Juoni on sopinut Raptorin haastattelun Kokkolarockiin. Yritämme saada myös Eppu Normaalin haastiksen. Teema on vielä avoin, mutta Valtaa on ehdotettu.

Lähdin Ilosaarirokkiin minimivarustein, minimibudjetilla, irrallisena ja eri suunnasta kuin ne muutamat entuudestaan tutut ihmiset. Tulokset olivat seuraavat:

• uusia ehdottomasti kuunneltavia bändejä: 2 (Opeth ja Soilwork)
• bändejä joiden levyt on sittenkin hankittava: 2 (Risto ja Rubik)
• uusia tuttuja: ~20
• uusia puhelinnumeroita: 4
• liftikyytien määrä: 6 (menomatkalla 1, paluumatkalla 5)
• unta yhteensä kolmen yön aikana: ~8h

Paluun jälkeisenä aamuna oli edelleen jumalattoman onnellinen olo, ääni oli painoksissa ja rintakehä palanut. Kuuntelin Magenta Skycodea niin isolla volyymilla että äänessä voi uida ja lauloin kovia kärsineellä kurkullani sanattomia melodioita. Mietin etten aio luopua rannekkeesta ainakaan muutamaan kuukauteen.

Minulla on heimo. Ihan selvästi on. Riston keikalla huusin ja nauroin ja heiluin kuin heikkopää, ja kun satuin katsomaan vierustoveria silmiin niin tiesin että olemme samaa heimoa. Samoin tiesin sen silloin kun perjantaiyönä neljältä heräsin siihen että naapuriteltasta kuuluu uskomattoman hyvää musiikkia, ja kun menin kertomaan heille tunteistani ja totesimme yhdessä että Porcupine Treen takiahan täällä ollaan. Samoin tiesin sen kun puolustin rakkaudella tehtyä huumorimusiikkia kyynisille kriitikoille, yhdessä samanmielisen leiritoverin kanssa. Musiikki vahvistaa heimoa. Rakkaus hyvään musiikkiin on merkki siitä että meidän sisällämme on samanlainen koneisto, se todistaa että aina löytyy ystävä.

Ilosaarirokin suuri enemmistö koostuu ystävistä. Jos joku kaatuu, hänet nostetaan ylös. Jos joku kaipaa vettä, hänelle annetaan sitä. Jos jonkun teltta on kastunut, kutsutaan omaan telttaan nukkumaan. Rokkielämä on täynnä pieniä ystävyyden eleitä ja yhteisymmärrystä – juomien ja ruokien tarjoamista, frisbeenheittoa, yleisiä sohvia, spontaaneja diskoja.

Aamuisin minä seisoin telttani edustalla ja katselin hitaasti heräävää rokkiväkeä. Liikutuin. Minä taidan rakastaa niitä ihmisiä. Leiritoveri mietti että mitä jos jonkun toisen lajin arkeologit löytäisivät festarialueen jäänteet, mitä jos se olisi ainoa asia mitä jäisi jäljelle, millaisen kuvan se antaisi. Minusta tuntuu että se olisi oikein hyvä otanta. Festarit ovat inhimillisyyden tiivistelmä.

Lauantai-iltapäivä Kemin keskustassa on aavemaisen hiljainen. Mikään ei viittaa siihen että täällä on tänään rokkifestarit. Rantaa lähestyessäni alan kuitenkin kuulla vaimeaa jytkettä, ja ennen pitkää myös yleisön huutoa – jossain tuolla koivikon takana täytyy olla Alhonkaturock. Seurailen ääntä, ja muutaman harhaanjohtavan oikotien jälkeen löydän mitä olen etsinyt: kemiläisen indierock-skenen laajennetut kotibileet. Se mikä alkoi kesällä 2002 takapihan terassilla soittelusta on nyt yhdentoista bändin ja arviolta tuhannen kävijän ilmaisfestivaali. Minä en tiedä tästä entuudestaan yhtään mitään, yhdenkään bändin nimeä en tunnista. Kuulin vain huhuja että meno on hyvä. Ja pitihän se sitten mennä tarkistamaan.

Saavun paikalle yksipäiväisen tapahtuman puolivälissä, Multi Climex -yhtyeen soittaessa. Vihreätukkainen mies soittaa kontrabassoa, mutta eväsleivät kiinnostavat enemmän kuin rockabilly. Ihmettelen taskukokoisen festarin suloisuutta: yksi pieni lava, miksausteltta, ruokakoju, paitamyyntikoju, viisi bajamajaa ja paikallisen baarin kaljateltta (joka ei näytä paljon kiinnostavan nurmikolla istuskelevaa rocknuorisoa, jolla on omat juomat mukana). Kaikki tämä on ympäröity symbolisella punakeltaisella aitausnauhalla, jonka ulkopuolelle jää kiistattoman idyllinen merenlahtinäköala ja jonkinlainen “backstage”, jonne käy vilkas liikenne – vip-passeja on jaeltu anteliaalla kädellä.

