarkalleen ottaen viesti kuului näin: Tulen 17.55 enkä puhu tänään. Olin aiemmin maininnut heille tästä lupauksestani, mutta en tiennyt, muistaisivatko he. No, eivät muistaneet.

Kotiin päästyäni ärsytyskynnykseni kasvoi jälleen. Älkää kysykö minulta mitään, en voi vastata! Nyökkäilin ja pudistelin vain päätäni. Lisäksi yritin näyttää siltä, ettei savu nousisi korvistani ainakaan kovin korkealle. Tältäkö tuntuu puhekyvyttömistä ihmisistä, kun he menevät ihmisten seuraan? Lähdin juoksulenkille ja samalla suunnittelin laskevani sataan ja takaisin. Sitä luulisi, että yksinolo olisi helpoin tapa pysyä hiljaa. Vaan ei! Kuulokkeet syvällä korvissa ja hyvän musiikin soidessa sitä alkaa helposti hyräillä ja lopulta laulaa. Minulle kävi näin. Kaikeksi onneksi muistin lupaukseni, ja vaikenin nopeasti. Silti olin ehkä parin säkeen verran ehtinyt ääntäni avata, joten täydellisesti en lupaustani pystynyt lunastamaan.

Loppuilta sujui jo kivuttomammin. Sain pidettyä kavereihini yhteyttä viestien välityksellä ja vanhempienikin kanssa kommunikointi helpottui, kun kirjoitin heille viestin, että aamuun mennessä minun olisi taas lupa puhua. Puhelin soi muutamaan otteeseen, mutta vastata en uskaltanut. En kuitenkaan halunnut olla epäkohtelias. Ottaisin soittaneisiin yhteyttä heti seuraavana päivänä.

Kokemuksena päivä oli rikastuttava. Suurimmat kiusaukset hiljaisuuden keskeyttämisestä tulivat bussimatkalla, kun olisin halunnut ottaa osaa mielenkiintoiseen keskusteluun. Ja mielelläni olisin vaihtanut muutaman sanan vanhempienikin kanssa. Ehkä myös puhelimeen olisi tehnyt mieli vastata.

Hiljainen päivä ei missään nimessä ollut huono päätös. Kerrankin omia ajatuksiaan tuli mietittyä oikein perusteellisesti, kun usein puhuessani käy niin, että ehdin sanoa monta asiaa, ennen kuin tajuan niiden olevan typeriä tai ainakin tilanteeseen sopimattomia. Vaietessa tuli kuunneltua entistä tarkemmin, mitä puhuvat ihmiset sanoivat. Hauskinta oli huomata, että mielessäni osallistuin keskusteluihin jatkuvasti, jopa ärsyynnyin, kun he eivät jättäneet ”minun vuorosanoilleni” tarvittavaa hiljaisuutta.

En tiedä, kokevatko mykät ihmiset samanlaisia tuntemuksia. Olisi hauska selvittää se, ja keskustella siitä, millaisena he kokevat muiden ihmisten puheen ja mitä he ajattelevat. Tosin sitä ennen minun pitää toteuttaa lupaus viittomisen opettelusta.

Tällä palstalla kirjoittaja kertoo liftausmatkoistaan. Liftaaminen on kirjoittajan pääasiallinen matkustusmuoto.

Matka käy Jyväskylästä Ouluun ensilumen sataessa. Romanttista? No ei, mutta kasvattavaa.

Ajankohta: Perjantaiaamupäivä lokakuun viimeisenä päivänä.
Keli: Jyväskylässä vesisadetta, Viitasaarella räntäsadetta, siitä eteenpäin lumisadetta.
Lähtötilanne: Kello puoli kymmenen. Ystävän luona Tourulassa katsoin ikkunasta ulos, huokaisin, laitoin lenkkarit jalkaan ja ryhdyin raahaamaan kahta viisikiloista kirjakassia ja kolmekiloista “kannettavaa” kohti Laukaantien moottoritieramppia. Kengät ehtivät kastua jo tämän parikilometrisen kävelymatkan aikana ja sateenvarjo oli hajoamisen partaalla.

Odotusaika: Viitisen minuuttia rampille pääsystä.
Matka: Laukaantien ramppi Jyväskylän Holstissa – Tikkakosken siviililentoaseman risteys, n. 20 km.
Kuski: Jyväskylän maalaiskunnan sisäistä postia kuljettava viisikymppinen mies.
Auto: Vanha pakettiauto, etupenkillä pari laatikollista postia.
Reitti: Kuski vei postia ala-asteille. Sain nähdä muutaman mielenkiintoisen sivutien Palokassa ja Piippolassa.
Keskustelunaiheita: Kuntaliitos ja sen vaikutukset postinkuljetuksen organisointiin, postikuskityön edut ja haitat selkävaivaiselle, sää. Kuski teki pienen ylimääräisen lenkin, jotta pääsisin hyvälle paikalle, ja pahoitteli vielä sitä että joutui jättämään minut sateeseen. Koin lämpimiä tunteita.

Odotusaika: Kymmenisen minuuttia.
Matka: Tikkakosken siviililentoaseman risteys – Viitasaaren keskusta, n. 80 km.
Kuski: Asiallinen reservinupseeri matkalla puhumaan veteraaniseuran tilaisuuteen.
Auto: Laaja ja luotettava mersu.
Keskustelunaiheita: Jämptiä ja fiksua kanssakäymistä opiskeluista, töistä ja aikuistumisesta. Mies kertoi tarinoita lapsistaan ja juurettomuudesta. Hyvät jutut, mutta harmillinen kiire – jouduin jäämään Viitasaaren keskustaan.

