Tunnustan olleeni Spice Girls -fani. Enkä mikä tahansa fani, vaan maailman suurin fani. 90-luvun lopulla ostarin R-kioskin myyjät tunnistivat minut, koska kulutin kaikki viikkorahani keräilykortteihin. Kouluun menin Spice Girls- paitaan sonnustautuneena ja poskeani koristi typerä Spice World- purkkatatuointi. Minulla oli oma maustelempinimi, joka oli Crazy Spice. Koska en pitänyt kankeista säännöistä ja tyhmistä tyypeistä, tein joskus hävyttömiä juttuja. Kerran esimerkiksi ystäväni, alias Cheeky Spicen kanssa kaadoimme luokan villeimmän pojan pulpettiin pippuria kun tämä oli kiusannut meitä ja häväissyt Spice Girlsiä.

Paljon myöhemmin kuin muut minäkin lopulta riisuin kuitenkin julisteentäyteiset seinäni, sulloin jopa tuhansien markkojen edestä Spice Girls -oheistavaraa lapsuudenkodissani säilytettävään laatikostoon ja kasvoin kertakaikkiaan ulos minua riivanneesta maustemaniasta. Olin todellakin epidemiaa pahiten poteva, sillä puolustin maustetyttöjä loppuun asti, aina 2000-luvun vaihteeseen, jolloin suuri osa faneista naureskeli jo lapsuutensa hairahdukselle. Koin tehtäväkseni toimia ilosanoman sanansaattajana ja saada ihmiset uskomaan tyttöjen kaiken kestävään ystävyyteen ja palaamiseen. Julkaisin tässä tarkoituksessa mm. Spice Girls -lehteä. Vaikka kiihko viimein hellitti minussakin ja suuntasin keskittymiseni muihin asioihin, maailman suurin fani -tittelistä luopuminen oli pitkään niin raskas aihe, ettei siitä sopinut puhua ääneen. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin olen tullut analyysissäni sellaiseen vaiheeseen, että voin esittää julkisesti, mitä ajattelen nykyään ilmiöstä nimeltä Spice Girls.

Lapset ja hieman isommatkin rakastuivat Spice Girlsiin, koska siitä oli niin helppo tarrata kiinni. Sekä musiikki että show:n hahmot olivat vuosikymmenen hittituote, koska se oli rajattu tarpeeksi selkeästi. Söpön popin ja fanityttöjen isien salaa tirkistelemien barbitissien ja minihameiden ohella Spice Girls tarjosi viittä erilaista, luonnottoman yksiselitteistä persoonaa. Yksi spaissareista oli himourheilija, toinen söpö äidintyttö, kolmas tyylikäs ulkonäköfriikki, neljäs oli eksoottinen koska edusti rotuvähemmistöä ja viidennellä oli räväkkä, punainen tukka ja iso suu. Markkinointityökaluksi lanseerattiin vielä slogan Girl Power, jota viisi erilaista maustetujausta lähti yhteistuumin julistamaan. Girl Power tuntui merkitsevän oikeastaan kaikkea Spice Girlsin aiheuttamaa hämmennystä ja häirintää. Girl Poweria oli esimerkiksi kertoa tv-haastattelussa härskejä juttuja tai kaivaa nenäänsä julkisesti. Girl Powerin henkeen kuului, ettei mitään tarvinnut hävetä jälkeenpäin.

Kaikilla viestinnän keinoilla kokoonpano toteutti taitavasti levy-yhtiön ja managerin tahtoa. Nämä viisi tyttöä olivat täydellinen taikinamassa valmiiksi valittuihin muotteihin, sillä he kaikki tulivat varsin mitättömistä lähtökohdista, ja heitä yhdisti ainoastaan valtava julkisuudenhimo. He olivat valmiita tekemään mitä vaan sen saavuttaakseen. Spice Girls olikin siitä julma liikeidea, että se toteutettiin viiden ihmisen elämän kustannuksella. On kuitenkin ilmeistä, että ihmisen persoona rakentuu sosiaalisten kontaktien varaan. Se seura, missä ihminen päättää olla, ja mitä hän tässä seurassa päättää edustaa, muokkaa sen, ken hänestä tulee. Spice Girlsien roolienjakovaiheessa nämä tuskin 20-vuotiaat tytöt omaksuivat roolinsa innokkaina, ja ryhtyivät palvelemaan niitä auliisti.

Mieleeni hiipii väistämättä Stanfordin psykologinen vankilakoe, jossa koehenkilöille arvottiin vangin tai vanginvartijan rooli. Alta aikayksikön koehenkilöt ryhtyivät toteuttamaan roolejaan rankoin tavoin. Vangit masentuivat ja yrittivät karata kun vartijoiden otteet kovenivat. Vaikka kyseisessä kokeessa tutkittiinkin ihmisen reagointia valtaan vankilanomaisissa olosuhteissa, väitän että Spice Girlseihin kohdistunut julkisuusmylly oli yhtä vahva kahle ja sen seuraukset yhtä kohtalokkaat kuin vuonna 1971 tehdyllä kokeella oli siihen osallistuneisiin. Nykyinen laki ja moraali tuskin sallisi Stanfordin tyyppistä psykologista testiä järjestettävän. Stanfordin kokeen oli määrä kestää kaksi viikkoa, mutta se jouduttiin keskeyttämään jo kuuden päivän jälkeen. Spice Girls -ilmiö kesti vuosia, ja kultti elää yhä.

