Lauantai-iltana tyttö hyppi tanssilattialla, valkoiset kuituletit liikkuivat isona kimppuna mukana ja pieni, keskittyneen iloinen hymy loisti. Pari päivää myöhemmin hän toi suklaakeksejä ja istui keittiööni juomaan kahvia. Valonhehkuinen, hymyilevä tyttö on Tessa Lepistö, joka valmistui Turun Taideakatemian nukketeatterilinjalta keväällä 2007.
Meidän on tarkoitus puhua valosta; siitä, mitä on työskennellä valopöydän takana. Performansseja tehneenä, nukketeatteria ohjanneena ja nukkeja käsitelleenä Tessalla on sanottavaa aiheesta enemmänkin kuin lamppujen sijoittelun ja spottien ohjailun kannalta.
”Valopöydän takana oleminen on, jos ei nyt ihan parasta, mitä teatterissa voi tehdä, niin ainakin todella mahtavaa”, Tessa sanoo. ”Se on mukana hengittämistä yhtä vahvasti kuin olisi näyttämöllä –ainoa ero on, että on vähemmän näkyvillä.”
Ei niin pimeää
Jos ohjaaja on suunnitellut valot, ne on ’ajettu’ valmiiksi valopöytään ja valohenkilön tehtäväksi jää opetella valojen järjestys ja etsiä näytelmään sopiva rytmi. Sen jälkeen on mahdollista tehdä omiakin sovelluksia ja hioa valaistusta sujuvammaksi: saada se hengittämään.
Pienemmissä teattereissa ja projekteissa ohjaaja päättää tavallisesti myös valaistuksesta, mutta isommista yksiköistä löytyy erikseen valosuunnittelijoita, jotka hoitavat valot alusta loppuun. Osalta ohjaajista puuttuu sekä tietotaito että kiinnostus valaistukseen – tai kenties he luottavat valon ammattilaisiin enemmän kuin omaan näkemykseensä, mene ja tiedä.
Tessa kertoo pienistä teattereista tai esityksistä, joihin ei ole mahdollisuutta tai yksinkertaisesti resursseja hankkia valokalustoa:
”Kerran olin mukana tekemässä esitystä, johon saatiin valot mukaan muutaman esiintymisen jälkeen, ja se muuttui heti. Mielestäni hienoimpiin esityksiin kuuluu myös valaistus. Se inspiroi esiintyjääkin ihan eri tavalla; esimerkiksi hämärä valo luo erilaisen tunnetilan kuin vaikkapa kirkas, keltainen valo.”
Samalla tavoin valo vaikuttaa katsojaankin, antaa odotuksia ja purkaa niitä joko odotettuun tai odottamattomaan suuntaan: isot varjot ovat uhkaavia, lämmin valo turvallista ja niin edelleen. Valoa eri tavoin suuntaamalla pystyy myös huijaamaan silmää, esimerkiksi kaventamaan tai leventämään ilman että näyttelijä liikahtaakaan. Teatterin valaistus on kuin lasten taskulamppuleikkiä, jossa tehdään pelottavia varjoja kasvoihin suuntaamalla valo leuan alta kohti otsaa.
Ne elävät!
Nukketeatteri on Suomessa melko tuntematon teatterilaji ja se usein mielletäänkin käsinukeilla ja marioneteilla leikkimiseksi. Taideakatemian tarjoama, nelivuotinen koulutus sisälsi yhtä lailla nukkejen kanssa esiintymistä, ohjaamista kuin niiden tekemistäkin; esimerkiksi Keski-Euroopassa vastaavan pituinen koulutus keskittyy pelkästään yhteen näistä nukketeatterin osa-alueista.
Nukkeja liikuttava näyttelijä joutuu esiintymään sanoitta, pelkän liikkeen avulla. Hänen eläytymisensä välittyy nukkejen kautta yleisölle, mutta silti pääesiintyjien tulisi olla henkiin herätettyjä nukkehahmoja. Valaisu on nukketeatterilaisille erityisen tärkeätä juuri nukettajan häivyttämisen takia. Esimerkkinä Tessa mainitsee paljon käytetyn valoverhon, jossa käytetään vain lavan oikean ja vasemman reunan sivuvaloja. Valoissa esiintyvät elementit ovat voimakkaasti näkyvillä, kun taas tummiin pukeutunut nukettaja (ja kaikki muu häivytettäväksi haluttu) katoaa.
Tessa kokee itse olevansa ennen kaikkea nukettaja, mutta hän on tehnyt myös performansseja ”aina tarvittaessa”. Seuraavaan esitykseensä hän on suunnitellut todella mautonta valaistusta: räikeää pinkkiä ja vihreää sekä diskopalloa. Hänen mukaansa niin sanottu törkeäkin valaistus sopii, niin kauan kuin se on perusteltua esityksen kannalta.
Varjoteatterista puhuttaessa Tessa innostuu: mitä kaikkea valoilla ja varjoilla voikin luoda! Voi hyppiä tunnelmasta toiseen pelkästään muuttamalla valon väriä tai suuntaa, rakentaa illuusioita ja kääntää ne päälaelleen. Hänelle teatteri edustaa selkeästi kaikkea muutakin kuin näyteltyä tai puhuttua esittämistä, eikä voi olla ilahtumatta intohimosta, jonka valosta ja nukketeatterista jutteleminen herättää.
”Kun on elänyt siinä visuaalisessa ja fyysisessä maailmassa, mitä nukketeatterikin on, tuntuu oudolta nähdä jokin mahtaviin puitteisiin ja isolle näyttämölle rakennettu esitys, jossa näyttelijät vain tuntuvat kävelevän kulisseissa”, Tessa pohtii. ”Se ei enää riitä: haluan nähdä liikettä ja eläytymistä. Puitteet voi aina rakentaa, mutta elämän niihin luovat vain esiintyjät itse.”
Suklaakeksit loppuvat ja ilta hämärtyy. Tessan lähdettyä keittiöön jää valoa.
(1 ääntä, keskiarvo: 5.00/5)
Loading ...
