Uskon ja tiedon suhde ajattelijoilla

Tämän artikkelisarjan osia päivitetään sivulle Usko-numeron aikana, sitä mukaa kuin niitä valmistuu. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen sarjassa on kuuden osan sijaan kolme osaa.

Osa I – Johdanto

Mitä on kulttuuri? Joskus meitä on opetettu, että kulttuuri koostuu kolmesta osa-alueesta: tieteestä, taiteesta ja uskonnosta.

Tämän ajattelun ja sisäsyntyisen kiinnostuksen pohjalta olen havainnoinut koko elämäni eri näkökulmista tiedettä ja uskontoa. Tämä kiinnostus on johtanut minut polulle, jossa teologian opintojen kautta haen vastauksia muutamiin elämän minussa herättämiin kysymyksiin. Otsikko on laaja ja tavoitteeni onkin lähestyä aihetta eri näkökulmista eri artikkelien kautta.

1. artikkeli: Johdanto artikkelisarjaan

2. artikkeli: Uskon ideaaleja ja rajoja

• Mitä on usko?
• Uskon rajat?
• Uskon kieli?

3. artikkeli: Tieteen ideaaleja ja rajoja

• Mitä on tiede?
• Tieteen rajat?
• Tiedon luonne?

4. artikkeli: Usko ja tieto

• Luonnontieteiden haaste
• Ihmistieteiden haaste

5. artikkeli: Uskosta ja epäilystä

• Usko, epäily ja tieto
• Arvioita ja mielipiteitä uskon olemuksesta
• Arvioita ja mielipiteitä tieteen olemuksesta

6. artikkeli: Tiede uskonnoissa

• Tiede ja uskonto – esimerkkejä lähteiden perusteella
• Tieteelliset kiistat ja uskonto

Tämä artikkelisarja tulee käyttämään lähteinään eri ajattelijoiden tuottamaa tekstiä, mutta lähtökohtana voidaan pitää systemaattista teologiaa (vrt. dogmatiikka, fundamentaaliteologia), jossa pyritään selvittämään uskonnollisen uskon ominaislaatua. Peruskysymyksiä systemaattisessa teologiassa ovat: miten uskonto ja uskonnolliset ilmiöt selitetään tai ovat selitettävissä? Ja mikä on uskonnon totuusarvo?
Systemaattisen teologian piiriin kuuluu myös tiedon ja tieteen välisen suhteen tutkiminen.

Usko ja tieto ovat käyneet kamppailua keskenään lähes koko ihmiskunnan tietoisen olemassaolon ajan. Välillä kamppailu on ollut hyvinkin voimakasta ja kollektiiviseen ajatteluumme vaikuttavaa. Merkittävimpiä historiaamme kirjattuja vaiheita uskon ja tiedon vastakkainasettelussa lienee Darwinin evoluutio-opin julkistaminen ja siitä seurannut hämmennys raamatun totuudellisuudesta. Darwin pakotti ihmiset konkreettisemmin punnitsemaan uskon ja tiedon eroa. Raamattua ei voitu pitää enää absoluuttisena totuutena, tiede oli todistanut jotakin muuta, mutta oliko raamatulla edelleen symboliarvo ja voisiko luomiskertomukselle löytyä tieteellinen selitys?

Koko kristinuskomme perusta, Jeesuksen kuolema ristillä syntiemme tähden, herättää myös hämmennystä tieteen näkökulmasta tarkasteltuna. Ensimmäisenä kysymyksenä tulee vastaan historiallinen totuus. Elikö Jeesus todella? Tekikö hän todella ihmetekoja? Kuoliko hän todella ristillä? Kokiko hän ylösnousemuksen? Ja voiko noita edellä kuvattuja kysymyksiä todistaa tieteen keinoin vai pitääkö meidän vain uskoa raamatun ilmoitukseen ja Apostolien tarinoihin?

