Millaista tukea ihminen tarvitsee kehitykselleen? Mikä on vikana nykyisessä opetusjärjestelmässä? Miten ympyrämuodostelma auttaa oppimisessa?

Kaisa Peltonen kertoo totuuden kasvatuksesta. Hän opiskelee luokanopettajaksi Jyväskylän yliopistossa viidettä vuotta. Kaisa on opettanut tanssia vuodesta 2006.

Kuva: Kaisa Kortekallio

Mikä ihmisen kasvatuksessa on kiinnostavaa?

Ihmisen kasvu kokonaisuudessaan on perin kummallinen tapahtuma; miten kehitystä ylipäätään tapahtuu ja miten kehitykseen voi vaikuttaa. Oman kasvun ja kehityksen seuraamisen kautta toistenkin kehittäminen on alkanut kuulostaa mielenkiintoiselta. Vähitellen katse on suuntautunut omasta itsestä muihinkin ja nyt haluaa antaa omasta osaamisestaan toisillekin jotain.

Missä viimeksi huomasit kehittyneesi?

Huomasin oppineeni toisten kuuntelua ja toisten arvostamista. Tosin edelleen olisi kyllä parantamisen varaa.

Uskotko ihmisen kehitysvaiheisiin?

Toki ihmisen elämässä on löydettävissä kaikille yhteinen kehityskaari, koska taustalla on biologinen kehitys. Tiettyjä vaiheita ei vain pysty ylittämään. Jokaisen elämä kulkee kuitenkin omaa reittiään, vaikka taustalla olisikin samankaltainen vaiheittaisuus. Mielenkiinto elämään tuleekin siitä, miten nämä kehitysvaiheet ratkaisee. Mahdollisuuksia kun on lukuisia.

Mistä kasvupaineet voivat syntyä?

Esimerkiksi yhteiskunta ja toiset ihmiset voivat luoda paineita ja lopulta myös itse.  Esimerkiksi teini-iässä ulkonäköpaineet voivat olla hyvinkin suuria, koska ajattelutaidot eivät ole kenties vielä kehittyneet kovinkaan paljoa. Nykyään osaa onneksi katsoa, mitä vaikutteita on oikeasti taustalla ja luoda elämäänsä siihen suuntaan, mihin itse oikeasti sitä haluaa viedä.

Oletko seurannut ikätovereidesi kasvua? Mitä olet huomannut siitä?

Esimerkiksi koulutuksen osalta olen yllättynyt, miten samankaltaisesti kaikki ovat kehittyneet. Koulutuksessa lähdetään itsestä ja liikutaan yleisempän suuntaan. Yleisemmällä tasolla kehitystä tarkastellessa voisi sanoa, että ihmiset, jotka eivät ole kiinnostuneet yhteiskuntakritiikistä, menevät helpommin “normaaleille” urille ja elävät kenties vahvemmin odotusten mukaisesti.

Vaatiiko itsensä kehittäminen itsearvostusta?

Vaatii varmasti. Oikeastaan kaiken pohjalla on itsearvostus tai ihmisarvo, joka täytyy ensin antaa itselleen ja muille. Itsearvostus taas voi kehittyä vähitellen itseluottamukseksi.

Missä tilanteessa ihminen kasvaa eniten?

Yhteydessä toiseen ihmiseen ja joutumalla haastaviin tilanteisiin. Esimerkiksi kirjallisuus tai keskustelu toisten kanssa voi toimia peilinä ja siten antaa uusia  kimmokkeita omaan kehitykseen.

Opettaja kasvattajana ja kasvatettavana

Kaisa on opiskelujensa ohessa päässyt opettamaan tanssia ja peruskoulun aineita. Opettaessaan hän on oppinut paljon itsestään ja opettajuudesta.

Millaisesta opettamisesta pidät?

Sellaisesta, jossa jätetään vapaus oman työn kehittämiselle. Esimerkkinä epämotivoivasta työstä on opetus, jossa käskyt tulevat yläpuolelta, jolloin opetukseen ei tule henkilökohtaista paloa. Olosuhteiden tulee olla sellaiset, jossa annetaan jokaiselle mahdollisuus tehdä työtään omalla tavallaan.

Millainen tilanne on oppimisen kannalta hedelmällisin, esimerkiksi tanssiopetustunnilla? Millä tavalla aloittaisit ja päättäisit tanssiopetustunnin?

