Mies keikkuu kuuden metrin korkeudessa ilmassa trapetsilla. Päällään. Miehen jalat ja kädet ovat levällään, hakevat tasapainoa. Trapetsi keikkuu puolelta toiselle laajoina kaarina, ilmaa halkovien valokiilojen keskustassa miehen ilme on melkein lasittunut. Hämäränkin läpi näkee, miten miehen lihakset vapisevat ponnistuksesta.
Alhaalla teltassa, eturivissä kovalla puupenkillä istun minä ja puistelen vähän väliä päätäni. Ranskalainen sirkusakrobatiaryhmä Akoréacro on esiintynyt jo puolen tunnin ajan. Näyttämön tomuiset lavat jysähtelevät miesten painon alla näiden heittäessä itseään tai ryhmän ainoaa naista ilmaan ja ympäri, käsittämättömillä tavoilla.
Kaikki näyttää niin vaivattomalta. Kaksi miehistä on veljeksiä, ja joudun katsomaan tarkkaan erottaakseni, kumpi on kumpi. Yhtä komeasti kerien kumpikin heittää viiston voltin suorilta jaloiltaan. Kun he hetkittäin kiskovat paidat pois päältään ennen hyppyä mietin, onko syy enemmän aerodynaaminen vai egoistinen, mutta syy selviää pian. Eturivistä näkee tarkasti, kuinka hiki pirskoutuu iholle ja roiskuu lavalle miesten loikkiessa. Puolessa välissä esitystä miesten hiukset ovat jo liimautuneet pitkin ohimoita. Vähän väliä joku hakee kulisseista valkoisen pyyheliinan ja kuorii hien iholtaan. Sen jälkeen melkein kuiva paita tuntuu varmaan viihtyisältä.
Jyväskylän Kesässä vieraileva Akoréacro on kolmen miehen ja yhden naisen show. So Circus!!!! –niminen esitys ei ammu yli yhdelläkään neljästä huutomerkistään. Akoréacro liimautuu uuden sirkuksen genreen kuin hiki lihakseen. Uusi sirkus on liioittelevaa ja humoristista, enemmän viihdettä kuin vain akrobatiaa. Lavalla vuorottelee äärimmäinen ruumiin hallintakyky melkein huolettoman irrallisen komiikan kanssa. Yleisö vuoroin nauraa, vuoroin kohahtaa, taputtaa yhtä paljon vitseille kuin volteille.
Tehokkainta esityksessä on illuusio, ristiriita, jonka ryhmä luo jo show’n alussa. Koko rumba alkaa taiteilijoiden törmäillessä lavalle, kolhiessa lavasteita, pudotellessa esineitä, kaataessa kulisseja. Neljän ihmisen poukkoilu lavasteita vasten saa minut katsomaan alta kulmieni: ai nämäkö olivat niitä sirkustaiteilijoita?
Viimeistään miehen keikkuessa trapetsillaan tajuan, että se oli tarkoituksenmukaista. Heti alussa luotu kontrasti vain korostaa mielikuvituksellisen taitavaa akrobatiaa. Samat, tahattoman koomisilta vaikuttavat hahmot tempautuvat yhtäkkiä huimiin hyppyihin ja äärimmäiseen lihasjännitykseen. Komiikassa ei siis ollutkaan mitään tahatonta.
Kaikki Akoréacron kolme miestä ovat lyhyitä ja vantteria. Yksi heistä esiintyy sirkuksen tirehtöörinä ja saa jatkuvasti paimentaa kahta keskenään nujakoivaa veljestä, joista toinen lipsahtaa vähän väliä leijonan rooliin ja kulkee pitkin lavan laitoja naukuen kuin kissa. Vastapainona miesten jykevyydelle ryhmän sirkusprinsessa on henkäyksenohut nainen raidallisessa trikoohaalarissa, niin hento, että melkein huimaa.
Huomaan ajattelevani kesken show’n, että sellaisina olen nähnyt akrobaatit. Yhtä kevyinä kuin ilma, sellaisina, jotka lähtevät lentoon vain ajatuksesta.
Kolme napakkaa lihaskimppua miestä ei vastaa sitä kuvaa. Miten tuollainen massa edes saadaan ilmaan…?
Ehkä juuri siksi yleisökin kohahtaa niin syvään, kun miehet heittelevät toisiaan, kiipeävät toistensa harteille, loikkaavat kerien ilman halki. Viimeistään kun yksi heistä seisoo päällään toisen pään päällä on pakko uskoa, että raskaskin liha tottelee käskyjä.
Ja totta on, että henkäyksenohutta naista nimenomaan heitetään. Ja nainen laskeutuu suorana kuin tikku aina uuden miehen syliin, hervoten rennoksi vasta ilmalennon päätyttyä. En epäile, etteikö jokainen naisenkin kehon lihaksista olisi äärimmilleen viritetty, mutta pian tulee selväksi, että juuri sitä hillitöntä lihasten treenaamista on tarvinnut jokainen ryhmän miehistä kyetäkseen siihen, mitä lavalla tapahtuu.