Ja onko ylipäätään mahdollista, että rakkauden ja armon varaan rakennettu kristinuskomme olisi saanut alkunsa isän uhrista? “Ja Isä uhrasi ainokaisen poikansa, että jokainen, joka häneen uskoo, ei hukkuisi, vaan hänellä olisi iäinen elämä”? Voiko tällaisen väittämän varaan rakennettuun uskontoon yleensä uskoa?

Tarkoitukseni on verrata eri lähteitä ja niiden antamaa kuvaa uskosta suhteessa tieteeseen ja tieteestä suhteella uskontoon. Pyrin löytämään lähteistäni kannanottoja mm. edellisissä kappaleissa esittelemiini kysymyksen asetteluihin.

Päälähteitäni tulevat olemaan Pascal Boyerin, Tapio Puolimatkan, Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan julkaisut.

Taustasta ja metodista

Käytän taustatutkimuksessani dogmaattisen tutkimuksen menetelmää eli systemaattista analyysiä, jossa pyrin selvittämään tutkittavan kohteen ajattelun lähtökohdat ja kuvaamaan ajattelun rakennetta.

Koska taustatyöni perustuu kirjallisuuslähteiden vertailuun, työssäni korostuu kirjallisuuden tutkiminen ja aihetta tukevien lähteiden merkitys. Pyrin soveltamaan käsiteanalyysiä, väitelauseanalyysiä, argumentointianalyysiä ja edellytysanalyysiä. Pyrin myös löytämään ajattelun rakenteen epäjohdonmukaisuudet ja ristiriidat. Artikkelisarjassani en arvota vaan pyrin olemaan puolueeton. Yhtenä analysoinnin kohteena tulee olemaan uskonnon kieli verrattuna tieteen kieleen.

Tarvittaessa käytän lähdeluettelossani lueteltuja apulähteitä.

Päälähteistä poimittuja teemoja

Boyerin kysymyksenasettelu lähtee pohdinnasta, jossa ihmettelyn aiheena on uskontojen menestys. Mikä ihmisen mielessä on pitänyt uskonnot hengissä kaikkialla ja kautta aikain? Boyerin mukaan kognitiotiede on ainoa oikea lähestymistapa uskontojen menestykseen. Yksi Boyerin lähtökohta on tulkita aivot ikään kuin tietokoneen piilastuksi, jolla havainnot ja informaatio tulevat käsitellyiksi tiettyjen evoluutiomme myötä kehittyneiden koodistojen, eräänlaisten ohjelmien ja sääntöjen puitteissa. Boyerin lähestymistapa on siinä mielessä laaja, että hän ei ota kantaa erilaisten uskonnollisten väitteiden oikeellisuuteen.

Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kirja Nurkkaan ajettu Jumala on loistava keskustelukirja, jossa tiede ja usko hakevat lempeää dialogia suvaitsevaisuuden hengessä. Molemmat viisaat miehet haastavat toisensa kunnioittaen ja kuunnellen.

Tapio Puolimatka tutkii julkaisuissaan uskon ja tiedon suhdetta. Kysymyksen asettelussa toistuvat seuraavat teemat: millaisiin myytteihin moderni ihminen uskoo? Ovatko usko ja tieto toistensa vastakohtia? Onko tiede todistanut, ettei Jumalaa ole olemassa?

Edellä kuvattujen teemojen pohtimista jatkan syvällisemmin tulevissa artikkeleissani. Sarjaa päivitetään Usko-numeron ilmestymisaikana 19.12.2007-22.1.2007.

Lähteitä:

Boyer, Pascal, Ja ihminen loi jumalat – Miten uskonto selitetään, WSOY 2007

Puolimatka Tapio, Usko, tieto ja myytit, Tammi, 2005

Pihkala Juha, Valtaoja Esko, Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta, Kirjapaja 2004

Kirjallisuusluettelo:

Pursiainen, Terho, Jumala, Kirjapaja 2004

Munkki Serafim, Vapaus, Kirjapaja 2007

Toim. Partridge Christopher, Uusien uskontojen käsikirja, Kirjapaja 2006

Suvi-Anne Siimes & Nunna Kristoduli, Taivas alkaa maasta, Kirjapaja 2006

Kiikeri Mika, Ylikoski Petri, Tiede tutkimuskohteena, Gaudeamus 2004

Toim. Kinnunen, Merja, Löytty, Olli, Tieteellinen kirjoittaminen, Vastapaino 2002

Valtaoja, Esko, Ihmeitä – kävelyretkiä kaikkeuteen, Ursa 2007

Valtaoja, Esko, Kotona maailmankaikkeudessa, Ursa 2006

Valtaoja, Esko, Avoin tie – kurkistuksia tulevaisuuteen, Ursa 2004

Lehti, Raimo, Tieteen rannalla – Pohdiskeluja tieteen arvosta ja merkityksestä, Ursa 2005

Mertanen, Virve, Tietokirjoittajan käsikirja, Vastapaino 2007

Toim. Ahonen, Tiina & Komulainen, Jyrki, Teologian ilmansuuntia, Gaudeamus 2004

McGrath, Alister, Ateismin lyhyt historia, Kirjapaja 2004

Arffman, Kaarlo, Kristinuskon historia, Edita 2004

Toim. Heinonen, Jarmo, Luovaan tasapainoon, Ekosäätiö, 2001

Toim. Luomanen, Teologia, Johdatus tutkimukseen, Edita 2001

Toim. Heikkilä, Markku, Uskonto ja nykyaika, Atena 1999

Pihkala, Juha, Johdatus Dogmatiikkaan, WG, 1992

Simojoki, Alaja, Forssell, Kansanaho, Kares, Lauha, Lehtinen, Leinonen, Kristillinen usko ja kirkko ajassamme, WSOY 1967

Osa II

Uskon ideaaleja ja rajoja

Mitä on ideaalinen usko? Onko se lapsenomaista uskoa, jossa kyseenalaistaminen rajoittuu hyväksyviin “miksi”- kysymyksiin? Onko se uskomista, jossa uskominen ei vaadi todisteita, vaan usko sinällään on pyhä ja totta?
Usko sanana ja terminä ei rajoitu pelkästään kristinuskoon, vaan kaikkeen, mikä uskonnoiksi mielletään. Usko edellyttänee myös jonkinlaista suhdetta kunkin uskonnon määrittelemään jumalaiseen järjestelmään, jota me kristinuskossa kutsumme Jumalaksi. Voimme uskoa uskonnon kautta tutuiksi tulleisiin historiallisiin tosiasioihin, mutta todellinen usko alkaa suhteesta, elävästä suhteesta johonkin, mihin kuuluu dialogi ja vuorovaikutus.
Uskoisin, että edellä kuvatuilla tavoilla useimmat mieltävät ideaalisen uskon, vaikka välillä voikin olla vaikea ymmärtää lapsen uskon käsitettä, jos se puuttuu omasta kokemusmaailmasta. Voiko sitten aikuinen usko olla koskaan ideaalista uskomista? Aikuinen uskohan on usein väritetty kysymyksillä, epäilyillä ja kyseenalaistamisella. Aikuiseen uskoon kuuluu myös kamppailua olemassaolon kysymysten sekä hyvän ja pahan äärellä.
Aikuisen usko saattaa olla myös useammin pelon värittämää kuin lapsen usko. Aikuiseen uskoon voikin yllättäen kätkeytyä rangaistuksen ja kuoleman pelko. Katolinen usko on tässä mielessä armollinen tarjotessaan ripin ja aneen mahdollisuuden. Katolinen usko ikään kuin palauttaa lapsen uskon kerta toisensa jälkeen turvallisuuden tunteena ja varmuutena pelastuksesta. Useissa muissa uskonnoissa pelko on mukana tavalla tai toisella – jälleensyntymään ja karmaan tukeutuvissa uskonnoissa pelko on rakennettu sisään uskonnon uskomusjärjestelmään. Jokainen teko kantaa hedelmän, seuraus on hyvä tai paha.