Odotusaika: Kävelin keskustasta nelostien toisella puolella olevan huoltoaseman parkkipaikalle. Harkitsin liikenneympyrän vieressä liftaamista, mutta se vaikutti liian hankalalta. Tein siis jotain, mitä en yleensä tee – lähdin kyselemään kyytiä parkkipaikalla. Kysymykseni “anteeksi, oletteko menossa pohjoiseen” sai alkuun pelkästään kieltäviä vastauksia. Sade oli muuttunut rännäksi ja minulla alkoi olla kylmä. Puolen tunnin odottelun jälkeen sain kuitenkin kyydin, joka olikin jättipotti.
Matka: Viitasaarelainen huoltoasema – Oulun Laanila n. 240 km.
Kuski: Nelikymppinen mies farkuissa ja fleecetakissa, matkalla Kuusamoon metsästämään.
Auto: Yhdeksänpaikkainen pikkubussi. Kuski kommentoi autolle kävellessä, että “mahtuisihan tuohon vielä seitsemän, mutta niin monta ei taida tulla”.
Keskustelunaiheita: Lumi, talvirenkaat, liikennekäyttäytyminen. Radio kertoi samoista asioista. Minä otin kengät pois ja annoin märkien jalkojeni lämmitä. Kuski ohitteli harkiten mutta paljon, kaistojen väliin kertynyt sohjokerros jyrisi renkaiden alla. Radiojuontajat kertoivat hilpeitä juttuja, me naureskelimme. Kuski vihelteli. Jäin pois Kuusamontien varressa.

Kello 14.58 katsoin kelloa paikallisbussissa. Tärisin kylmästä mutta tiesin selvinneeni taas.

Mitä opin:
- myös Laukaantien rampilta voi lähteä yllättävän sujuvasti
- liftaaminen on asenne- ja varustelukysymys, ja näistä tärkeämpää on asenne: märissä lenkkareissakin voi olla hyvä ja luottavainen mieli.

Kun ihmiset valittavat ainaista kiirettä otsa rutussa, me päätimme Juoni.netissä testata vaihtoehtoista lähestymistapaa arjen haasteisiin. Otimme satunaisesti valitun joukon Juoni.netin taustavaikuttajia välittämättä heidän kiireistään ja sovituista menoista ja ahdoimme heidät suljettuun tilaan rentoutumaan. Vaikka asetelma itsessään kuulostaa vaaralliselta, paikalla olleena voin vakuuttaa, että yhtäkään ihmistä ei satutettu prosessissa.

Testiä oli suunniteltu tarkoin etukäteen ja tulimme siihen tulokseen, että teemme testin yllättäen. Tällä varmistimme, että tilanne olisi mahdollisimman aito ja kukaan ei pystyisi peukaloimaan koetta. Yllätysmomentissa oli myös se etu, että saimme mahdollisimman hyvät lähtöasetelmat kaikkien ollessa maksimaalisen stressaantuneita, kun kaikki aikaisemmat menot peruuntuivat. Ensin puristimme testijoukosta alkutunnelmat:

Ajatuksia ja odotuksia?

Itselläni ei ole juurikaan odotuksia kokeen suhteen ja lähden matkaan avoimin mielin.

Riikka: En ole tehnyt näitä kuin koulussa. Niissä en ole ainakaan pystynyt keskittymään. Eivät ole auttaneet,  enkä ole päässyt tunnelmaan. Ehkä en ole vain osannut. En haluaisi kuitenkaan olla pessimistinen.

Tarja: Koulussa on näitä tehty. Tulee mieleen hikinen kuntosalin lattia, joten ei hirveän suuria odotuksia.

Tiia: Olen ennenkin ollut ja pystynyt rentoutumaan. Olen jopa nukahtanut liikuntasalin lattialle ja minua on ollut vaikea saada jälkeenpäin hereille. On ollut virkeä olo rentoutumisen jälkeen.

Joona: Koko päivä ollut niin täynnä muita asioita, etten oikein osaa odottaa mitään. Haluan vain heittäytyä tilanteeseen.

Entäpä olotila yleensä?

Oma vointini on ihan ok, ei ahdista, vähän on nälkä ja sormea hiukan kolottaa johtuen maanantai-illan leivänleikkuusta.

Riikka: Harvinaisen kiireinen päivä. Ei stressiä, mutta ajattelen jo seuraavaa paikkaa. Ehkä harjoitus palauttaa jaksamaan tämän päivän paremmin.

Tarja: Hieman väsynyt ja pieni ahdistus.

Tiia: Nyt on kyllä fyysisesti niin hirveä olo, että en välttämättä pysty keskittymään. Hieman rauhaton olo muutenkin.

Joona: Rasittunut kaikesta juoksemisesta. Tarvitsen lepoa.

Ennakkoluulot palasiksi ja sitten toimeen

Juoni.netin rikkaasta ihmisrepertuaarista löytyi Tuula Rahkonen, joka ystävällisesti suostui lainaamaan meille aikaansa ja vetämään harjoituksen. Tuula kertoi meille aluksi, että jokainen kokee rentoumisharjoituksen yksilöllisesti ja että ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla mukana. Osa kuuntelee tarinaa tarkasti ja jää miettimään esillä olevia teemoja. Toiset taas tarttuvat yksityiskohtiin ja vaeltavat jonnekin ihan muualle. Tuula kokee itse olevansa pelkkä opas, joka auttaa meitä jokaista turvallisesti matkaamaan juuri sinne, minne olemme menossa.

Heti valmisteluiden jälkeen siirryimme suljettuun tilaan, joka ei varsinaisesti ollut ideaalinen kokeen toteuttamiseen, mutta sai kelvata.  Asetuimme mukavasti tuoleillemme – kaikki muut paitsi Joona, joka valitsi mieluummin kolkon ja kylmän lattian.  Sen jälkeen laitoimme valot pois ja Tuulan pehmeä ja rauhallinen ääni alkoi tuudittaa meitä kohti uusia sfäärejä. Kertomuksen kulusta voi olla monta mieltä, mutta varmuudella voimme sanoa, että kaikki muistivat puun, puun juuret, värit, polun ja jonkinlaisen puutarhan. Kaikki muu tuntuu olevan suhteellista.