Koko massamedian kattavan maailman ihmiset ilahtuivat raikkaasta tyttöbändistä, ja pikkutytöt etsivät bändistä oman suosikkimausteensa, jonka olemusta ryhtyivät jäljittelemään. Kuuluisuus ja raha tuntuu viihdemaailmassa olevan kavalan sokaiseva tekijä, sillä kun niitä saa, täytyy saada vielä vähän lisää. Markkinoille laskettiin mitä kummallisimpia Spice-logolla varustettuja esineitä ja ne kaikki myivät. Omien kokoelmieni erikoisuuksina mainittakoon Spice Girls -suihkugeeli, -deodorantti ja -kiiltonahkareppu. Ostohuuma ei rajoittunut ainoastaan virallisiin Spice Girls -tuotteisiin. Himoitsin mm. pallotuolia, jollaisella Emma, alias Baby Spice, istui yhdessä sadoista keräilykorteista ja join Pepsiä koska niin tekivät Spice Girlsitkin haastatteluissaan.

Spaissarit olivat koko ajan esillä televisiossa, lehtien etukansissa, sanomalehdissä, radiossa, ihmisten puheissa ja kaupan hyllyllä. Koulun välitunneilla Spaissarit tulivat opettajillekin tunnetuksi, kun lapset vaihtelivat Spice Girls -kortteja – unohtaen kiiltokuvat. Spaissareiden roolit lukittiin samalla kun ihmiset ostivat Emman, Gerin, Mel C:n, Mel B:n ja Victorian pala palalta itselleen. He kuuluivat nyt kansalle. Tärkeintä oli säilyttää luottamus faneihin ja pysyä kansan rakastamissa rooleissa, sillä näin säilyisi myös suosio. Vuonna 1997 maustemimmit elivät roolejaan jo niin täysillä, että he erottivat managerinsa Simon Fullerin ”taiteellisen vapautensa nimissä”. Toisin kuin taipaleen alussa, ketään ei enää tarvittu pitämään kasassa tuota keinotekoisesti kyhättyä poppoota. Termi Girl Power lisättiin Oxford English Dictionaryyn ja Spice Girlsistä ruvettiin puhumaan feminismin kolmannen aallon pioneereina ja 90-luvun Beatleseina.

Spice Girlsin ura huipentui vuonna 1998 elokuvaan ja maailmankiertueeseen, joka taisi lopulta uuvuttaa vuosia yhteistä juttua kannatelleet neidot. Geri erosi bändistä Helsingin keikan jälkeen. Neljä muuta tyttöä sinnitteli kiertueen loppuun saakka, ja perääntyi sen jälkeen ihailijoidensa keskuudesta heittäen ilmoille lupauksia ikuisesta ystävyydestä Girl Powerin nimeen, vaikka lehdistö kehittelikin jatkuvasti skandaaleja ja jokaisella fanilla oli oma teoriansa Gerin erosta. Olipa miten tahansa, yksi maustetyttö toisensa jälkeen ilmoitti olevansa raskaana tai lähtevänsä soolouralle. Minäkin aloin pikkuhiljaa hyväksyä tosiasian, että olisi siirryttävä elämässäni eteenpäin. Spice Girls ehti kuitenkin vuonna 2000 julkaista vielä – soolouriensa ohella, minun ilokseni – kolmannen ja viimeisen levynsä, jonka nimi oli lohduttelevaan sävyyn Forever. Se osoittautui hutaistuksi R’n'B-paskaksi muutamaa heleää balladia lukuunottamatta. Ryhmän hajaantuminen oli tässä vaiheessa ilmeistä, mutta tytöt pysyivät kukin tahoillaan rooleissaan. Näytelmä, johon maailma oli uskonut hetken, muuttui totiseksi todeksi ja maustetytöt asettuivat rooleihinsa pysyvästi.

Spaissareista tuli koko kansan riistaa ja varottavia esimerkkejä ihmiskohtaloista, joissa julkisuus humaltaa ja todellisuus unohtuu. Näen Spice Girlsit ensisijaisesti uhreina. Fanin oli helppo nirhata oma pikku Spice Girl -roolinsa ja jatkaa elämäänsä eteenpäin, erehdyksestä hieman viisastuneena. Itse Spice Girlsit tulisivat aina olemaan samoja nukkeja, huomionhaluisia kansanhahmoja, Britannian Matteja ja Mervejä. Vierailkaapa huviksenne vaikkapa Emma Buntonin ja Victoria Beckhamin nettisaiteilla. Siellä ne ovat, samat Spice Girlsin aikaiset tytöt, valmiina antamaan kaikkensa päästäkseen jälleen maailman huomion keskipisteeksi.

Jos löytäisin henkilöt ensikertaa nyt, toteaisin että noilla täytyy olla joku narsistinen persoonallisuushäiriö. Niitä samoja henkilöitä minä kuitenkin ihailin lapsena. Minä olin osana luomassa Spice World -ilmiötä, joka teki noista ihmisistä sen, mitä he tänä päivänäkin ovat. Ainoana poikkeuksena mainittakoon sporttisesta roolistaan vieraantunut Melanie C., jonka lihominen aiheutti taannoin valtavaa halveksintaa lehdistössä. Mel on julkaissut Spice Girlsin jälkeen 3 soololevyä, ja Mel on muuten oikeasti hyvä! Sen sijaan en liiemmin innostunut kun puskaradio kertoi Spice Girlsin paluusta, jota kaipailin 90-luvun lopulla. Ainakin comeback innosti minua kirjoittamaan tämän jutun, ja pian julkaistava Best of Spice Girls -levy nosti leveän hymyn naamalleni. Tytöt, myöhästyitte! Vai pitäisiköhän sittenkin hankkia fanituotekokoelmiini se viimeinen, kokoava elementti…

Tagit: musiikki, spice girls