Olisiko siis ideaali usko uskoa ilman pelkoa? Olisiko ideaali usko suhde korkeampaan voimaan ilman pelkoa? Olisiko ideaali usko elämää täydellisessä rakkauden tilassa. täydellisessä rakkaussuhteessa korkeampaan?
Jos määrittelemme ideaalisen uskon uskoksi ilman pelkoa, niin missä kulkevat uskon rajat? Voiko uskomiselle määrittää rajaa? Taidamme tämän päivän maailmassa yhä enemmän ajatella, että “uskokoon mihin haluaa”. Maallistuminen on tuonut mukanaan äärisuvaitsevaisuuden, jossa suvaitsemme lähes kaikkea, emmekä enää osaa asettaa omaa ajatteluamme ja toimintaamme paremmaksi kuin muiden toiminta ja ajattelu. Jos tuomitsemme jotain, niin tuomitsemme fundamentalistisen toiminnan ja uskon. Olemmeko suvaitsevaisuudessamme kadottaneet jotain oleellista uskon olemuksesta? Olemmeko kadottaneet uskon intohimon ja selkeän käsityksen oikeasta ja väärästä? Olemmeko kadottaneet omat rajamme ja käsityksen uskon rajoista?
Uskon kieli on tullut lähemmäksi arkeamme – käytämme uskon kieltä rennosti ja puhumme armosta työssä, armollisuudesta toisiamme kohtaan, siunauksellisuudesta urallamme. On muotia pohtia uskoa, toivoa ja rakkautta. Mutta olivatko nuo käsitteet ennen uskoa? Omiko usko kielekseen jotain, mikä oli yleistä, kaikille yhteistä, universaalia, uskonnosta tai uskosta riippumatonta?

Voiko mikään ilmiö tai käsite omistaa kielen? Eikö kieli ole yhteinen vuorovaikutuksemme väline, uskosta riippumaton, mutta käsitteissään myös uskoon nojautuva?

Tieteen ideaaleja ja rajoja

Tiedettä on yritetty määrittää moneen kertaan, mutta aina on päädytty liian väljään tai liian tiukkaan määritelmään. Tieteelle voidaan sanoa myös olevan tyypillistä erilaiset oletukset. Tiede olettaa tiettyjä asioita luonnosta. Tiede olettaa maailman järjestelmämme olevan ihmisen tietoisuudesta riippumatonta jne. Seuraava Ilkka Niiniluodon määritelmä teoksesta Johdatus tieteen filosofiaan on yksi yrityksistä: “Tieteellä tarkoitetaan toisaalta luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa koskevien tietojen systemaattista kokonaisuutta (tieteellisen tutkimuksen tulokset) ja toisaalta tällaisten tietojen tarkoituksellista ja järjestelmällistä tavoittelua (tieteellinen tutkimusprosessi). (Niiniluoto, Johdatus tieteenfilosofiaan, 1980).
Raimo Lehden artikkeleista kootussa kirjassa Tieteen rannalle löytyy seuraava anekdootti: René Descartes on esittänyt mielipiteenään, että kaikki hänen lukemansa ja muilta kuulemansa oli pelkkää erehdystä, ja oikeaan tietoon hän pääsi vain omaan minäänsä ja vaikutteilta suojassa olleisiin ajatuksiinsa tunkeutumalla. Olisiko siis tieteen rajana “olemisen sietämätön keveys”? Eivätkö kaikki suuren keksinnöt ole syntyneet kuin vahingossa, ei yrittämisen hetkenä, jona tietoisuus ikään kuin laajenee sisään ja ulos? Onko siis niin, että Suomeen perustettu mietiskely-yliopisto on ainoa suunta kohti todellista tiedettä? Itse uskon näin – tiede laajenee ihmisen tajunnan laajetessa.
Voiko tiedolla olla luonnetta? Mikä on luonteen määritelmä tässä tapauksessa? Voisimme lähteä olettamuksesta, että tiedon luonteeseen kuuluu totuus ja rehellisyys. Myös jonkinlainen periksiantamattomuus tosiasioiden edessä. Tiedon luonteen määritelmiä voisivat olla myös lujuus ja rohkeus. Tässä tulemme mielestäni luontevasi uskon ja tiedon risteysasemalle – eikö uskon luonne ole samankaltainen – totuudellinen, rehellinen, rohkea, luja ja periksiantamaton?

