Kuva: Hanna Voutilainen

Lupaukseni vuorokauden kestävästä hiljaisuudesta oli haaste. Onneksi ymmärsin tämän asian vasta sen jälkeen, kun olin tehtävän luvannut toteuttaa. Etukäteen ajateltuna siinä ei ollut järjenhiventäkään, mutta se pieni hetki, jonka käytin aikaisempien tempausteni muistelemiseen, sai minut innostumaan ja vastaamaan haasteeseen. Aluksi kuvittelin, että epäonnistuisin varmasti. Tapanani on hyvin usein puhua muiden ihmisten lisäksi myös itsekseni. Jotkut ovat maininneet myös vilkkaista keskustelutavoistani öisin.

Ensimmäinen tuskanhien pisara valui otsalleni jo silloin, kun kaivoin kalenterin esiin ja aloin etsiä sopivaa päivää. Töitä, töitä ja töitä, jolloin ollaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Ei onnistuisi, sillä töissä minun on puhuttava, halusin sitä tai en. Lisäksi olen itse törmännyt liian usein liian monessa paikassa tylyihin ja alta kulmiensa katsoviin asiakaspalvelijoihin, jotka eivät saa sanaa suustaan. Näin ollen en itse halunnut liittyä samaan joukkoon.

Päivä, jolloin lupaukseni lunastin, aloitti vuoden erikoisella tavalla. Sinä päivänä minulla oli paljon tekemistä ja matkustamista, joten jouduin todella keskittymään tehtävääni. Aamuni alkoi kuin huono vitsi. Puhelin soi jo ennen herätyskelloa. Tähän aikaan aamusta minua kaipasi yleensä vain yksi ihminen, ja niinpä tälläkin kertaa kyseessä oli äitini. Jätin tylysti vastaamatta ja käänsin kylkeä.

Kun viimein sain itseni ylös sängystä ja päiväni kahvin voimalla käyntiin, oli edessä päivän ensimmäinen, hiljainen esiintyminen ihmisten seurassa. Kaupassakäynti ei aiheuttanut harmia, mistä olin jopa hieman pettynyt. Löysin haluamani helposti, ja kassalla asiat hoituivat vaivattomasti nyökkäämällä ja päätä pudistelemalla. Ymmärsin, että hiljaisenakin pystyisin olemaan kohtelias, kunhan vain katsoisin silmiin. Tosin ärsytyskynnykseni alkoi pian nousta, kun kassalla työskentelevä henkilö puhui vielä edellisen asiakkaan kanssa koko minun asiointini ajan. Minullakin on oikeus saada palvelua vaikka en puhukaan!

Päivän yksi hienoimmista onnistumisen hetkistä tuli iltapäivällä. Matkustin vanhempieni luo vajaan sadan kilometrin matkan – bussilla. Olin aiemmin kehittänyt jos jonkinnäköisiä suunnitelmia, miten hoitaisin asioinnit bussikuskin kanssa sekä kotona. Lopulta päätin luopua ylimääräisistä, valmiiksi kirjoitetuista viesteistä ja mennä niillä varusteilla ja apuvälineillä, joita sillä kertaa sattuisi mukana olemaan. Enköhän minä pääsisi perille.

Asemalla kaivoin lompakostani esiin ajokortin, jossa näkyisi syntymäpaikkani ja samalla vanhempieni kotikunta. Sen lisäksi tarvitsin vain opiskelijakorttini, rahaa ja hymyn. Takaisin sain matkalipun, vaihtorahat ja hymyn! Melko onnistunut kohtaaminen, väittäisin. Matkalta laitoin äidilleni viestin, jossa kerroin saapumisaikani, sekä selityksen hiljaisuudelleni. Tarkalleen ottaen viesti kuului näin: Tulen 17.55 enkä puhu tänään. Olin aiemmin maininnut heille tästä lupauksestani, mutta en tiennyt, muistaisivatko he. No, eivät muistaneet.

Kotiin päästyäni ärsytyskynnykseni kasvoi jälleen. Älkää kysykö minulta mitään, en voi vastata! Nyökkäilin ja pudistelin vain päätäni. Lisäksi yritin näyttää siltä, ettei savu nousisi korvistani ainakaan kovin korkealle. Tältäkö tuntuu puhekyvyttömistä ihmisistä, kun he menevät ihmisten seuraan? Lähdin juoksulenkille ja samalla suunnittelin laskevani sataan ja takaisin. Sitä luulisi, että yksinolo olisi helpoin tapa pysyä hiljaa. Vaan ei! Kuulokkeet syvällä korvissa ja hyvän musiikin soidessa sitä alkaa helposti hyräillä ja lopulta laulaa. Minulle kävi näin. Kaikeksi onneksi muistin lupaukseni, ja vaikenin nopeasti. Silti olin ehkä parin säkeen verran ehtinyt ääntäni avata, joten täydellisesti en lupaustani pystynyt lunastamaan.

Loppuilta sujui jo kivuttomammin. Sain pidettyä kavereihini yhteyttä viestien välityksellä ja vanhempienikin kanssa kommunikointi helpottui, kun kirjoitin heille viestin, että aamuun mennessä minun olisi taas lupa puhua. Puhelin soi muutamaan otteeseen, mutta vastata en uskaltanut. En kuitenkaan halunnut olla epäkohtelias. Ottaisin soittaneisiin yhteyttä heti seuraavana päivänä.

Kokemuksena päivä oli rikastuttava. Suurimmat kiusaukset hiljaisuuden keskeyttämisestä tulivat bussimatkalla, kun olisin halunnut ottaa osaa mielenkiintoiseen keskusteluun. Ja mielelläni olisin vaihtanut muutaman sanan vanhempienikin kanssa. Ehkä myös puhelimeen olisi tehnyt mieli vastata.

Hiljainen päivä ei missään nimessä ollut huono päätös. Kerrankin omia ajatuksiaan tuli mietittyä oikein perusteellisesti, kun usein puhuessani käy niin, että ehdin sanoa monta asiaa, ennen kuin tajuan niiden olevan typeriä tai ainakin tilanteeseen sopimattomia. Vaietessa tuli kuunneltua entistä tarkemmin, mitä puhuvat ihmiset sanoivat. Hauskinta oli huomata, että mielessäni osallistuin keskusteluihin jatkuvasti, jopa ärsyynnyin, kun he eivät jättäneet ”minun vuorosanoilleni” tarvittavaa hiljaisuutta.

En tiedä, kokevatko mykät ihmiset samanlaisia tuntemuksia. Olisi hauska selvittää se, ja keskustella siitä, millaisena he kokevat muiden ihmisten puheen ja mitä he ajattelevat. Tosin sitä ennen minun pitää toteuttaa lupaus viittomisen opettelusta.