Oma tapa on ollut yleensä ottaa ihmiset ympyrään, jossa on nimenhuuto. Ympyrä kuvastaa yhteisöllisyyttä. Siinä pitää kaikkien olla, olen siitä tarkka. Jos joku jätetään ympyrän ulkopuolelle, tulee hänelle varmasti sellainen olo, ettei häntä arvosteta.  Oppimisympäristön tulee olla turvallinen, jotta lapsi uskaltaisi kokeilla ja olla se. mitä hän oikeasti on.  Itseluottamus voi musertua hyvinkin herkästi ja sitä on jälkeenpäin todella vaikea korjata.  Suurin palkinto opettajalle onkin, kun joku uskaltaa heittäytyä tanssiin. Tällöin näkee, kuinka lapsi on vapautunut jostain aikaisemmista kahleista.

Tanssitunnin päättäminen onkin ollut vaikeampaa. Yleensä on niin kiire, ettei ehdi. Useimmiten se on ollut sitä, että kiitän, hyvästelen ja tarkkailen hieman lasten olotilaa kaivaen siitä jotain palautetta siitä miten tunti on sujunut. Ideaalitilanne olisi kuitenkin, että olemme taas vaikkapa ympyrässä.  Tähän voisinkin kiinnittää huomiota enemmän.

Mitä opetuksesi on muuttunut vuoden sisällä?

Konkreettisesti toiminta ei välttämättä ole aina mitenkään mullistavan erilaista, mutta nykyään osaan suunnitella tunnit eheämmiksi ja ohjata oppimista paremmin. Jokaisessa tunnissa harjoitetaan monipuolisemmin tanssin eri osa-alueita. Tällä hetkellä näkee harjoitteiden taakse paremmin. Mitä paremmin opettavan aiheen ytimen ymmärtää, sitä paremmin osaa tuoda esille olennaisen.

Entä koulumaailma, miten muuttaisit sitä?

Oma näkökulmani opetukseen ei välttämättä sopisi ollenkaan peruskouluun. Järjestelmä on jollain tapaa estämässä yksilöllisen kokonaisvaltaisen kasvatuksen. Tällä hetkellä muun muassa suuret luokkakoot ja 45 minuutin tunnit ovat rakenteellisesti estämässä laadukkaampaa opetusta.  Arviointikaan ei voi olla kovin yksilöllistä, kun oppimista verrataan keskimääräiseen kehitystahtiin eikä yksilölliseen kehitystahtiin. Esimerkiksi Steiner-kouluissa oppilaiden arviointi perustuu heidän aikaisempaan kehitykseensä.

Opetuksessa lähdetään useimmiten liikkeelle oppiainelähtöisesti tehden tiedolle teennäisiä rajoja, kun näkökulmana voisi olla laajemman ymmärryksen saavuttaminen. Opittaisiin ymmärtämään maailman ilmiöitä kokonaisuudesta lähtien eikä pilkkomaan sitä paloihin. Toisaalta onneksi nykyinen opetussuunnitelma antaa vapauden myös toisenlaiseen kasvatukseen ja opetukseen, mutta opettajalla täytyy olla tahtoa kehittää omaa työtään.

Onko opettajan ammatti muuttunut?

Ideaalimalli opettajasta on hyvinkin erilainen kuin aikaiseimmin. Ennen opetus oli lähinnä tiedon syöttämistä massoille, kun taas nykyään oppilaat pyritään näkemään yksilöinä ja tukemaan jokaista omalla tavallaan. Nykypäivän tiedonkäsityskin on erilainen: oppilas on aktiivinen ja rakentaa itse tiedon. Opettajan tulisi toimia tässä prosessissa ennemminkin ohjaajana kuin opettajana. Opettajasta näkyy vain se, miten hän on luokan edessä. Yleensä ei ymmärretä kuinka paljon taustatyötä se vaatii. Opettajan työ on ihmeellinen – siinä pitäisi osata todella paljon erilaisia taitoja.

Miten opettaja voi pysyä mukana kehitystahdissa?

Ideaaleimmillaan opettajan tulisi päivittää tietojaan jatkuvasti ja olla innostunut kehittämään työtään. Toisaalta opettajalla täytyy olla työyhteisön tuki. Kukaan ei jaksa tehdä näin haastavaa työtä yksin. Myös yleinen yhteiskunnan tapahtumien seuraaminen on tärkeää, jotta osaisi aistia, mitä taitoja tulevaisuudessa tarvitaan.

Nyt kun tiedät tämän kaiken, oletko aivan varma että tahdot vielä itse opettajaksi?

Kyllä minä varmaan siihen hommaan lopulta päädyn.  Tosin voisi ottaa omantunnon päälle, jos joutuisin tekemään asioita eri tavalla kuin miten tahtoisin. Haluan elää omantuntoni kautta, joten perinteinen opetus ei välttämättä sopisi siihen. Vaikkapa draamakasvatus tai tanssin opettaminen voisivat olla omalla kohdalla helpompia reittejä kuin perinteinen luokanopettajan ammattikuva. Haluan kuitenkin pitää kaikki mahdollisuudet avoimina.