Usko ja Tieto

Lainaan tässä kahta mielestäni oivaa Helsingin Sanomien artikkelia. Toinen on 23.12.2007 kulttuurisivuilla julkaistu Tuomas Nevanlinnan kirjaan Kuninkaista ja Narreista (Kirjapaja 2006) perustuva haastattelu, jossa hän viittaa uskovaiseen tapaan lukea ” uskoen, että tällä tekstillä on enemmän annettavana kuin mitä voin itse artikuloida”. Tässä filosofia – joksi psykoanalyysinkin voi lukea – ja uskonto eroavat tieteestä. Tieteen näkökulmastahan vanhojen tekstien pariin palaamisesta ei ole mitään hyötyä. Nevanlinnaa edelleen lainaten: “uskonto ja psykoanalyysi ovat tapoja suhtautua sellaiseen, mikä ylittää näkyvän, mikä on enemmän kuin me itse ja tekee meistä rajallisia”.
Toinen on 24.12.2007 kulttuurisivuilla julkaistu Simonen Weilin kirjan: Juurtuminen – alkusoitto ihmisvelvollisuuksille -kirjan arvio otsikolla, Elämän tarkoitus löytyy tästä maailmasta (Niin&näin). Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran jo 1949, mutta sen teemat ovat yhä ajankohtaisempia. Uskonto, perhe ja isänmaa ovat menettäneet merkitystään ja talous ja tekniikka hallitsevat maailmaa. Ihmiset pakenevat irrallisuuden mukanaan tuomaa avuttomuutta ja ahdistusta kuluttamiseen, viihteeseen ja huumeisiin. Hän näkee perusongelmaksi sen, että uskonto on väistynyt tieteen tieltä, jolloin kulttuuri on kauttaaltaan teknistynyt ja välineellistynyt. Tieteessäkin arvostetaan teorian sijasta vain sovelluksia, jotka tuottavat aineellista hyötyä. Tieteellinen ajattelu ei olisi kuitenkaan ongelma, jos sitä elähdyttäisi rakkaus totuuteen ja pyyteetön pyrkimys maailmankaikkeuden lainalaisuuksien ymmärtämiseen. Ja koska luonnonlait heijastavat jumalallista viisautta ja kauneutta, niin uskonto ja tiede eivät ole ristiriidassa keskenään.
Usko ja tieto etsivät toisiaan monen aikamme tutkijan ja ajattelijan teksteissä. Aihe on ajassa ja se on meissä. Tiedon lisääntyminen ohjaa meitä pohtimaan olemassaoloamme uusista näkökulmista, jos aikaisemmin tiede pyrki vastaamaan siihen, mihin usko ei pystynyt, niin olemme uudenlaisella rajalla. Tiede ei pysty enää vastaamaan kysymyksiin, joihin usko antaa luottamuksen ja syvemmän tiedon. Jaloin uskomisen muoto voisikin olla tietäminen; tieto siitä, että jumalainen järjestelmä on kaiken maallisen toiminnan perusta.

Osa III

Uskosta ja epäilystä

Viimeisimmässä Askel-lehdessä (tammikuu 2008 nro 1) on havahduttava Olli Valtosen kirjoittama kolumni otsikolla “Onko kukaan Jumalasta vapaa?”. Valtonen tuo esiin ajatuksen siitä, että meillä jokaisella, vahvimmallakin ateistilla ja epäilijällä on vahva kiinnitys Jumalaan arvojen pohjalta. Artikkelissa tosin päädytään ehkä jonkinlaiseen umpikujamaiseen kehäpäättelyyn, mutta voisiko arvoajattelussa olla pohjalla ennemminkin Pascal Boyerinkin kirjassaan esiin tuoma aivojemme kognitiivinen toimintatapa kuin usko tai Jumala?