Multi Climexiä seuraa oululainen Ruotomieli, joka on mukava sekoitus rehellistä countryvaikutteista hippirokkenrollia ja antaumuksella vedettyjä progeilusooloja. Räime on kautta linjan oikein hyvä. Oudolla tavalla piristävän lisän tuo Marijuana-paidassa lavalla heiluva tyyppi, jota ensin luulee bändin jäseneksi mutta joka sitten lopulta ei olekaan (kai). Heppu juoksee lavalle, heiluu, juoksee pois lavalta, tulee seuraavan biisin aikana takaisin ja päättää keikan vetämällä housut kinttuihin ja heiluttamalla vehkeitään (oletettavasti eturivin yllytyksestä). Hämmentävää, mutta luohan se toki juhlatunnelmaa.

Juontaja saapuu suoraan saunasta, yllään oranssi pyyhe ja aurinkolasit, ja vaatii huutamaan JEE! Ja Alhonkaturock vastaa. Lavalle saapuu Roadrunners, Hyvät, Pahat ja Rumat -tunnusmusiikin ja yleisen sympatian saattelemana. Rumpalivetoinen, mitä ilmeisimmin kaikille tuttu coverbändi vetää Hurriganesia ja muita klassikkoja, mukana mm. Blue Suede Shoes. Bändin esiintyminen on kuin suuremmaltakin areenalta, mikä ei ole ihme – onhan yleisökin mukana samanlaisella intensiteetillä. Lavan ja kansan välillä virtaa molemminpuolinen rakkaus.

Alhonkaturock on onnellinen tilaisuus, jossa yhdistyvät ihan Oikean Festarin meininki ja kotibileiden puitteet. Alhonkaturock sisältää olennaiset Oikean Festarin tunnusmerkit: äärimmäisen monenlaiset tanssityylit sulassa sovussa keskenään, nurmikolle kaatuneet pariskunnat, Teräsmiehen, yli-innokkaita faneja, yleistä halailua ja kerta kaikkiaan, juhlat! Mutta tässä Rokissa järjestäjien ohjeita kuunnellaan, pullot ja roskat kerätään samantien hyvässä yhteistyöhengessä, ja sekä pullonkerääjät että järjestysmiehet jammaavat bändien tahdissa siinä missä muutkin.

Kotoisat Sävyt ovat todellakin kotoisia – soittajien jalkaan voi helposti kuvitella Reino-tohvelit. Keikan liikuttavin hetki on, kun bändi saa yleisöstä vahvistuksia ja lavalla huojuukin yhtäkkiä kymmenen miestä laulamassa antaumuksella kertosäettä: “sun hymys saa minut nauramaan ja ilosta laulamaan”. Sympaattista!

Alhonkaturockin esiintyjälista on selvästi koottu hyviä kekkereitä silmälläpitäen. Yhtyeistä kaikkein selkeimmin bilebändi on torniolainen Iiris. Karkkiväreihin sonnustautunut tyttökuusikko astelee lavalle, tarttuu soittimiinsa ja toteaa: “me soitetaan heviä!”

Huijasivat, kutaleet! Avauskappaletta, tinapillikoristeista instrumentaalimättöä seuraa tunnin verran viihteellisiä covereita: Maija Vilkkumaan Kristiina (joka soi päässä vielä seuraavana aamuna), kasa Blondieta, paljon Abbaa, PMMP:n Matoja, Uniklubia (tunnustan etten tunnistanut kappaletta) ja Hanna Pakarisen Leave Me Alone. Ja vielä vähän Abbaa. Laulajalla on vahva, sopivan naseva ääni, jolle valitut kappaleet sopivat kuin hyvin leikattu vasikannahkahansikas. Bändi itse ei istu Alhonkaturockin linjaan aivan yhtä hyvin, mutta eipä tuo tunnu ketään haittaavan. Pääasia että on hauskaa.

Hetken roudaushiljaisuuden jälkeen mies kiltissä juontaa sisään illan viimeisen yhtyeen, Real Vacationin. Muutamalla vakavasti valitulla sanalla mies kertoo että on ehkä viimeinen kerta kun saamme nähdä tämän pohjoissuomalaisen legendan, yhtye kun on menossa määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Mutta vielä tämän kerran, Alhonkaturockin kunniaksi!

Real Vacationissa Alhonkaturock saa arvoisensa huipennuksen. Yhtye soittaa jämerää 80-lukulaista punkkia – suoraa, rehellistä, ymmärrettävää ja jotenkin kiistattoman miellyttävää. Lavan edustalle syntyy kunnioitettavan kokoinen pitti. Punkkarit, hipit ja satunnaiset esineet lentävät yhtäläisen kauniissa kaarissa. Kesäilta kääntyy yöhön ja Alhonkaturock loppuu – mutta ensi vuonna uudestaan, joohan! Minä ainakin tulen!

Lisäinfoa tarjoaa http://www.alhonkaturock.co.nr/

Näkemättä jäivät:
Chapter 4
The George Double Use
Starcrash
Moses Hazy
How Much More