Haastattelun jälkeen Kaisa toteaa vielä, että “kymmenen vuoden päästä nämäkin ajatukset tuntuvat naiiveilta”.

Geenitekniikka tarjoaa ajatuksen tasolla oivan tavan leikkiä Jumalaa. Geenejä voidaan yhdistellä tavoilla, joita Jumalakaan ei ole kokeillut. Voi ottaa geenin kalasta ja panna sen tomaattiin. Ja kas, tomaatti kestää kylmää kuin kala. Upeaa ja ennen näkemätöntä! Tutkijat ovatkin innoissaan käyttäneet luovaa mielikuvitustaan. Suunnitelmissa on esitetty ihmiskunnan rokottamista geenimuunnelluilla hyttysillä, tai rokotteiden tuottamista pihoilla kasvavissa banaaneissa. Melkein mikä hyvänsä päiväuni on kelvannut tutkimussuunnitelmaksi ja lehdistötiedotteeksi.

Leikkiähän sen täytyy olla, että kaikkiin ongelmiin etsitään vastaus geenitekniikasta. Köyhät ihmiset eivät tiedä, että lapsien silmät tarvitsevat kehittyäkseen A-vitamiinia, jota he saavat syömällä hedelmiä. Sen sijaan että kerrottaisiin tämä heille, ongelma halutaan ratkaista tekemällä A-vitamiini riisissä.

Hassuinta leikissä on se, että isot aikuiset leikkivät vanhoilla säännöillä. Yksi geeni – yksi ominaisuus -sääntö ei pidäkään oikeasti enää paikkaansa. Ihmisen perimän lukeminen paljasti, että ihmisellä on 25 000 geeniä, vaikka proteiineja on yli 100 000. On siis tyypillistä, että yksi geeni tuottaa monenlaisia ominaisuuksia. Hyttysillä yksi ainoa geeni voi tuottaa yli 30 000 erilaista proteiinia. Jos siis siirretään yksi geeni ja kuvitellaan että siirretään yksi ominaisuus, siirretään oikeasti paljon muutakin. Mutta mitä muuta, sitä ei tiedetä. Mutta eihän leikissä aina tarvitse tietääkään!

Eikä leikissä kaikki ole aina tottakaan, tai se onkin erilaista. A-vitaminoitua riisiä olisi pitänyt syödä kaksi kiloa päivässä saadakseen tarpeeksi vitamiinia. Kun ei se vitamiinin tuotto oikein onnistunutkaan. Mutta ei se ole mitenkään omituista. Hyvin usein geenin siirto ei oikein toimi, tai seurauksena on jotain ihan muuta kuin piti. Siirtogeeniset eläimet useimmiten kuolevat, ne kun eivät ymmärrä leikkiä. Kasveilla kasvu heikkenee, tulee kuolioita tai patteja, syntyy uusia merkillisiä aineita tai entisten suhteet muuttuvat. Mutta kasvit osaavat leikkiä aineenvaihdunnalla, nehän tekevät arkisinkin simppeleistä aineista melkein mitä vain!

Geenit ovat koko elollisen luonnon yhteinen tapa säilyttää tietoa ja siirtää sitä tuleville sukupolville. Geenien koodilla kolme emästä vastaa aina yhtä aminohappoa. Emästen rimpsu kertoo siis, kuinka rakennetaan uusi valkuaisaine eli proteiini. Proteiinit ovat elämän työmiehiä, ja rakennusaineita.

Me ihmiset olemme vedellä täytettyjä proteiinipusseja. Kyntemme, hiuksemme ja lihaksemme ovat proteiineja. Proteiineja ovat myös silmiemme läpinäkyvät linssit ja suun pehmeä sisäpinta. Hampaissakin on proteiineja.

Proteiinit vastaavat myös toiminnasta. Lihasten proteiinirunkojen väleissä liukuvat proteiinitapit saavat aikaan kehomme liikkeet. Soluissamme tapahtuvat kemialliset reaktiot ovat hyvin säännösteltyjä, ja tapahtuvat hallitusti proteiinimuoteissa eli entsyymeissä. Rakenne on proteiinille hyvin tärkeä. Jos rakenne muuttuu, voi kaikki mennä leikiksi. Prionit eli hullun lehmän taudin aiheuttajat ovat kolmiulotteiselta rakenteeltaan muuntuneita proteiineja, jotka osaavat tartuttaa kierot leikkinsä muihinkin.

Proteiinit ovat elämän perusta, ja niiden rakennustapa on koko eliökunnalle yhteinen. Proteiinisynteesi tapahtuu saman koodin mukaan kaikissa elävissä olennoissa. Koodista on pieniä poikkeamia, ja DNA:n rakenne voi paljastaa onko pätkä kasvista, eläimestä vai bakteerista.