Tuottaisiko aivojen kognitiivinen toimintatapa oppimistuloksena arvopohjaisen toiminnan, koska se tuottaa parhaan lopputuloksen yhteisöissä toimittaessa? Olisiko siis niin, että arvot ja niiden pohjalle rakentuvat säännöt ovat mahdollistaneet ihmisen kasvun, kehittymisen ja lisääntymisen? Olisivatko aivot oppimisen tuloksena todenneet arvot tärkeiksi ihmiselämän elementeiksi uskonnosta riippumatta, jolloin niistä on tullut ihmiseen liitetty tekijä? Arvopohjaiseen toimintaan ei tarvittaisikaan uskoa tai Jumalaa vain oppivat aivot?

Usko, epäily ja tieto

Kaikissa lähteissäni kohtasin viitteenä C.S. Lewisin, ateistin, josta tuli kristitty. Narnian kiehtovan tarinan kirjoittajan, filosofin ja teologin tie on tuntunut innoittavan sekä tieteellisiä että uskonnollisia ajattelijoita. C.S. Lewisin tarina itsessään on tarina uskosta, epäilystä ja tiedosta.

Eräänlaisesta tapauskovaisuuteen kasvaneesta pojasta tulee ateisti, joka perustellusti tulee uskoon uudelleen. Perustuiko C.S. Lewisin uskoon tulo tietoon? Väistyikö epäily tiedon edessä? Lewisillä on lähteiden mukaan kolme vahvaa perustetta uskoon tulolleen:

Moraalisen sitovuuden puute

Lewis ei pohdinnoissaan kyennyt näkemään mahdollisuutta moraaliselle ihmiselle. Moraalinen ihminen ilman yläpuolella olevaa Jumalaa olisi vain eettisten mieltymystensä perusteella moraalisia valintoja tekevä yksilö, jonka moraalinen sitovuus olisi ailahteleva ja löyhä.

Estetiikan puute

Ateistina Lewis koki, että kauneudelle ei ollut riittävää määritelmää tai syvyyttä. Uskonnon kautta hän löysi kauneuden syvyyden.

Vapaan järjen oikeutuksen puute

Ateistin ajattelun vapaus oli Lewisin mielestä suurta harhaa, mikä johti siihen, että ateismilta katosi pohja. Ateistina hänellä ei ollut todellista vapautta, vaan jokainen ajatus perustui johonkin ympäröivän maailman ilmiöön.

Lewisin kolmen kohdan päättelyssä näyttää käyneen niin, että Lewisille ei riittänyt järki vaan hän koki maailman olevan paljon enemmän kuin järkemme. Tuo paljon enemmän merkitsi hänelle Jumalaa, jonka poika Kristus oli lihaksi tullut mysteeri, johon kannatti uskoa.

Lähteistä löytyy toinenkin herra, joka on roikkunut tässä tieteen ja uskon välimaastossa. Anthony Flew oli ajattelunsa ateistisessa vaiheessa sitä mieltä, ettei Jumalaa koskevien uskomusten tueksi ole mitään todistusaineistoa. Luonnontieteellisten tutkimustulosten kautta paljastuva luonnon järjestyksen monimutkaisuus ja monimuotoisuus saivat hänet kuitenkin ajattelemaan, että luonnon järjestystä ja suunnitelmallisuutta ilmaisevat piirteet antavat järkisyyn uskoa Jumalaan.

Lainaan tähän myös erään ystäväni vuosien takaista kommenttia: “On paljon enemmän syitä uskoa kuin epäillä ja olla uskomatta.”

