Tampereen kadunvarsimainoksien päälle ilmestyi tyhjiä puhekuplatarroja. Pysähdyin hetkeksi miettimään miksi ne on liimattu, mikä niiden tarkoitus on, jos on. Teon laittomuus tietenkin tuli mieleen ensimmäisenä: kyseessä oli tulkinnasta riippuen rikkomus tai rikos. Yhdessäkään näkemässäni puhekuplassa ei kuitenkaan lukenut mitään, joten ilkivallan käsitin hyvin lieväksi. Siksi rohkeninkin kirjoittaa yhteen puhekuplista oman internetsivuni osoitteen. Ajattelin siitä riittävän juttua lehteen, jonka teemana on rohkeus. Kävelin saman tien kahvilaan kirjoittamaan, mutta en saanut aikaiseksi lausettakaan.
Viikon kuluttua sain yllättävän sähköpostin tarrojen levittäjältä, Katrilta. Hän sanoi löytäneensä puhekuplan, johon olin kirjoittanut. Hänen mielestään se oli rohkeaa, ja siitä keksinkin tehdä haastattelun hänestä. Hän lupautui, jos hänen oikeaa henkilöllisyyttään ei paljastettaisi. Sen vakuudeksi poistin jopa hänen sähköpostinsa.
Tapasimme samana iltana samassa kahviossa, jossa olin viikko sitten istunut täyttämässä ristikoita.
Puhekuplatarroista ei tullut lisäpaljastuksia: jokainen saa käsittää omalla tavallaan kampanjan, joka asiaankuuluvasti jäi nimettömäksi. Lähtökohtana tietenkin on se, että ketään ei ole tarkoitus loukata, ja tarroihin saa kirjoittaa, jos tuntui olevan sanottavaa. Väärin sitä ei voi käsittää – kunhan käsittää jotenkin ja tulee ajatuksia. Meidän osaltamme jopa keskustelua.
Rohkaisuryyppyjen saattelemana rupesimme määrittelemään mitä on rohkeus. Yleisellä tasolla tulivat ensimmäisenä mieleen uskonto, politiikka ja taide. Toisen maailmansodan aikaan Albert Einstein alkoi ylistää kirkkoa, joka vastusti Hitlerin toimia totuuden alaspainamiseksi. Kirkko puolusti siis moraalista ja älyllistä vapautta rohkeasti ja sitkeästi. Einstein oli aiemmin halveksinut kirkkoa, mutta rohkeni kääntyä aiempaa mielipidettään vastaan. Tämä esimerkki kertoi siis sekä uskonnon että yksilön rohkeudesta. Einstein uskalsi kehittyä mielipiteidensä suhteen koko elämänsä ajan, kirkko uskalsi pysyä mielipiteessään, jonka koki oikeaksi, vaikkakin yleisestä poikkeavaksi ja poliittisesti jopa vaaralliseksi.
Taiteeseen liittyen syntyi enemmän keskustelua eli samalla hatarampi pohja. Vain henkilökohtaisella tasolla voi määritellä hyvän ja huonon taiteen rajan, jos siihen edes on tarvetta. Sen tekemiseen sen sijaan tarvitaan rohkeutta, luovuutta ja kriittisyyttä. Rohkeuden ja itsekritiikin ristitulessa syntynyt luovuus on aitoa. Ei ole rohkeaa käyttää rohkeutta ainoastaan asioissa, jotka tuntee entuudestaan. Pitää uskaltaa kehittyä myös heikkouksissaan, mutta kuitenkin uskaltaa myöntää ne.
Olimme päässeet keskustelussa huomaamattamme yksilötasolle. Rohkeuden menetys käännetään englannin kielelle “to lose heart” tai “have heart in your boots”. Sen mukaan siis myös tunne on tärkeä osa rohkeutta. Mutta niin helposti kun taidetta tekisi pelkästään tunteella, on niitäkin pyrittävä säästelemään. Liiallisella tunteella tehdyt teokset eivät kestä aikaa edes henkilökohtaisella tasolla.
Pysyimme englannin kielessä vielä sen verran, että mietimme sen avulla synonyymejä rohkeudelle: urheus, uskaliaisuus, hävyttömyys, röyhkeys, voimakkuus, selvyys ja pelottomuus. Näiden perusteella on helppoa myöntää, että Suomen kuuluisin totaalikieltäytyjä Arndt Pekurinen oli rohkea. Ensin hän oli sitä yksilötasolla, mutta myöhemmin nousi sankariasemaan aseistakieltäytyjien keskuudessa. Erno Paasilinna käytti Pekurisen elämäkerrallisen kirjan nimessä täysin oikeaa termiä: Rohkeus. Pekurisen rauhantahtoinen aate perustui uskontoon, ja tukea mielipiteelleen hän sai muiden muassa Albert Einsteinilta. Lopulta Pekurinen teloitettiin vakaumuksensa vuoksi. Samoin kuoli esimerkiksi Jeesus, joka aiheutti levottomuutta roomalaisissa vallanpitäjissä. Järjen hinta luokitellaan hyvin usein ihmisen hengen arvoiseksi.
Ehdotin Katrille, että myös diktaattorit ovat tietyllä tavalla rohkeita, mutta sen Katri kiisti jyrkästi. Sokrates määritteli rohkeuden hyveeksi, jona sitä on pidetty myös uskonnoissa. Aristotelisen määritelmän mukaan järkevä rohkeus on niin sanottu kultainen keskitie uhkarohkeuden ja pelkuruuden välissä. Siksi sitä on vaikea hyväksyä hirmuhallitsijoiden luonteenpiirteeksi. Vaikkakin juuri antiikin Kreikassa rohkeus liitettiin sotilaan pelottomuuteen, miehekkääseen urheuteen. Tämän käsityksen mukaan pelkkä rohkeus ei olekaan yksin juuri mitään, sen seuraksi tarvitaan myös muita hyveitä, esimerkiksi viisautta, kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Ne taas usein puuttuvat diktaattoreilta, tai jopa poliitikoilta yleensä.
Siitä pääsimme helposti väittelemään luonteenpiirteistä: nykyisten tutkimusten mukaan niitä ei edes ole olemassa, on vain tilanteisiin perustuvia ominaisuuksia. Nämä ominaisuudet kehittyvät sen mukaan millainen käsitys ihmisellä on tavoiteltavasta piirteestä. Ja voihan asian tietenkin käsittää myös sillä tavalla. Suunnan vaihtaminen tai edes suunnan ottaminen elämässä vaatii paljon rohkeutta. Mitään syytä ei ole uida vastavirtaan, yrittää pysäyttää virtaa tai muuttaa sen suuntaa. Rohkeutta vaatii astua rannalle, antaa auringon kuivattaa itsensä ja hymyillä ohikulkijoille.
Tässä vaiheessa iltaa rohkaisuryypyt alkoivat huuhtoa keskustelua niin tehokkaasti latteiden mielikuvien puolelle, että oli parempi jättää keskustelu ja rentoutua vain jutustelemaan.
(No Ratings Yet)
Loading ...