Jälkifiilikset

Minulle tuli levollinen olo, aivan kuin olisi pienet päiväunet ottanut. Nälkä  haittasi hieman ja kummitteli taustalla. Värit oli hieman vaikeita visualisoida, konkreettisia mielikuvia oli helpompi kuvitella ja olla mukana prosessissa. Ehkä itselleni sopisi paremmin tarinamainen mielikuvamatka, jossa olisi paljon asioita ja esineitä, sellaista käsinkosketeltavaa settiä. Ympäristön hälinä hiukan vei keskittymistä ja Joonan skypeäänet pärähtivät soimaan jossain vaiheessa kannettavalta. Se ei kuitenkaan omaa menoani hidastanut vaan tein siitä taustamusiikkia mielikuvamatkalleni. Yleisesti ottaen tämä homma oli kyllä tosi jees.

Riikka: Olo on pirteämpi ja levollisempi kuin ennen. Juuri sellainen olo kuin olisi ottanut pienet päiväunet. Rentouduin harjoituksen aikana hyvin, vaikka päässä pyöri paljon asioita. Nämä muut asiat veivät huomiota kuitenkin itse tarinalta, jota kuuntelin satunnaisesti. Välillä tuli jalkoihin joitakin väristyksiä, jotka eivät  kuitenkaan johtuneet kylmyydestä. Loppupuolella meinasin nukahtaa monta kertaa. Tauot olivat hyviä ja havahduin aina niissä hereille, kun Tuula jatkoi kertomustaan. Tuulalla oli miellyttävä ääni ja se auttoi rentoutumaan. Rentoutus tuli juuri hyvään kohtaan päivästä. Oli jännittävää huomata, etten muistanut tarinasta paljoakaan rentoutuksen jälkeen. Tuoli ei ollut paras paikka, ehkä makuuasento olisi ollut parempi. Siitä huolimatta en ole näin hyvin onnistunut rentoutumaan aikaisemmin.

Tarja: Potuttaa enemmän ja olotila ei oikeastaan muuttunut yhtään mitenkään. Nälkä oli ja väsytti, meinasin nukahtaa yhdessä vaiheessa. Puuvertaus nauratti, kun olen koko päivän kuusia koonnut ja koristellut. En oikein päässyt valaistuneeseen tilaan. Ajatukset harhailivat, vaikka yrittikin keskittyä tarinaan.

Tiia: Kun piti miettiä puuta, tuli palmu mieleen. Älytön mielikuva palmusta. Olis edes ollut koivu tai joku muu suomalainen puu, mutta palmu. En yhtään tiennyt mistä se tuli.  Lopussa vasta tajusin, että rentoutuksessa olikin jokin tehtävä, johon en ollut kauheasti kiinnittänyt huomiota kun olin omalla mielikuvamatkalla.  Minulle tuli luova olotila, kuten joskus illalla juuri ennen nukahtamista. Aivan kuin olisin hieman nukkunut, meinasinkin nukahtaa monta kertaa. Aikaiesmmin vaivannut inhottava huono olo (kiristys ylävatsassa) hävisi. Voi olla, että kipu häviää, kun siihen ei kiinnitä huomiota. Jäi mietityttämään, että en ajatellut iloa, itsensä hyväksymistä tai muita teemoja, jotka olivat läsnä, kun kaikki jäi visuaalisten mielikuvien alle. Fyysisesti olo parani ja nyt henki kulkee vähän paremmin.

Joona: Olotila muuttui siten, että uskalsin entistä selvemmin myöntää sen mikä oli vialla elämässäni ennen tätä.

Suosittelisimmeko tätä muille?

Itseäni nämä hetket aina muistuttavat siitä, että jokaisen pitäisi vain välillä istua pimeässä hiljaisuuden ympäröimänä. Silloin on tekemisissä vain ja ainoastaan itsensä kanssa ja ehkä kaiken sen ahdistuksen keskellä voi oppia jotain merkityksellistä. Jotenkin paljon turvallisempaa tehdä näitä mielikuvamatkoja porukassa, ei haittaa vaikka sieltä tulisi jotain pelottavaakin vastaan.

Riikka: Suosittelisin. On hyvä rentoutua ja tämä on oiva keino siihen. Erilainen olo kuin jos vain menisi itse ottamaan päiväunet. Puoli tuntia oli juuri sopiva aika ja tuntui hassulta, miten nopeasti se meni.

Tarja: Vaikka en itse saanut asiasta nyt paljoa irti, rentoutuminen on välillä hyvästä.

Tiia: Tässä on se ero päiväuniin, että siellä kukaan ei tule sinulle kertomaan, että nyt nämä päiväunet loppuu ja on aika piristyä. Rentoutumisharjoituksesta oli helppo palautua täynnä uutta energiaa, kun siitä ohjatusti sitten poistuttiin. Helpotti oloa ja Hannalle aion kertoa, että itse sain ainakin paljon tästä, vaikka hän olikin skeptinen. Sain luovan tilan puoleksi tunniksi päälle.

Joona: Näyttäisin muille ne kuvat, mitä näin. Olen päässyt sellaiseen tilaan, että voin keskittyä niihin asioihin, jotka ovat itselleni tärkeitä. Voin keskittyä siihen maailmaan, jossa haluan olla, scifimaailmaan. Tällä tavalla pääsee kosketuksiin omaan piilotettuun maailmaansa, ilman huolia ja esteitä. Tämä oli minulle hyvin visuaalinen trippi, mielikuvituksen riemuvoitto. Tämä oli tärkeää tehdä muiden kanssa, koska olin silloin sitoutunut vapautumaan, legendaarisen  “vastaus on sinussa itsessäsi” -viisauden mukaan. Uskon tämän olevan myös hyvä luomisen työkalu itselleni, mikäli tästä nyt mitään konkreettista hyötyä tarvitsee olla.

Paluu arkeen

Jokainen tuntuu kokevan harjoituksen eri tavalla, joten mitään kovin yleistä siitä on turha yrittää sanoa. Kuitenkin suurin osa porukastamme onnistui rentoutumaan ja löytämään lisäenergiaa arjen hektisyyteen. Aikaa rentoutumiseen ei mennyt kuin 30 minuuttia, mikä on mielestäni erittäin vähän hyötyihin nähden. Sama aika käytettynä päiväuniin ja siitä heräämiseen olisi varmasti aiheuttanut liudan lisäkomplikaatioita vitutuksesta myöhästelyyn.