Arvioita ja mielipiteitä uskon olemuksesta

Onko uskon perusolemus se, että uskoo johonkin, jota ei pystytä todistamaan? Tapio Puolimatkan kirjassa Usko, tieto ja myytit pohditaan juuri tätä uskon olemuksen haastetta. Mutta voisiko olla niin, että uskoa ei pitäisi alistaa tällaiselle pohdinnalle? Katoaako uskon mystinen perusolemus, jos alistamme sen tieteelliselle pohdinnalle, arvioinnille ja lauomme uskosta mielipiteitämme? Usko on kuitenkin ennen kaikkea positiivinen ja kantava voima, joka tuottaa enemmän hyvää kuin pahaa. Tässä voisi toki jäädä pohtimaan uskon ja varsinkin fundamentaalisen uskon tuhoavaa voimaa maailmassa. Itse haluaisin kuitenkin katsella asiaa sellaisesta näkökulmasta, että usko itsessään tuottaa hyvää, mutta me ihmiset olemme välineellistäneet uskon valtamme tai ahneutemme välikappaleeksi.

Uskon perusolemukseksi mielestäni jäävät ilo ja positiivisuus.

Arvioita ja mielipiteitä tieteen olemuksesta

Onko tieteen olemus todistettava todellisuus? Tieteellisiä tutkimustuloksia tai jopa tieteelliseksi luokiteltavia keksintöjä tutkittaessa törmätään usein sattuman tai ennakoimattomuuden merkitykseen. Jokin suuri oivallus tai läpimurto on tapahtunut näennäisesti sattumalta. Raimo Lehden kirjoituskokoelmassa Tieteen rannalla pohditaan mm tätä kysymystä. Kirjassa löytyy mm. lause: “Tieteessä keksitään sellaista, mitä kulloinkin voidaan keksiä, ja sen määrää maailma itse.”

Tieteen perusolemukseksi jää mielestäni raadollinen objektiivisuus.

Tiede uskonnoissa

Pihkalan ja Valtaojan keskustelukirjassa Valtaoja haluaa pitää tieteen ja muut kokemukset vahvasti erillisinä. Pihkala taas haluaa tuoda rajoihin joustoa ajatukselle: “mitä me oikeastaan tiedämme? Ja mikä on tieten todistusvoima?”

Entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja oli pitänyt viimeisimmässä Skepsis ry:n kokouksessa puheen, jossa hän mm. esitti ajatuksen teologian opiskelun siirtämisestä pois yliopistosta, koska siinä ei ole kysymys tieteestä.

Onko tiede uskonnoissa uskontojen historian tutkimusta? Tai onko tiede uskonnoissa tutkimusmenetelmiä, joita käytetään yleensä tieteellisessä tutkimuksessa? Näiden kahden näkökulman kautta voidaan lähestyä tieteen merkitystä uskonnoille, mutta mikä on uskonnon merkitys tieteelle? Historian valossa kirkko on myös hidastanut tieteen kehittymistä luomalla joillekin historiamme suuntaa muuttaneille keksinnöille mystistä, jopa paholaismaista näkökulmaa.

Tiede ja uskonto – esimerkki lähteiden perusteella

Tieteessä ihmisen ajatellaan voivan toimia vapaana uskosta. Venäläinen eksistentialistifilosofi Lev Sestov (1866 – 1938) on kuitenkin kyseenalaistanut tämän ajattelun: “Innoissaan kukaan vain ei huomannut, että ihmisen järkipolo, jota tällä kertaa ohjailee itse tiede, tuo varovaisuuden ja epäuskon ruumiillistuma, joutui jälleen noloon tilanteeseen ja ettei usko ‘ymmärrykseen’ ole yhtään sen erinomaisempaa kuin muut ihmistä aiemmin hallinneet uskot”.

Tieteelliset kiistat ja uskonto

Tieteellisissä keskusteluissa törmää aika ajoin uskonnon mukaan tuomiseen. Otan tähän esimerkin meillä kaikilla jonkinlaista tunnetta herättävästä ydinvoimasta. Helsingin Sanomissa oli viime vuonna (HS 18.7.2007) artikkeli, jossa Simon kirkkoherra Seppo Lohi toivotti ydinvoimalan tervetulleeksi Simoon perustellen kantaansa mm. sillä, että luonnonvoimat on luotu sitä varten, että niitä hyödynnetään kaikin tavoin. Tässä tullaan yhteen luomiskertomuksen tulkintaan, jonka mukaisesti ihmisellä olisi rajaton valta käyttää luonnon rikkauksia omaksi hyödykseen.