Luonnossa geenit eivät hypi eliöstä toiseen. Ihmiset ovat syöneet kasveja kautta aikojen, mutta meidän DNA:stamme ei löydy kasvien geenejä. Ihmisen luomat siirtogeenit ovat kuitenkin paljon leikkisämpiä. Siirtogeenistä rehua syövien eläinten soluista löytyy vieraita siirtogeenipätkiä, mutta se on varmaan vain leikkiä eikä aiheuta mitään! Kokeissa gm-kasvit ovat siirtäneet toimivia siirtogeenejään maaperäbakteereihin. Ja bakteerit ne vasta osaavat leikkiä. Ne nappaavat ympäristöstä kaikenlaisia kuolleiden eliöiden geeninpätkiä ja leikkivät niillä. Bakteerien seksikin on geenien vaihtokauppaa. Näin leikkien ovat kehittyneet uusia ominaisuuksia yhdistävät moniresistentit sairaalabakteerit. Ja nyt kun ihminen on kehittänyt viruksien rakennetta matkivia siirtogeenejä, ovat bakteerit varmaan innoissaan! Mitä kaikkea niistä saakaan, kun niitä leikkien yhdistelee. Ihmisenhän ei tarvitse näistä leikeistä tietää, eikä hän niille enää mitään mahdakaan. Bakteerit eivät ihmisen ryppyotsaisuudesta piittaa, vaan leikkivät näkymättömissä.

Onpa hauskaa nähdä vieläkö tulevaisuudessa ihminen on leikissä mukana! Ja millaiseksi maailma muuttuukaan, kun siirtogeenit vaeltavat omia aikojaan! Kanadassa gm-kasveja on kasvatettu kymmenen vuotta, ja kylläpäs ne ovatkin levinneet. Gm-rapsia kasvaa rikkaruohona teiden ja rautateiden varsilla, eikä luomurypsiä voi enää kasvattaa, kun gm-rapsi leviää pelloille tuulen mukana. Kokeiden mukaan kymmenen metrin eristyksen piti riittää, mutta leikiksi meni sekin tutkimus! Puhdasta kylvösiementä ei enää maissista, soijasta tai rapsista saa, kun se gm-aineksen erillään pito on yhtä leikkimistä!

Suomeen kuitenkin luodaan uutta rinnakkainelo-lakia, että geenikasveilla saisi leikkiä pelloilla. “Valtio korvaa vahingot, jos ne lähtevät leviämään”, lupaa laki. Luomutuottajillekin jää enemmän aikaa leikkiä, kun gm-kontaminaatio tekee viljelyn mahdottomaksi. Siementuotannon vuoksi gm-viljelyn saa kieltää, mutta koko maassa ei, kun EU kieltää, uskottelevat ministeriön miehet. Leikkiä voi kyllä leikkiä muillakin säännöillä. Kreikassa, Itävallassa, Puolassa ja Norjassa ei geenimuunneltuja kasveja viljellä ollenkaan. Siellä ei viitsitä rinnakkainelon kanssa ruveta leikkimään!

Geenimuunnellun aineksen syöminen on varmasti ihan turvallista. Rotilla on kyllä tullut kummallisia oireita, vaikka kokeet ovat kestäneet vain kolme kuukautta. Mutta eihän niitä nyt Euroopan ruokaturvallisuusvirastokaan voinut tosissaan ottaa. He laskivat leikkiä ja lukivat mieluummin kokooma-artikkeleita, joiden mukaan mitään riskiä ei ole. Hauskaa on kuitenkin, että maidosta näkyy ihan leikiten onko lehmä syönyt geenirehua, ja oliko se maissia vai soijaa. Siirtogeenit leikkivät leikit loppuun asti, eivätkä hajoa ruuansulatuksessa tai lehmässä, vaikka joku niin luuleekin.

Ja jos jollekin tulee sellainen olo, että mitä ihmettä, miksi ei mulle ole aiemmin kerrottu, niin ei pidä leikistä suuttua! Tai jos tuntuu, ettei nää jutut voi olla tottakaan, niin eipä ole yksin! Parasta kun palaatte vaan leikkimään puhelimillanne, kyllä viisaat viranomaiset hoitaa nää jutut. Ja muistakaa ostaa kiltisti kaikkea, varsinkin HK:n ja Järvi-Suomen Portin tuotteita!

Lisätietoja esimerkiksi GMO-vapaan Suomen kotisivuilta.
Kirjoittaja toimii solubiologina Pohjois-Karjalan keskussairaalassa.

Kaisa Erkintytär, emäntä, 1641-1719. Puoliso Erkki Antinpoika Höök, 1630-1675. Lapsi: Heikki Höök, 1667-1714.