Rentoutuminen tuntuu myös saavan aikaan luovan tilan, josta ihminen voi ammentaa loputtomasti materiaalia mielensä syövereistä. Jos joskus tuntuu, että ei oikein biisit synny tai maalaukset maalaannu, kannattaa harkita vakavasti ohjattua rentoutumista apuvälineeksi. Yhtenä plussana on myös kustannustehokkuus, josta ehkä kuitenkin saamme kiittää Tuulaa, joka uhrasi aikaansa nälkäpalkalla.

Kirsikkana kakun päällä mainittakoon, että tälläinen oikein kunnollinen irtiotto arjen stressistä saattaa parantaa siihen liittyviä muitakin komplikaatioita, kuten vaikka  vatsakivun, mikä edellä mainittiin. Lopuksi uskaltaisin väittää, että meillä on arsenaalia auttaa itse itseämme paljon enemmän kuin uskommekaan, jos vain heittäisimme ennakkoluulomme romukoppaan ja uskaltaisimme kokeilla.

Tällä palstalla kirjoittaja kertoo liftausmatkoistaan. Liftaaminen on kirjoittajan pääasiallinen matkustusmuoto.

Kuten jo tavaksi on käynyt, matka on Sinne ja Takaisin: Oulu-Jyväskylä-Oulu.

Meno

Ajankohta: Torstai-iltapäivä toukokuun lopulla.

Keli: Viitisentoista astetta lämmintä. Kaunista.

Lähtötilanne: Bussi 22 vie Zeppelinin rampin lähelle. Kävelen rampille ja ehdin juuri ja juuri nostaa peukaloni kun ensimmäinen auto pysähtyy ja antaa minulle kyydin perille asti.

Matka: Kempele-Jyväskylän Taulumäki, n. 330 km.

Kuski: Vasta eläköitynyt ydinvoimalatarkastajamies, joka on ulkonäöltään jotain joulupukin ja Sean Conneryn väliltä. Krapuloissaan leppoisan unelias. Ajaa silti jatkuvasti ylinopeutta. Käyttää apunaan mielenkiintoista navigaattorin lisälaitetta, joka ilmoittaa poliisin kameroista.

Auto: Leimuavanpunainen katumaasturi, luultavasti ökyin auto jossa olen koskaan ollut. Kyllä sellaisen viehätys on helppo ymmärtää.

Pysähtymispaikat: Kahden kahvitauon lisäksi tehdään ylimääräinen lenkki kuskin mökin kautta – tarkastetaan ovatko ikkunat ehjiä ja katiska täynnä. Ja olivathan ne. Mökki on maailman kauneimmalla paikalla. Herra yrittää myydä sitä minulle, kehotan palaamaan asiaan parinkymmenen vuoden päästä.

Keskustelunaiheita: Sekalaiset asiat. Kesä, luonto, liftaus. Kuski kertoo olleensa jatkuvaa matkustamista vaativassa työssä ja kyydinneensä varmaan yli sataa liftaria. Jutuista selviää, että mies on jo pienestä pitäen ajanut ylinopeutta. Jyväskylässä minä jään Taulumäen rampin päälle, mies jatkaa matkaansa Turkuun.

Paluu

Ajankohta: Sunnuntaiaamupäivä toukokuun lopulla.

Keli: Täysi kesä, ei pienintäkään virhettä havaittavissa.
Lähtötilanne: Bussi 22 vie Kirriin. Kävelen kilometrin Alvajärven rantaa päästäkseni moottoritien loppuun. Tuomet kukkivat, linnut laulavat ja päässä soi hyvä musiikki. Lisäerikoisuutena minulla on mukanani taulu, kooltaan noin 60 x 70 cm. Pysäkillä on elokuvallinen olo kun on niin hienot maisemat. Odottelen kymmenisen minuuttia.

Matka: Kirri – Saarijärventien risteys, n. 30 km.

Ihmiset: Venäläinen perhe matkalla Saarijärvelle – vanhemmat, kaksi lasta ja kissa. Lapset ovat vielä yöpuvuissa, pelkääjän paikalla istuvalla viisivuotiaalla pojalla on hillittömän tyylikkäät aurinkolasit.

Auto: Kauttaaltaan karvavuorattu 80-lukulainen asuntoauto. Tulee väkisin mieleen Totoro-elokuvan kissabussi.

Keskustelunaiheita: Takapenkki katsoo dvd:ltä elokuvaa, joten esittelyjen lisäksi ei juurikaan puhuta, paitsi perhe keskenään muutaman sanan venäjää. Istun näytön alla, joten minulta menee jonkin aikaa huomata, ettei elokuva olekaan venäläistä draamaa vaan dubattu Harry Potter. Erinomainen dubbaus kyllä.

Lähtötilanne: Saarijärventien risteys, viitisen minuuttia odottelua.

Matka: Saarijärventien risteys – Oulun Kaijonharju, n. 310 km.

Kuski: Tyypillinen suomalainen mies (TM). Nelikymppinen valtion virkamies palaamassa kalastus- ja juopottelureissulta Turun saaristosta. Juo punaista jaffaa ja polttaa ketjussa.

Pysähtymispaikat: Kärsämäen ABC.

Keskustelunaiheita: Minä kerron Yläkaupungin Yöstä. Kuski kertoo työprojekteistaan, jotka ovat yllättävän mielenkiintoisia. Ympäristösuunnittelua. Saan kyydin sadan metrin päähän kotiovesta.
Mitä opin:

• Pyhäsalmi on erinomaista mökkeilyseutua
• Moottoritien loppuun pääsemiseksi bussi 22 on sekä Oulussa että Jyväskylässä erinomainen vaihtoehto

Apulanta Taiteilijanmäelle | Kuva: Joona Nuutinen

Kerrottakoon heti alkuunsa, että Apulanta ei ole lopettamassa. Itse asiassa yhtye voi hyvin ja julkaisee omakustanteena Kesä-EP:n 11.kesäkuuta ja uutta pitkäsoittoa on kaavailtu marraskuulle. Silti Toni ja Sipe saapuvat Hietaniemen Taiteilijanmäellä puhumaan loppujen paradoksaalisuudesta. Niiltä kun ei matkan varrella kuitenkaan ole vältytty. Annetaan siis pojille puheenvuoro.