Tieteellisesti haastavilla alueilla, jossa löytyy todistettuja ja hyvin objektiivisiakin perusteita puolesta ja vastaan on suurin mahdollisuus tulkita oikeaa ja väärää uskonnon pohjalta. Tässä tapauksessa tulkintaa tehtiin raamatun luomiskertomuksen pohjalta.

Ehkä parempi lähestymistapa olisi omatunto tai arvomaailma, jonka pohjalta tehdään viimeisin tulkinta silloin kun objektiiviset faktat näyttävät molempiin suuntiin? Toisaalta tässäkin ollaan lähellä uskontoa ja Jumalaa, jos oletamme, että omatuntomme ja arvomaailmamme ovat uskonnollisen historiamme hedelmiä?

Tulemmeko tämän otsikon alla lopulta aina lopputulokseen, jossa uskonto ja tiede kietoutuvat toisiinsa, koska kiistoissa on usein kysymys tunteista todellisuuden takana. Kiistaa on vaikea saada aikaan ilman tunnetta ja tunteet syntyvät arvomaailmamme ohjaamina ja arvomaailmamme taas syntyy uskonnollisen historiamme pohjalta myös ateisteina itseään pitävillä.

Aloitin tämän artikkelin kysymällä riittävätkö pelkästään oppivat aivot, jotka oppivat tunnistamaan toimivat arvot? Vastaan nyt oman uskomusjärjestelmäni pohjalta löyhästi ajattelijoita lainaten, että tunne on myös muuta kuin aivotoimintaa, jolloin tulemme uskon lähteille.

Uskonto ja tiede liittyvät toisiinsa, mutta suhde on monimutkainen ja monimuotoinen. Onhan viimeaikaisissa pienimpien hiukkasten tutkimuksissa saavutettu jo tuloksia, jotka viittaavat siihen, että ihmisen ajattelu vaikuttaa aivan pienimpien hiukkasten toimintaan. Uskoon liittyy vahvasti ajattelu ja ajattelun suunta. Jos pystymme uskomalla vaikuttamaan hiukkasiin, joita tiede tutkii, niin olemme entistä mielenkiintoisemmilla alueilla pohdittaessa tieteen ja uskon suhdetta. Tähän loppuun voisinkin heittää yhden avoimen kysymyksen, jota itse pohdin – löytyykö uskon ja tieteen risteyskohdasta Jumala?

Kirjoittajan kommentteja tästä artikkelisarjasta

Artikkelisarja muuttui kirjoitusprosessin aikana koosteeksi ajatuksia otsikoiden alla. Alkuperäinen tavoite lähteiden vahvasta hyödyntämisestä muuttui oman ajattelun ja uusien näkökulmien hakemiseksi. Alkuperäiset lähteet ovat kuitenkin kulkeneet mukana johtolankana, mutta eivät määräävänä tekijänä. Tähän käsittelytapaan vaikuttivat monet seikat ajankäytöstä uusien ajattelijoiden löytymiseen. Toivon kuitenkin, että sinä, joka pysähdyit lukemaan tätä artikkelisarjaa, sait ajatusituja ja ehkä tiedon murusiakin omaan pohdintaasi. Itselleni näiden kirjoitusten luominen oli arvokas matka omaan tapaan lähestyä haastavaa aihetta ja tämä toimi samalla harjoitustyönä kohti teologian opintojeni seminaariesitelmää, jonka otsikkona on “Uskon ja tiedon suhde ajattelijoilla”. Olen tällä hetkellä itse ennen kaikkea etsijä, joka huojuu jossain tieteen ja uskon välimaastossa etsien tietoa, vahvasti uskoen.

(No Ratings Yet)

 Loading ...