Carin “Caisa” Mattsdotter, itsellisen vaimo, 1758-1823. Puoliso Henrik Mattsinpoika Vanhala, 1766-1834. Kahdeksan lasta, joista neljä eli aikuisikään asti. Kuolinsyy: vanhuus.

Kaisa Adamintytär Karstunen; itsellinen, leski; 1829-1893. Lapsia kolmesta eri avioliitosta yhteensä kuusi, joista viisi eli aikuisikään saakka. Kaikilla lapsilla äidin sukunimi. Kuolinsyy: tuntematon.

Kaisa Johanna Kortekallio (Heikkilä), syntynyt 1984. Avioliitto 2002-2006, nimenmuutos 2006.

Sain käsiini isäni suvun sukututkimuksen. Viime päivien aikana raapustin punaisella värikynällä valtavalle paperille esi-isieni ja esiäitieni nimet nähdäkseni heidät kaikki yhdellä kertaa. Samat nimet toistuvat: Matts, Matti, Eric, Erkki, Lisa, Liisa, Carin, Kaisa. Kaikista näistä ihmisistä on jäljellä enää tieto siitä, missä ja milloin he syntyivät ja kuolivat, ketkä olivat heidän vanhempiaan ja kenen vanhempia he itse olivat. Joistakin on selvillä ammatti, joistakin harvoista tietoja käräjäkiistoista tai omistuksista. Suvussa on yksi kirvesmurhaaja ja muutama pappishenkilö – jopa pari piispaa, satoja vuosia sitten. Mutta nämä muutamat poikkeukset katoavat karstulalaisten torppareiden rivistöön. Väkisinkin tuntee itsensä pieneksi. Onko minusta parinsadan vuoden jälkeen tiedossa enää muuta kuin se, kenen tytär, puoliso ja äiti olin?

Minulla on tällä viikolla syntymäpäivä. Täytän 23 vuotta. Viime vuoden aikana olen huomannut ajattelevani pitemmillä aikajaksoilla kuin ennen – enää ei tunnu kummalliselta ajatella kymmeniä vuosia kestäviä ihmissuhteita, oman kehon vanhenemista tai sitä hetkeä kun olen kuusikymmentäviisivuotias ja minulla on elämänkokemusta jota jakaa nuoremmilleni. En enää sulje pois ajatusta omista lapsista, en sysää sitä syrjään asiana, joka tulee vastaan vasta vuosien päästä. Vuodet ovat lyhyitä. Koko seuraava vuosikymmen on jo tässä.

Jokainen ihminen on solmukohta omassa hetkessään. Menneisyyteen avautuu viuhkana esi-isien ja esiäitien painava massa. Tulevaisuuteen avautuu lapsien ja lapsenlapsien sukujen valtava potentiaali. Kuvion muodosta en itse tiedä kuin puolet – mutta kuvitellaanpa jos voisin olla itseni ulkopuolella. Jos voisin katsoa itseäni samalla tavalla kuin 1600-luvulla elänyttä Kaisa Erkintytärtä? Huomaisin, että vain parisataa vuotta minun syntymäni jälkeen omien veljieni jälkeläiset hankkisivat lapsia omien jälkeläisteni kanssa. Jos näkisin ystävieni suvut yhtälailla, voisin nähdä että olemme kaikki samassa verkossa, samaa sukua. Suomi on pieni maa. Menneisyydessä esi-isien avioliitot sitovat meidät kaikki yhteen, ja tulevaisuudessa lastemme lasten polut tulevat varmasti risteämään keskenään.

Mutta entä jos minä en osallistu? Jos minun kohdallani linja päättyy, langat solmitaan yhteen ja katkaistaan, tullaan loppuun. Jos minä olenkin kuvion terävä kärki enkä eteen ja taakse avautuva solmu?

Jostein Gaarderin Maya käsittelee juuri tätä kysymystä. Päähenkilö on evoluutiobiologi, jonka ainoa tytär on kuollut lapsena. Tämä mies tuntee painona niskassaan paitsi omien inhimillisten esi-isiensä sukupolvet, myös kaiken sen kehityksen joka tuli ennen meitä – neandertalilaisista ja amfibioista aina alkuräjähdykseen saakka. Siinä lastissa eivät äidin lapsenlapsivihjailut enää paljon paina! Jos hän ei lisäännykään, ei vie geneettistä viestiä eteenpäin, hän on biologiselta kannalta resurssien tuhlausta. Epäonnistunut, tulokseton yritys.

