Urmas Laine on taas kutsunut vaimonsa kuntosalille katsomaan hänen pyöräilyään. Oikeastaan kyse on pakottamisesta, sillä jos vaimo olisi kieltäytynyt, olisi Urmas Laine luullut vaimollaan olevan avioliiton ulkopuolisia suhteita. Urmas Laine on kylällä pidetty mies, ja hänen mielestään suhdetoiminnan ylläpitäminen kuuluu miehen tehtäviin.
Urmas Laine myös pitää siitä että nainen katselee hänen kuntoiluaan. Hänen mielestään se tuo hänen jäntevään vartaloonsa lisää maskuliinisuutta. Ja pitäähän vaimonkin oppia katsomaan häntä myös miehekkäänä uroksena, ikinä ei tiedä millaisia gigoloita siellä Italiassa pyörii. Kyllä hän silti luottaa vaimoonsa, ei kyse siitä ole. Parisuhteessa vain pitää olla joitakin sääntöjä.
Urmas Laineen vaimo on toista mieltä tämän tavan tarpeellisuudesta. Edellisen suhteen hän lopetti katsottuaan tarpeeksi kauan kuinka mies polkee paikallaan vertauskuvallisesti. Urmas Laineen vaimona hänen pitää katsoa sitä kirjaimellisesti. Mutta ei se haittaa, toisinaan oli hauska katsoa kuinka pieni ja punakka mies rääkkää itseään. Ja mitäpä muutakaan hän voisi tehdä, ei koko päivää jaksa maalatakaan. Viiniäkin on tullut juotua ihan tarpeeksi tämän päivän osalta. Jotain pitää säästää myös illaksi.
Kuntopyöräillessään Urmas Laine muistelee mielellään armeija-aikojen kolttosiaan. Hän pitää sitä erityisen villinä aikakautena elämässään, naisiakin oli. Kerran hänen tyynynsä oli kuorrutettu kenkälankilla eikä hän huomannut sitä ennen aamua. Toisinaan häntä harmitti armeijan jääminen kesken kiusaamisen vuoksi, mutta elämässähän voi sattua mitä vain. Vaimolleen hän ei näistä puhu. Puhelias mies menettää helposti mystisyytensä naisen silmissä.
Pyöräilyn jälkeen Urmas Laineen vaimo jatkaa maalaamista samalla, kun Urmas Laine lähtee hyvästelemään tuttavansa. Hän on varannut paikaksi anniskeluravintolan, joka tunnetaan suosittuna kylän älymystön keskuudessa. Itse hän ei alkoholijuomiin koske, sillä hän pitää sen käyttöä tyyppiesimerkkinä mielen heikkoudesta. Toisaalta hän ei sano sitä muille, koska hänellä olisi silloin enemmistö vastassa. Urmas Laine ei ole mikään tyhmä mies, hän tietää milloin vaieta.
Saavuttuaan paikalle Urmas Laine myhäilee tyytyväisenä. Hän ei viitsinyt tehdä kutsuista virallisia, vaan päätti taas tehdä vuosittaisen suosionmittauksensa samalla. Sana on kulkenut erittäin hyvin: anniskeluravintola Taivalkosken Koskitaival on melkein täynnä. Ennen puhettaan hän kättelee läpi kaikki ja laskee samalla tarkan yleisömäärän: 22 henkilöä. Hän merkkaa luvun vihkoonsa.
“Kaikki ovat varmasti ihmetelleet miksi olemme kokoontuneet tänä iltana. Olen muutamia arvailujakin kuullut liittyen perhesuhteisiin niin kuin edellisinä keväinä. Se jatkumo olisi hyvinkin luonnollinen. Neljä vuotta sitten olin tavannut elämäni naisen, jonka kanssa menin kihloihin kolme vuotta sitten, ja kaksi vuotta sitten pidimmekin vihkiäiset. Viime kevään kokoontumisemme koski pidetyn koiramme hankkimista. Työnantajani, kunnanjohtaja Kinnusen, huojennukseksi haluankin paljastaa: en ole anomassa isyysvapauksia heti kesälomani perään. Niin, pitäisin jatkumoa siis liiankin luonnollisena, vaikka vaimoni on mukana myös tämänkeväisessä tapahtumassa. Voin siis pitkittämättä tunnelmaa meidän kaikkien yllätykseksi kertoa, että olemme vaimoni kanssa lähdössä viikoksi Italiaan. Lähtö on ylihuomenna eli ensi maanantaina. Koko kylän kasvavaa yhteishenkeä lujittamaan olen avannut matkakassan keräyspisteen yhdessä jakamamme anniskeluravintola Koskitaipaleen tiskille. Osallistumispakkoa ei ole. Arvon ravintoloitsija kerää meille matkalukemiseksi tervehdysvihkon sekä lahjoittajien nimet ja rahasumman. Kiitos, että saavuitte jakamaan arvokasta aikaanne. Juhlat alkakoon.”