Istun ja katson silmät tarkkana. Volttien, loikkien ja heittojen lisäksi lavalla seisotaan käsillään telineiden päällä, kahdella tai yhdellä mielikuvituksellisissa asennoissa, ruumis värähtämättä, lavalla jonglöörataan, tanssitaan, juostaan ja kohotaan aina hetkittäin uusilla tavoilla ilmaan. Ja keikutaan trapetsilla.
Mihin kaikkeen ihmiskeho pystyykään…! On hurjaa istua puupenkillä katsomassa ja ymmärtää, ettei oma keho kykenisi lähellekään mitään tuollaista. Kärrynpyörät ja kuperkeikat alkavat tuntua kovin pieniltä asioilta, puhumattakaan siitä että olen ollut ylpeä ruumiini suorituskyvystä juoksulenkeillä.
Tajuan käyttäväni äärettömän pientä osaa siitä kapasiteetista, joka ruumiillani on. Lavalla kieppuvat taiteilijat ovat takuulla uhranneet aimo osan elämästään kaiken sen harjoittelemiseen, jota me näemme, ja sen ylläpitäminen vie yhä suuren osan heidän arjestaan. Mutta heille sen kaiken täytyy olla elämäntapa. Tapa olla olemassa, tapa käyttää ruumistaan, tapa elää ruumiissaan.
Minä elän ruumiissani hätkähtäen lähinnä hetkittäin siihen, että sen olisi hyvä joskus liikkuakin. Liikunta on minulle ohjelmanumero, johon joskus on vaikea pakottaa itseäni. Juostuani lenkin olen valtavan tyytyväinen – kuin olisin voittanut itseni. Sen jälkeen ruumiini vain on. En vaadi siltä kovin paljoa.
Vielä pitkään Akoréacron esityksen jälkeen huomaan leikkiväni ajatuksilla. Mitä kaikkea tästä ruumista voisikaan saada irti…? Tajuan, että ruumiissani on koko sarja lihaksia, joista minulla ei ole tietoakaan. Ruumiistani irtoaisi loputon määrä uusia liikeratoja, jos vain etsisin ne. Voisin tuntea ruumiini paremmin, liikkua siinä vapaammin, voisin luottaa siihen enemmän. Luottaa sen kestokykyyn.
Tajuan myös, että harvoin tiedostan koko ruumistani. Iso osa arjestani menee vain pääni sisäisen maailman pyörittämiseen. Silti ruumis on suoraan sanottuna kouriintuntuvan olennainen osa elämääni – sen kauttahan minä olen olemassa! Sen laiminlyöminen ja huomiotta jättäminen alkaa tuntua rikolliselta.
Huomaan alkavani hitaasti ajatella ruumistani. Sen eri lihaksia. Huomaan tunnustelevani uudella tavalla pieniä asioita: miltä oikeastaan tuntuu kävellä? Entä missä tuntuu juokseminen?
Yhtenä iltana huomasin seisovani vaa’assa keskellä huonetta vain kokeillakseni, miten vaikeaa on pysyä tietyssä asennossa hievahtamatta. Äärettömän vaikeaa. Koko ruumis alkaa pian vapista, joudun koko ajan tekemään korjaavaa liikettä, hakemaan tasapainoa.
Pelkkä ajatuskin siitä, että saman tekisi kuuden metrin korkeudessa trapetsilla päällään, huimaa.
Silti minulla on väistämättömän viehättynyt olo fysiikastani. Sen varsin pienestä suorituskyvystä huolimatta. Sillä ruumiini on oikeastaan vain yhtä kapasiteettia, niissä rajoissa, jotka minulle on suotu. Eikä minun tarvitse kyetä samaan kuin Acoreacro, sillä se olisi raskasta elämää: lavan sivulta penkiltä näki hyvin, miten taiteilijoiden innostuneen hallittu lavahymy vaihtui raskaiksi huokauksiksi näiden nojatessa hetkeksi lavan takana kulisseihin, huohottaessa väsymystään, pyyhkiessä hikeä.
Ei minun siihen tarvitse kyetä. Mutta oman itseni tähden minulla on kaikki mahdollisuudet oppia tuntemaan oma ruumiini paremmin, oppia liikuttamaan sitä enemmän, rikkomaan ne rutiinit jotka olen sille sanellut, ne turtuneet tavat olla ja liikkua, joihin olen sen totuttanut.
Lopulta kyse on vain elämäntavasta. Ja se on pieniä asioita. Kaiken kun voi tehdä toisin: kuulin erään kuuluisan taistelulajien opettajan pojasta, joka ei kotonaan käytä portaita olohuoneeseen vaan kiipeää saman matkan köyttä pitkin. Pieni asia, mutta loputtomina toistoina tehokasta harjoitusta. Ja fysioterapeutit suosittelevat polvivaivaisia kiipeämään joskus portaita alas takaperin, uusien lihasten löytämiseksi.
Oman lihansa ja lihastensa, ruumiinsa hallinnan voisi siis aloittaa pienistä asioista. Miksen tänäänkin vaikka hieman hyppisi sen ainaisen kävelemisen sijaan?
(No Ratings Yet)
Loading ...