Mutta eiväthän lapset ole ainoa asia mitä ihminen voi jättää jälkeensä! Historiaan voi jäädä rakentamalla, kirjoittamalla, sotimalla, laskemalla taivaankappaleiden ratoja. Kulttuuria synnytetään ja kasvatetaan samalla tavalla kuin uutta sukupolveakin. Ihmisyksilö, hauras ja kertakäyttöinen, voi lyhyen elämänsä aikana saada aikaan jotain, mikä muuttaa kokonaisen kansan käsityksen itsestään. Haittaako silloin, jos onkin geneettiseltä kannalta umpisolmu, linjansa viimeinen?

“Vie miljardeja vuosia luoda ihminen. Ja vie vain muutaman sekunnin kuolla.” Gaarderin tekstissä ihminen katsoo taaksepäin kaikkea mikä häntä ennen on ollut ja toteaa: tämän kaiken piti tapahtua jotta minä voisin olla olemassa nyt. Minua varten tarvittiin kaikki ne polvet, solmut ja tienhaarat. Ja nyt kun olen tässä, kaiken tämän tulos, tiedän etten aio haaskata tätä elämää. Sillä ilman tätä pientä solmukohtaa kudelma ei olisi kokonainen.

Tultu ulos. Paruttu kovaa. Imetty, nukuttu ja syöty. Opittu kääntymään, istumaan, seisomaan, kävelemään. Jännitetty hammaslääkäriä ja rokotusta. Odotettu joulua, lahjoja, pukkia, suklaamunia ja tippaleipiä. Sairastettu vesirokko, korvatulehdus ja mahatauti.

Menty kouluun. Opittu lukemaan, laskemaan, piirtämään, luistelemaan. Kaaduttu pyörällä. Valehdeltu, juonittu, puhuttu pahaa. Harrastettu, onnistuttu, opittu uutta. Käyty syntymäpäivillä. Syöty karkkia.

Käyty yläaste, rippikoulu, elämänkoulu. Vietetty iltaa, humalluttu, pussattu, ihastuttu. Kapinoitu ja riidelty. Kasvettu. Saatu kymppi ja kuutonen, jälki-istunto ja stipendi. Opiskeltu ammatti.

Päästy töihin. Oltu kiireisiä, stressaantuneita, ylpeitä. Kaivettu kalenteria, noudatettu deadlineja, pidetty lounaspalavereja.

Tavattu ihminen, ihastuttu. Käyty ravintoloissa, elokuvissa ja puistokävelyillä.  Jaettu peitto. Lausuttu ”rakastan”. Ostettu talo, matkusteltu. Oltu onnellisia, vihaisia, haltioituneita, pettyneitä, rakastuneita. Vietetty koti-iltoja ja mykkäkouluja. Kamppailtu. Joustettu.

Saatu lapsi. Kuunneltu parkumista, itkemistä, vikinää, ininää. Luettu satuja, hermostuttu kiukuttelusta ja kepposista, asetettu rajoja. Iloittu istumaannnoususta, hämmästelty hampaita, lumouduttu lukemaanoppimisesta. Naurettu hammaspesulla ja saunassa. Tehty piparkakkutalo yhdessä.

Jääty kaksin. Päästy eläkkeelle. Ostettu Reinot ja Ainot, yhteiset tuulipuvut. Pussailtu puistossa, käyty oopperassa ja lasten luona kylässä. Muisteltu. Tehty pasteijoita, pullaa ja piirakoita.

Ostettu keppi. Sairastettu verenpainetautia, käyty kaihileikkauksessa. Istuttu keinutuolissa, ihasteltu tulppaania, perhosia. Eletty.

Vanhennuttu, verkkaistuttu. Jääty sänkyyn.

Suljettu silmät, nukahdettu – ikiuneen.

Meillä ihmisolennoilla on yleensä tapana huolehtia jostakin. On käsittämätöntä miten erilaisista asioista saamme itse kukin päänvaivaa. Se mikä tuntuu itse huolehtimisen arvoiselta, ei välttämättä saa ymmärrystä ja sympatiaa kanssaeläjiltä. Toisinaan emme itse pysty ymmärtämään, miksi joku käyttää energiaansa jonkun täysin olemattoman asian kanssa painiskeluun.

Ihmiset ovat erilaisia, kyllä, mutta kuinka moni oikeasti ymmärtää tätä erilaisuutta? Tai kokee itsensä ja muiden ymmärtämistä tärkeäksi osaksi omaa elämäänsä? Miksi ihmisen pitäisi ylipäätänsä harjoittaa itsetuntemusta?

”Itsetuntemus tuo vapauden kehittyä täydempiin mittoihin. Tutustumalla omaan tapaamme kohdata maailma löydämme myös sillan läheisiimme”, sanoo Marika Borg Suomen enneagrammiyhdistyksestä.

Siis mikä enneagrammi?