Joka helvetin kerta

Niin musiikinteossa kuin maalaustaiteessakin jokainen luova yksilö on ollut tilanteessa, jossa paperille tai kankaalle ei synny mitään. Voiko luovuus kuitenkaan kokonaan loppua?

Toni: Luovuus ei voi koskaan kokonaan loppua, mutta se voi muuttaa muotoaan ja se voi kanavoitua eri tavalla. Jokainen on luova, se vain riippuu siitä kuinka se kanavoidaan. Ihminenhän on luotu luomaan ja ihmisen kuuluu luoda.

Sipe: Ja jos ei muuten, niin ’pakko on paras muusa’. Jos joku ihminen ei ole maailman paras autokuski niin pakkotilanteen edessä kummasti se luovuus tilanteeseen löytyy ja sitä väistöliikettä edes yritetään. Pakko-tilannetta ei pysty kuitenkaan mitenkään lavastamaan. Esim. treenikämpällä on ihan mahdotonta saada samanlaista fiilistä kuin oikeasti lauteilla, vaikka miten yrittäisi psyykata itseään.

Toni: Ja joka helvetin kerta on kuitenkin henkilökohtainen epäusko kämppäkaverina, kun pitäisi vääntää uusia biisejä. Niin se on aina ollut ja tulee olemaan, siitä ei vaan pääse mihinkään.

Uuden alku

Biisien lopettaminen ei ole Tonin ja Sipen mielestä vaikeaa puuhaa, se on vain vuosien mittaan helpottanut. Tosin vanha kunnon inhimillinen lopetus olisi saatava takaisin! Hienoimmat rumpufillitkin saattavat löytyä fade outin alta. Kuinkas Apulannassa tapahtuneet loput? Onko niitä tullut edes mietittyä?

Sipe: Basistin paikalla on ollut toki tuulista. Itse aloitin tässä bändissä 13-vuotiaana ja jos miettii henk.kohtaisia loppuja niin onhan tässä ehtinyt loppua peruskoulu, lukio ja aikuisiän urasuunnitelmatkin ovat kokeneet lopun. Ajattelin lukiossa ryhtyväni opettajaksi, mutta tässä kävi näin.

Toni: Loppuhan ei oikeastaan ole mikään loppu vaan uuden alku. Jos ei puhuta siitä lopullisesta lopusta vaan pienemmistä lopuista, niin siinä vaiheessa ei kannata vielä stressata.
Ja sen mitä olen elämässä huomannut, niin harvat asiat ovat edes lopullisia. Kyse on vaan optioista ja vaihtoehdoista. Oikeastaan parempi sana lopulle onkin muodonmuutos.

Visakoivun kauneus

Jos loppu on uuden alku, niin vaatiiko muuttuminen sitten aina jonkun asian loppumisen? Eikö ihminen voi muuttua ilman, että jonkin täytyy loppua?

Toni: Siihen on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Joko tämä muodonmuutos tai sitten eri suuntaan kasvaminen. Jos kaikkea ajatellaan kasvun prosessina, niin kasvuhan on harvoin lineaarista.
Jos katsotaan esim. puutakin niin eihän sekään ole kasvanut suoraan vaan se haarautuu eri puolille.

Sipe: Ja kaikkein kaunein puu onkin visakoivu ja kun sitä katsoo, niin sehän kasvaa todella kieroon. Sillä on ollut raskasta ja vaikeaa, mutta se on erittäin kestävä. Kovassa paineessahan ne timantitkin muodostuvat.

Toni: Tästä tulikin mieleeni, että älkää hyvät ihmiset ostako merbaupuusta valmistettuja lattioita!
90% merbaupuista kaadetaan laittomasti ja se aiheuttaa kohtuutonta rasitusta luonnolle. Se on harvinainen puulaji muutenkin ja puiden kasvualueilla elää muutenkin harvinaisia eläinlajeja.

Apulanta Hietaniemen hautausmaalla | Kuva: Joona Nuutinen

Irti kuolemanpelosta

Merbaupuita koskeneen tietoiskun jälkeen keskustelu ajautuu kärsimykseen, jota ihminen itselleen aiheuttaa.

Sipe: Lopun ja oman kuoleman hyväksyminen on kyllä vapauttavaa, vaikka se onkin klisee. Sitä ei testosteronipäissään tullut teinipoikana ajateltua, mutta nyt sitä tajuaa että joku päivä sitä kuoleekin.

Toni: Buddhan sanoin: Oman kuolemansa miettiminen ja ajatteleminen on parasta meditaatiota ja henkistä harjoitusta mitä voi olla. Mutta toisaalta, mitä helvettiä siitäkin tulee jos kaiken aikaa vaan kelailee viikatemiehen tuloa?

Sipe: Se varmaankin perustuu siihen, että pahimmat teot mitä täällä tehdään perustuvat kuolemanpelkoon. Väitän, että jos kuoleman hyväksyy, niin on mahdollisuus olla parempi ihminen. Asioihin takertuminen ja niistä riippuvaiseksi tuleminen aiheuttaa kauheasti angstia omaan elämään. Heti jos asioilla ei ole niin suurta merkitystä, ettetkö voisi luopua niistä vaikka heti, ne alkavatkin kiertää ympärilläsi. Eli saat sen mistä luovut.

Toni: Tämä pätee myös musantekemiseen. Jos hiki hatussa yrittää vääntää hittibiisiä, niin se harvemmin onnistuu. Mutta jos antaa vaan mennä, niin sitten sieltä voi syntyä jotain hienoa. Tuskin Nirvanakaan kelasi, että aloitetaanpa tällainen grunge-juttu ja tehdään ruutukuoseista kovaa kamaa. Tämän päivän pandarokkibändit menevät metsään siinä, että ne keskittyvät epäoleellisiin asioihin, kuten onko tukka hyvin ja onko taiteilijanimi uskottava.