“No voi vittu”, joku sanoo, mutta Urmas Laine ei ole kuulevinaan sitä. Hän ei anna ala-arvoisen kielenkäytön pilata muuten niin hauskaa iltaa. Ravintoloitsija tarjoaa hänelle ison kupin kahvia ja vapaavalintaisen kahvileivän. Valitettavasti kahvileivät ovat loppuneet, mutta ravintoloitsija lupaa tarjouksen olevan voimassa aina helatorstaihin saakka.
Nukahtaessaan hän miettii kuinka hänellä on ollut onnekas elämä. Hyväpalkkainen työ, takuuvarma suosio ystäväpiirissä ja vaimona entinen miss Kuusamon Heikkilä.
2.
António oli juuri saattanut viimeisimmän lomalaisen lentokentälle, ja nyt hän katsoo isosta ikkunasta kentällä etääntyvää lentokonetta. Hän pyyhkäisee silmäkulmaansa huomaamattomasti ja ohimennen niin kuin yksitoista muutakin roomalaismiestä hänen vierellään. He tuntevat toisensa entuudestaan samasta paikasta ja nyökkäävät veljellisesti. Antónion on lähdettävä kotiin syömään, äiti on luvannyt lämmittää eilisen lasagnen.
Hän alkaa jo vihellellä keväisillä kaduilla ja muistelee lämmöllä tämänvuotisia matkalaisia Pohjois-Euroopan maista. Ulkopuolinen tuskin huomaisi hänen juuri eronneen ihmisestä, jolle hän vielä eilen hevoskastanjoiden varjoissa lupasi ikuista ystävyyttä. Eikä hän kyllä itsekään sitä enää muista tässä vaiheessa.
“Missä olit yön. Taasko jotain tytönhupakoita. Unohda sellaiset. Onko ruoassa tarpeeksi suolaa.”
“On.”
“Samanlainen sinusta tulee kuin isästäsi. Muista se. Kaiket yöt ties missä. Oliko se se sama tyttö kuin maaliskuussa.”
“Kuka niistä?”
“Niinpä tietysti. Monta naista kuukauden sisällä. Mihin tämä maailma on menossa. Ihan niin kuin isäsi. Muista se. Isääsi arvostetaan kylällä. Ihan turhaan. Hyvä suustaan mutta vajaa sydämeltään. Silläpä minäkin sille annoin sydämeni. Tarvitsi sitä enemmän kuin minä. Tulen toimeen ilmankin.”
“Saisinko lisää paprikaa?”
“Aina pyytämässä lisää. Vanhaa äitiä pitää palvelusväkenään. Kyllä äiti jaksaa. Äiti kyllä jaksaa. Tuossa.”
“Kiitos. Missä isä on?”
“Voi kun tietäisit. Missä lienee. Päivät luuhaa kapakoissa ja illaksi tulee kotiin jos tulee. Sitä se on ollut tähänkin asti. Ei sille mitään voi sanoa. Tai voi sille mutta turhaan. Ei se kuuntele. Elää mokoma niin omissa kuvitelmissaan. Suosio. Sitä noista piireistä haetaan. Ei mitään muuta.”
“Tämä oli Suomesta.”
“Suomestapa tietenkin. Ei niihin kannata luottaa. Pohjoisen kansaa. Sellaisia ne on. Eikö sitä kannattaisi tuota Alessandraa miettiä. Hyvä tyttö. Äitinsäkin toi ison makrillin eilen.”
“Se on niin nuori.”
“Mitä nyt tuommosia puhut, aikamies. Niin se isäsikin sanoo. Ikä se on miehillä aina ensimmäisenä mielessä. Jos rakastaa aidosti niin se ei ikää katso.”
António katsoo parhaaksi lähteä hengailemaan portaille kavereidensa kanssa. Hän halaa kaikki läpi. Tällaisesta hellyydestä hänen kaverinsa päättelevät hänen heilastaneen viikolla, ja he alkavat kiusotella. He kyselevät mistä hän tällä kertaa saalisti, millainen se oli, mistä ja saiko hän messenger-osoitetta. António näyttää heille vihkostaan sivua 22 ja hymyilee merkitsevästi.
Kolmannen oluensa jälkeen hän on omaksi hämmästyksekseen näkevinään tämän viikon seuralaisensa lähestyvän kaukaa. Kun kohde siirtyy lähemmäs, hän huomaa nähneensä oikein.
”Eikö sinun pitäisi olla lentokoneessa”, hän saa kysytyksi ennen kuin hänen silmissään sumenee, hän tuntee kuumotusta päässään ja menettää tajuntansa.
Tarina jatkuu seuraavassa numerossa.
(No Ratings Yet)
Loading ...
