Kävin varaamassa tatuointiajan Turun Bald Fellowsilta; vasemman polveni alapuolta tulee koristamaan höyhen elokuun kahdeksantena päivänä. Olen himoinnut tatuointia vuosia ja kuvakin on ollut piirrettynä viime syksystä asti ja nyt, vihdoin, saan tämän toiveen toteutettua.
Tatuoinnit ja lävistykset ovat yleistyneet valtavasti ja siirtyneet alakulttuurien (kuten punkkareiden) käytöstä kenen tahansa itseilmaisun väyläksi. Selasin Bald Fellowsin kuvagalleriaa, enkä voinut olla ihmettelemättä, miten monenlaisia lävistyksiä on olemassa – vain mielikuvitus ja rohkeus ovat rajoina. Siitä huolimatta, että erilaiset kehonmuokkaukset ovat yleistyneet, monet suhtautuvat niihin varauksella ja suorastaan inholla.
Lävistetty ja tatuoitu ihminen on aina katseen kohteena. Hän altistaa itsensä tökeröllekin kritiikille; minulle on monikin ventovieras tullut huomauttamaan kadulla, että hei tyttö, sinullahan on piikki huulessa, eikö se haittaa suudellessa (tai muuta yhtä asiallista). Suurimman osan kommenteista osaan jo ohittaa huumorilla, mutta toisinaan ärsyynnyn siitä, että kehoni joutuu typerien arvioiden kohteeksi. En ota lävistyksiä kerätäkseni huomiota julkisissa tiloissa, vaan koska pidän niistä.
Mikä lävistyksissä ja tatuoinneissa sitten kammottaa?
Keskustelin asiasta erään lävistetyn ja tatuoidun ystävän kanssa ja hän esitti, että lävistetty ja tatuoitu ihminen luokitellaan joksikin muuksi. On ’me’ ja ’ne muut’ –eli jos minulla ei olisi lävistyksiä, näkisin lävistykset tavallaan poikkeamina laumassa. Ystäväni esitti, että ihmislajille on tyypillistä muodostaa lauma (tai laumoja), jotka määrittävät yhteenkuuluvuuttaan eri tavoilla. Lävistämättömät näkevät enemmän tai vähemmän alitajuisesti lävistetyt vieraina, omaan ryhmäänsä kuulumattomina, ja se ärsyttää ja kiusaa, ellei jopa pelotakin.
Kristillisessä etiikassa ruumis, liha, on sekä pyhä että syntinen. Väittäisin, että länsimaisen ihmisen suhtautuminen lihaan on lähtökohtaisesti aina kaksijakoinen: toisaalta sitä häpeää, toisaalta tiedostaa sen ainutkertaisuuden, nautinnollisuuden (nautittavuuden) ja tärkeyden. Lävistykset ja tatuoinnit rikkovat lihan, tekevät siitä tavallaan epäpyhää. Kehonmuokkaukset ovat henkilökohtaisia valintoja; niiden takia siedetään kipu ja vaihteleva parantumisaika (muun muassa napakorun parantuminen voi viedä helpostikin yli vuoden). Ne ilmentävät erilaista estetiikkaa kuin pohjimmiltaan konservatiivisessa suomalaisessa kulttuuri-ilmapiirissä on totuttu.
Se, mitä kukin pitää kauniina tai rumana, on makukysymys. Kehonmuokkausten suhteen törmää ikävän harvoin samaan (edes näennäiseen) poliittiseen korrektiuteen kuin vaikka sisustus- tai pukeutumiskysymyksissä. Minusta hyvin parantunut lävistys, josta kantajansa itse pitää, on kaunis. Tatuointien suhteen kiinnitän huomiota siihen, kuinka hyvin kuva on tehty (sekä alkuperäinen versio että tatuoijan työnjälki). Totta puhuen, olen sitä mieltä, ettei kenelläkään ole oikeutta arvostella lähimmäisensä tatuointeja, näennäisen teennäisiäkään, sillä niihin saattaa liittyä (vaikeitakin) muistoja ja voimakkaita tunnelatauksia. Kehoon tatuoidun kuvan arvostelu on samalla kantajansa persoonan ja muistojen arvostelua. Jos joku haluaa kirjoituttaa lihaansa edesmenneen puudelinsa nimen, hänellä on siihen oikeus.
(Suosittelisin silti, että varsinkin vieraskielisiä sanoja ja merkkejä harrastavat selvittäisivät perin pohjin sekä oikeinkirjoituksen että kulttuuriset merkitykset. Olen kuullut tarinan ihmisestä, jonka kiva japanilainen kanji-merkki tarkoittikin Japanissa sarjamurhaajaa.)
On ammattikuntia, joissa lävistykset on kielletty hygieniaan ja turvallisuuteen vedoten (mm. siivoojat, vartijat ja elintarvikealan ammatit), mutta myös suurin osa palvelualalla toimivista ihmisistä joutuu valitsemaan korun ja työn välillä. Lävistysvastaista linjaa perustellaan monesti sillä, että asiakaskunta koostuu eri-ikäisistä ihmisistä ja lävistykset tai näkyvät tatuoinnit saattavat ’järkyttää’. Minun mielestäni, mitä enemmän lävistyksiä ja tatuointeja (eli erilaisia ihmisiä) pyritään piilottamaan ja pitämään poissa asiakaspalvelutehtävistä, sitä vähemmän asenteet muuttuvat. Katseet tottuvat yllättävän nopeasti, jos työnantajilta vain löytyy rohkeutta asettaa näkyville erilaisia työntekijöitä.
Monet ovat kysyneet, miksi minulla on lävistyksiä tai mitä järkeä niissä on. Kummallinen kysymys, sillä mielestäni voitaisiin yhtä lailla kysyä, miksi värjään hiukset, lakkaan kynnet tai käytän farkkuja. Minulle lävistykset ja tatuoinnit ovat osa kehoani; ne heijastavat persoonallisuuttani. Toiset ilmentävät itseään useammalla näkyvällä lävistyksellä, toisille riittää piilossa pysyvä napakoru. Ja uskokaa tai älkää, maailmassa on paljon heitäkin, jotka kokevat rannekellon käyttämisenkin liiallisena koristautumisena.
Tatuoinneista puhuttaessa olen kuullut lähes aina kommentin: ”Mieti, kun tulee vanhaksi ja iho venyy, miltä ne tatuoinnit sitten näyttävät!” Ensinnäkin, minusta eräs tatuointien kauneimpia ja viehättävimpiä piirteitä on nimenomaan se, miten ne elävät kehossani. Iho vanhenee, venähtää ja muuttuu ryppyiseksi ja tatuoinnin kuuluukin elää mukana; sehän on osa minua! Toisekseen, jos joka ikisen valintansa kohdalla ryhtyisi miettimään, mitäs sitten, kun vanhana, tekisikö koskaan mitään? En voi tietää, kuinka vanhaksi elän, joten miksi huolehtisin, miltä tatuointi tulee ’joskus’ näyttämään? Olen myös tavannut sanoa: ”Jos ainoa asia, jota ehdin vanhana katua ja murehtia, on muodottomaksi venähtänyt tatuointini, voin olla onnellinen.”
Kirjoittajalla on neljä lävistystä: alahuulessa, kielessä, nännissä ja navassa. Vasemmassa kulmassa on arpi muistona kulmakorusta. Seuraava tatuointikin on jo kehitteillä.
(No Ratings Yet)
Loading ...