Kuuntele loput haastattelusta tästä:

(Haastattelun kuunteleminen vaatii Flash Playerin)

Apulanta Hietaniemen hautausmaan Taiteilijanmäellä. | Kuva: Joona Nuutinen

Tyypillisin syy siihen miksi ihmiset eivät saavuta unelmiaan ei ole heidän puuttuvat kykynsä, vaan se, etteivät he tiedä mitä oikeastaan haluavat panostaakseen siihen intohimoisesti.

Tämä mies oli tehnyt valinnan jo nuorena: hän halusi näyttelijäksi. Hän halusi näyttää ihmisille maailman kaukana arjesta, inspiroida heitä. Näyttää kuinka mahdottomista vastoinkäymisistä voi selvitä ainakin saduissa.

Hän alkoi hakea rooleja elokuvista. Hänet hylättiin toistuvasti. Yleisin syy hylkäämiseen oli hänen ulkonäkönsä – ikäänkuin hän olisi ollut lääkkeiden vaikutuksen alainen – ja tapansa puhua suupielestään mutisemalla. Hänen kasvonsa olivat osittain halvaantuneet johtuen synnytyksessä saaduista komplikaatioista.

Hän jatkoi yrittämistä. Yli 1500 hylkäystä, vaikkei New Yorkissa edes ole niin montaa alan välittäjää. Hänet potkaistiin ulos niistä jokaisesta 5-10 kertaa.

Hän sai ensimmäisen roolinsa vietettyään koko yön erään välittäjän toimistossa (alettuaan odottaa tapaamista edellisenä iltapäivänä). Kaksikymmentä sekuntia, roisto joka hakattiin. Parin vastaavan sivuosaroolin jälkeen nämäkin mahdollisuudet loppuivat. Kameran edessä riisuuntuminenkaan ei auttanut.

Hän näki nälkää ja hänen vaimonsa nalkutti hänelle oikean työn hankkimisesta. Hän kieltäytyi, koska palkkatyö olisi vienyt menestymisen nälän. Hänen intohimonsa oli hänen ainoa valttinsa. Sillat takana piti polttaa. Vaimo ei ymmärtänyt tätä.

Kun asunnosta oli katkaistu lämpö, hän meni kaupunginkirjastoon lämmitelläkseen. Joku oli jättänyt pöydälle Edgar Allan Poen teoksen. Hän selasi sitä ja luki lopulta kaiken Poesta mitä löysi. Poen avulla hän oivalsi siirtää fokuksen itsestään pois. Keskittymällä omaan näyttelemiseensä hän oli sulkeutunut itseensä, mutta kirjoittaminen voisi olla toinen tapa tavoittaa ihmisiä. Hän alkoi kirjoittaa.

Hän kirjoitti elokuvakäsikirjoituksen “Paradise Alley”, ja onnistui myymään sen sadalla dollarilla. Sitä ei kuitenkaan filmattu. Lopulta hänen varansa olivat niin lopussa, että hän möi vaimonsa korut. Tämä sai vaimon jättämään hänet. Ei rahaa, ei ruokaa edes koiralle, jonka rakkaus oli ehdotonta.

Ilman varoja elämiseen hän oli lopulta pakotettu myymään koiransakin. Viinakaupan ulkopuolelta löytyi ostaja, joka tinki hinnan 50 dollarista 25:een. Rahat kädessään hän käveli pois ja itki. Jälkeenpäin hän on kuvannut tätä hetkeä elämänsä pohjanoteeraukseksi.

Kaksi viikkoa tästä, katsellessaan ottelua hän sai idean tarinaan urheilijasta. Hän kirjoitti 20 tuntia yhtä soittoa, nukkumatta välillä, ja sai käsikirjoituksen kerralla valmiiksi. Katsellessaan lopputulosta hän fyysisesti tärisi, koska nyt hänellä oli edessään se mitä hän oli halunnut tarjota ihmisile: tarina vastoinkäymisistä ja niiden voittamisesta.

Hän alkoi tarjota sitä. Siitä pidettiin ennalta-arvattavana. Muutaman hylkäyksen jälkeen hän löysi halukkaat ostajat. Tarjous oli uskomattomat 125000 dollaria. Hän halusi itse pääosan, mikä ei sopinut ostajille, joten sopimus peruttiin. Pari viikkoa myöhemmin ostajat nostivat tarjouksen 250000 dollariin ja ehdottivat pääosaan Ryan O’Nealia. Hän kieltäytyi. 325000. Nälissään, rahattomana, hän kieltäytyi.

Lopulta ostajat suostuivat antamaan pääosan hänelle, mutta taloudellinen riski piti jakaa. Hinnaksi sovittiin 35000 dollaria ja osuus mahdollisesta elokuvan voitosta.

Ensimmäiseksi, saatuaan rahat, hän meni takaisin viinakauppaan löytääkseen miehen jolle oli myynyt koiransa. Hän odotti kaupan luona kolme päivää kunnes löysi oikean miehen, puolentoista kuukauden jälkeen. Hän tarjosi koirasta 100 dollaria, sitten 500, sitten 1000, mutta mies kieltäytyi. Hän kertoi olevansa valmis tekemään mitä tahansa saadakseen koiransa takaisin.

Hinnaksi sovittiin 15000 dollaria, eli lähes puolet koko käsikirjoituspalkkiosta, ja lisäksi rooli elokuvassa tälle koiranostajalle. Itse koirakin esiintyi siinä.

Mies oli Sylvester Stallone, ja elokuva oli Rocky.

Tarinan kertoi Anthony Robbins. Sly tiesi mitä halusi ja panosti siihen, intohimoisesti.

Tällä palstalla kirjoittaja kertoo liftausmatkoistaan. Liftaaminen on kirjoittajan pääasiallinen matkustusmuoto.

Ajankohta: Sunnuntaiaamupäivä joulukuun alkupuolella.
Keli: Aste tai pari pakkasta, mutta onneksi ei sada mitään.
Lähtötilanne: Kuten tavallista, matka on Oulusta Jyväskylään. Myöhästyn bussista, jonka piti viedä minut Zeppelinin rampille, joten otankin bussin joka vie minut Kaakkuriin. Kaakkurin ramppi on ihan mainio, tarpeeksi leveä jotta siihen voi pysähtyä, ja liikenne on melko vilkas. Saan kyydin kymmenessä minuutissa.