Enneagrammi on ikivanha ja samalla hämmästyttävän moderni ja toimiva erilaisten ihmisluonteiden kuvaus. Sana enneagrammi tulee Kreikan kielestä (yhdeksänkohtainen kuvio). Enneagrammisymbolissa onkin yhdeksän kohtaa, jotka kuvaavat selkeästi erilaisia persoonallisuustyyppejä. Enneagrammin tarkoitus ei ole rajoittaa, leimata ja lokeroida laatikkoon. Päinvastoin se auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja sitä kautta tapaamme hahmottaa maailmaa. (tiedot ja kuva: www.namaste.fi)

Vaikka enneagrammin tarkoitus ei olekaan lokeroida ketään, moni kokee jaon yhdeksään ahdistavana ja rajoittavana. Toinen ahdistuneisuutta herättävä tunne saattaa syntyä, kun enneagrammin tutustuu tarkemmin ja se paljastaa piinallisen tuttuja huomioita omista, ei niin mairittelevista puolista. Helpotusta voi tuoda ymmärrys, ettei yksikään tyyppi ole täydellinen tai toistaan parempi. Kyse on vain erilaisista tavoista tarkastella maailmaa.

Miten jako yhdeksään sitten tapahtuu?

Jokainen meistä on oppinut jo lapsuudessaan strategian, jonka avulla olemme saaneet turvallisuutta ja selviytymiskokemuksia perheen piirissä. Tätä lapsuudessa omaksumaamme niin kutsuttua selviytymisstrategiaa me sovellamme myös myöhemmin elämässämme eri tilanteissa. Nämä strategiat ilmenevät enneagrammin yhdeksänä tyylinä. Omaa tyyliä ei ole aina helppoa löytää.

”Ihmisinä me usein yliarvioimme itsetuntemuksemme. On yllättävän vaikeaa nähdä itseään objektiivisesti, olemme sananmukaisesti liian lähellä itseämme”, kertoo Borg.

Mitä nämä erilaiset tyypit sitten ovat? Miten ne enneagrammissa määritellään?

Yleisempiä kuvauksia eri tyypeille ovat:

• perfektionisti ja eettinen uudistaja
• auttaja ja huolehtiva ystävä
• menestyjä ja tehokas suorittaja
• romantikko ja individualisti
• tarkkailija ja omavarainen
• kyseenalaistaja ja lojaali tuki
• innostuva ja hauska seikkailija
• itsevarma ja vaikuttaja
• sopeutuva ja rauhaa rakastava

Jokainen näkee luultavasti listassa yhden kuvauksen, joka tuntuu omimmalta. Se saattaa olla merkki siitä, että olet tunnistanut perustyyppisi. Toinen kuvaus taas saattaa tuntua sellaiselta, millainen haluaisi olla. Silloin on luultavasti luonut itsestään ihannekuvan, mikä ei kuitenkaan vastaa totuutta.

Oikeastaan jokaisesta yhdeksästä tyypistä voi löytää itseään, jos enneagrammiin suhtautuu pintapuolisesti. Syvemmälle tutustumisella voi kuitenkin olla omaa ymmärrystä laajentava vaikutus. Yhtäkkiä ymmärtää todella sen tosiseikan, että ihmiset ovat erilaisia eikä se ole pelkkä klishee. Kyseenalaistaja ei näe maailmaa romantikon silmin vaikka tämä kaunosieluinen nelonen maalailisi kuinka hienoja mielikuvia kutosen eteen. Kyseenalaistajalla tulee aina olemaan takataskussaan kysymys: ”Mitäs jos…?” Ja vaikka seiska kuinka houkuttelisi ykköstä ex tempore -lomamatkalle, tämä tuskin voisi lähteä tarkistamatta matkalaukkunsa sisältöä useampaan otteeseen.

Kolikon kaksi puolta

Kuten elämässä yleensäkin, ei yhtä ole ilman toista. Ei hyvää ilman pahaa, ei rumaa ilman kaunista. Samaten on enneagrammin kanssa. Jokaisella tyypillä on sekä vahvuutensa että heikkoutensa. Ensisilmäyksellä moni saattaisi pitää seiskatyypin kuvausta ihanteellisena elämäntyylinä. Seiskalle tyypillisiä heikkouksia on kuitenkin itsekkyys, hajanaisuus ja lyhytjännitteisyys.

Myös kakkostyypin ominaisuudet ovat yleisesti ihailtuja, mutta pahimmassa tapauksessa kakkoset ovat tunkeilevia, toisista riippuvaisia ja manipuloivia. Kolmoset, eli tehokkaat suorittajat pärjäävät varmasti kovatempoisessa työelämässä, mutta heillä on vaarana uupua, sillä he eivät kaikessa tehokkuudessaan osaa kuunnella omia tunteitaan. Ysit tulevat kyllä toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, mutta heillä on helmasyntinä saamattomuus ja passiivisuus. He myös yleensä huolehtivat liiallisuuksiin asti diplomaattisuudesta. Voisi siis kuvitella, että kolmoset ja ysit ottavat herkästi yhteen työelämässä, toisen arvostaessa tehokkuutta ja toisen ollessa haahuileva ja ympäripyöreä.