Matka: Kaakkuri-Haaransilta, n. 15 km.
Ihmiset: Keski-ikäinen pariskunta, nainen ajaa. Vilkkaita ja puheliaita ihmisiä, mies pitää kättään naisen penkin selkänojalla.
Keskustelunaiheita: Kuskit ovat huomattavan ystävällisiä ja yrittävät järjestää minulle puhelimitse kyytiä Haaransillalta eteenpäin. Toinen edellä ajava porukka on kuitenkin ehtinyt jo Haaransillan ohi. Kiitän eleestä ja yrityksestä, ja pariskunta jatkaa matkaa Raaheen päin.
Lähtötilanne: Haaransillan tutulla pysäkillä on kaksi ihmistä odottamassa Jyväskylän-bussia. Kävelen ohi, pistän peukalon pystyyn ja saan kyydin ennenkuin bussi tulee.

Matka: Haaransilta-Jyväskylä, 320 km.
Kuski: Reilusti kuusikymppinen mies, puhuu vähän ja polttaa paljon. Ajaa ylinopeutta lähes koko matkan ajan.
Auto: Iso valkoinen Volvo, sisätila laaja kuin yksiö.
Pysähtymispaikka: Pihtipudas. Juon teetä ja selvitän jatkoyhteyksiäni, kuski juo kahvin ja käy tupakalla.
Keskustelunaiheita: Ei paljon. Sää, työ, opinnot. Hiljaisina hetkinä meinaan nukahtaa.

Usko on abstraktia. Sen kohde on jotain näkymätöntä – sillä on paikkansa ihmisen korvien välissä. Koska usko ja uskomukset ovat kuitenkin osa identiteettiämme, tahdomme jollakin tavoin tehdä sen näkyväksi paitsi muille myös itsellemme. Näin usko tulee lähemmäs ja muistuttaa joka päivä läsnäolostaan.

Florianópolislainen Rodrigo uskoo Jumalaan, ja usko vaikuttaa myös laajemmalti: ”Usko tuo yhteiskuntaan rauhaa ja tasapainoa. Se auttaa ihmisiä ymmärtämään epätäydellisyyttä ja olemaan suvaitsevaisempia itseään, toisiaan ja maailmaa kohtaan. Ihminen, joka ei usko mihinkään on luultavasti elämässä aika hukassa ja kylmä. On vaikea edes kuvitella ihmistä ilman minkäänlaista uskoa.” Rodrigo ei usko ennustajiin eikä ennustuksiin, mutta hänen mukaansa luonto kertoo paljon ja antaa merkkejä tulevaisuudesta.

Rodrigon mielestä on paradoksaalista, että loppujen lopuksi suurin osa maailman ihmisistä alkaa miettiä uskonasioita ja viimeistään ennen kuolemaansa kääntyy jonkin uskontokunnan puoleen. ”Tai ainakin lopulta heidän perheensä hautaa heidät uskonnollisin menoin”, Rodrigo hymyilee.

Pyhimysnauhat – monikulttuurisen menneisyyden perintö

Roomalaiskatolisuus on Brasilian valtauskonto, jossa uskonnolliset esineet ja pyhimykset ovat tärkeitä. Yksinkertaistaen pyhimys on aikoinaan mallikkaasti elänyt ja toisia elämäntyökseen auttanut harras kristitty, jonka katolinen kirkko julistaa pyhimykseksi tämän kuoleman jälkeen.

”Brasilialaiset pyrkivät seuraamaan elämässään aika pitkälle pyhimysten esimerkkiä. ’Rikkaampi auttaa köyhempää ja vahvempi heikompaa’ -mentaliteetti on voimakas”, kertoo Rodrigo.

Brasilialaisissa kaupoissa ja kojuissa törmää usein noin puolen sentin levyisiin kangasnauhoihin, joissa on tekstiä. Nauhat kertovat uskosta, ja ovat tarkoitettu pyhimysten muistoksi. Allekirjoittaneen Brasilian tuliaisina tuomissa nauhoissa lukee ”Lembrança do Senhor do Bonfim da Bahia”, mikä tarkoittaa Senhor do Bonfim -pyhimyksen muistoa Bahian kaupungista. Rodrigo muistuttaa, että muitakin tekstejä löytyy, ja mainitsee pyhimyksistä myös Nossa Senhora da Aparecidan, joka hänen mukaansa saattaa olla jopa edellä mainittua suositumpi.

Nauhojen uskotaan esiintyneen ensimmäisen kerran jo 1800-luvun alussa, mutta niiden alkuperä ei ole varma. Niiden tiedetään olleen yleisiä Salvadorissa, Bahian osavaltion pääkaupungissa, erityisesti Senhor do Bonfim -kirkon yhteydessä.

Rodrigokaan ei tunne nauhojen historiaa, mutta arvelee sen liittyvän eri uskontojen ja uskomusten sekoittumiseen Brasilian historian aikana: ”Voisin kuvitella, että Brasilian intiaanit olisivat käyttäneet vastaavia nauhoja omissa rituaaleissaan. Voi myös olla, että Afrikasta siirtomaa-aikoina tuodut orjat ovat tuoneet vastaavia uskonnollisia tapoja mukanaan, ja lopulta tavat ovat sekoittuneet katolilaisuuteen.”

Portugalilaiset siirtomaaherrat alkoivatkin 1500-luvulla hyödyntää Brasilian luonnonvaroja, ja orjat olivat osa tähän liittyvää politiikkaa.

Monet sekoittuneet uskonnot ja afrikkalaiset kultit elävät laajalti Koillis-Brasilian urbaaneilla alueilla, kuten Bahiassa, sekä eteläisempien osavaltioiden pääkaupungeissa. Bahialaiset ovat Rodrigon mielestä mystinen kansa, jossa ”afrikkalainen ja eurooppalainen kulttuuri on vahvasti sekoittunut”. Jonkinlaista mystiikkaa liittyy myös Florianópolikseen, sillä suurimmaksi osaksi saarella sijaitseva kaupunki on tunnettu noitauskostaan.

Anna hyvän kiertää

1960-luvulla hipit solmivat pyhimysnauhoja ranteisiinsa osaksi vaatetustaan, ja nauhat ovat sittemmin kaupallistuneet. Nykyisin turistit voivat ostaa nauhoja matkamuistona. Rodrigon mielestä ajatus on tärkein: ”Merkitys on hintaa suurempi”.

Yleensä nauha saadaan joltain läheiseltä henkilöltä muistuttamaan Jumalan suojelu- ja vaikutusvoimasta. Rodrigo on saanut nauhoja isältään, siskoiltaan sekä ystäviltään ja antanut niitä myös heille.

Nykyisin käyttötapoja on monia: ”Kaikki käyttävät nauhoja omalla tavallaan – yleensä koruina esimerkiksi ranteessa tai nilkassa, tai sitten koristeina periaatteessa missä tahansa”, Rodrigo opastaa. ”Nauha kiinnitetään yleensä paikkaan, jossa se on omistajansa nähtävillä. Se muistuttaa Jumalan olemassaolosta, suojelusta ja voimasta.” Tällä hetkellä Rodrigon auton peräpeilissä roikkuu muutama nauha.

”Monet solmivat nauhan ranteeseensa kolmella tiukalla solmulla. Solmiessaan he rukoilevat ja pyytävät Jumalalta jotakin. He uskovat, että myöhemmin nauhan kuluessa ja katketessa toive toteutuu tai rukoukseen vastataan”, Rodrigo kuvailee.

Hän kuitenkin uskoo nauhojen tuovan enemmän suojelusta kuin onnea: ”Uskonnolliset esineet muistuttavat meitä Jumalasta. Kun sellaisen saa lahjaksi esimerkiksi ystävältä, välitetään sen avulla hyvää energiaa ihmiseltä toiselle.”

Uskollisia esineitä

Symbolisten esineiden historia käy yhä mielenkiintoisemmaksi, kun niihin liittyy henkilökohtaisia tarinoita. Kysyttäessä Rodrigolta, onko hänellä muita esineitä, joihin hän liittää uskomuksia, hän vastaa: ”Niitä löytyy joka puolelta ympäriltäni!”

Hyvää ystävyyttä Rodrigolle symboloivat algerialaiselta ystävältä saatu simpukkakoru sekä perinteinen Guinea-Bissaulainen miehen puku, jonka afrikkalaisen ystävän äiti on ommellut. Kotinsa seinälle hän on ripustanut Brasiliasta ostetun intiaaninaamion poistamaan pahat henget ja voimat sekä huonon energian.

Rodrigo on asunut myös Suomessa, ja noiltakin ajoilta on tarttunut mukaan merkityksellinen esine – metsästysreissulla saatu metson sulka. ”Minulle sulka symbolisoi kymmenen vuoden selviytymistäni Suomessa ja taisteluntahtoa”, Rodrigo kertoo.

Rodrigolla on myös ensimmäinen ansaitsemansa dollari, jota hän on säilyttänyt 18-vuotiaasta saakka, sekä yhden euron portugalilainen kolikko. Ne ovat aina mukana lompakossa: ”myös hätätapauksia varten”, hän nauraa.

Uskomatonta mutta totta

Rodrigo kertoo itselleen tapahtuneen monia uskomattomia asioita, mutta hän haluaa mainita niistä yhden, joka tapahtui hänen ollessaan Algeriassa ammattilaisena jalkapallonpelaajana: ”Koko joukkue matkusti Saharan autiomaahan bussilla kohtaamaan vastustajansa. Oli Ramadan-aika. Tunsin kuinka minua, ainoaa ulkomaalaista ja kristittyä, seurattiin aika tarkasti. Paineet hyvään peliin ja näyttöön olivat minulla todella kovat. Edessä oli ensimmäinen pelini – vähän niin kuin testipeli – kyseisen joukkueen paidassa, ja palkkakin kyseisestä pelistä oli maksettu jo etukäteen”, hän muistelee ja jatkaa:

”Jo useaan kertaan peliurani aikana leikattu polveni oli kuitenkin alkanut särkeä pahasti. En uskaltanut mainita asiasta kenellekään, ja pelko epäonnistumisesta alkoi kalvaa mieltäni. Tilanne oli sellainen, etten missään tapauksessa olisi voinut sanoa, etten pystyisikään pelaamaan”, Rodrigo kuvailee ja kertoo alkuverryttelyn aikana rukoilleensa Jumalalta apua: ”Se oli ainoa vaihtoehtoni jalkapalloon todella fanaattisesti suhtautuvien kiivasluonteisten algerialaisten joukossa.”

Sitten jotain uskomatonta tapahtui: ”Pelin alkaessa kipu oli poissa, ja pelasin yhden elämäni parhaista peleistä. Onnistuin jopa maalinkin teossa ja joukkue voitti vieraskentällä. Kotimatkalla bussissa pelikaverit tarjosivat minulle lainaksi rukousmattojaan, jotta voisin rukoilla yhdessä heidän kanssaan. Kieltäydyin kohteliaisuudesta, mutta rukoilin kyllä hiljaa itsekseni ja kiitin sekä ylistin mielessäni Jumalaa. Silloin olin ylpeä kristillisyydestäni ja tunsin olevani todella lähellä Jumalaa.”

Uskova ihmiskuntamme on todistanut ja todistaa edelleen uskoaan taistellen, rakentaen ja uhraten. Yksilötasolla pienempikin todiste riittää kertomaan uskosta. Tärkeintä on henkilökohtainen usko, ja se mitä se itsellemme merkitsee. Jos luottaa uskoonsa, uskomattomia asioita ja ihmeitä voi tapahtua.

”Onnennumeroni on muuten 36”, Rodrigo toteaa. Tuossa taitaa olla perää: 36-vuotiaasta miehestä tulee tammikuussa pienen tyttären isä.