Jokaisesta on mairittelevaa lukea omista hyvistä ja ylpeyttä aiheuttavista puolistaan. Kuitenkin vähintään yhtä tärkeää olisi tulla tietoiseksi omista heikkouksistaan, jotka aiheuttavat kipua ja kärsimystä itse kullekin. Omaksi itsekseen ei voi kasvaa ilman ymmärrystä ja rehellisyyttä siitä mikä itselle on vaikeaa. Muutoksia ei voi tapahtua ellei ensin näe mitä pitäisi muuttaa. Kaiken pohjalla on kuitenkin halukkuus kasvattaa itsetuntemustaan. Jos ajatukset henkisestä kasvusta tuntuvat vastenmielisiltä, eivät enneagrammin kaltaiset työkalut auta vaan niihin suhtautuu luultavasti samankaltaisella olankohautuksella kuin iltapäivälehtien horoskooppeihin.

Mutta mitäs jos kiinnostaa?

Enneagrammikirjallisuutta on tarjolla valtavat määrät englanniksi ja Amerikoissa systeemillä tehdään mitäpäs muutakaan kuin valtavaa bisnestä. Suomeksi enneagrammeista on kirjoitettu kymmenkunta pätevää teosta ja kattavia nettisivuja on muutama. On harmittava tosiseikka, että suomeksi tehdyt enneagrammikirjat ovat vain pintaraapaisuja kun vertaa englanniksi kirjoitettujen kirjojen sisältämään informaatioon. Varsinkin eri tyyppien toimeentuleminen eri elämän osa-alueilla on huomattavasti tarkemmassa syynissä englanninkielisissä kirjoissa. Jos englanti ei tuota ongelmia on tällä sivustolla paljon tarjottavaa. Jos lontoo taas ei ole se oma juttu, suosittelen piipahtamaan täällä.

Vaikka kaikilla on omat perususkomuksensa ja huolensa, iän myötä saatu elämänkokemus yleensä hioo kulmia ja auttaa ymmärtämään toisia ihmisiä laajemmasta perspektiivistä. Näin ollen eri ihmistyyppien toimeentuleminen riippuu myös siitä, miten kehittynyt itse kukin persoonana on.

Olin suosikkibändini Nicolen keikalla viime talvena. Silmät menevät automaattisesti kiinni, nyrkit nousevat ilmaan, pää liikkuu musiikin tahtiin, äkisti herää hurja halu ehdottaa vieressä heiluvalle, puolet isommalle metallimiehelle, että pitattaisko. Kun avaan silmät, havaitsen ensinnäkin olevani muita lavan edustalla olijoita vähintään päänmitan lyhyempi –ja lisäksi ainoa naispuolinen. En aio kerjätä tässä verta nenästäni yleistämällä, että fanittaminen olisi jossain määrin rinnastettavissa siihen, kuinka eteen keikoilla hakeutuu tai kuinka paljon liikkuu. Silti uskallan väittää, että monella keikalla on nähtävissä se valitettava ilmiö, etteivät ihmiset kehtaa elää musiikin mukana (ainakaan, elleivät ole ottaneet muutamaa vahvistavaa etukäteen). Nimenomaan keikkojenhan pitäisi kuulua niihin tilanteisiin, jossa voi ja saa eläytyä!

Eräs ystäväni tokaisi vuosia sitten, että hänen mielestään miehet ovat yleisesti ottaen hauskempia kuin naiset. Samalla, kun niskakarvani nousivat pystyyn, ymmärsin, mitä hän ajoi takaa: miehet ovat yleensä vapautuneempia ja rohkeampia ja siten uskaltavat laittaa itsensä likoon myös hauskuuttaessaan muita. Lisään tämän saman havainnon keikkakäyttäytymiseenkin: miehet ovat hauskempaa (ja valitettavasti todennäköisempää) seuraa, eivät pelkästään eturiviin, vaan ylipäätään keikoille. Naiset tuntuvat herkemmin niin sanotusti kasvavan ulos keikkakulttuurista, jopa musiikinkuuntelusta.

Keikoilla eläytyminen (tavalla tai toisella) on mielestäni yksi parhaita tapoja käyttäytyä kerrankin ilman sosiaalisen elämän vaatimuksia asiallisuudesta tai aikuisuudesta. Kun vaatekaapin kokoinen mieshenkilö pyyhkii silmäkulmiaan Nine Inch Nailsin esittäessä Hurt-kappaletta, on päästy vapauttavan kauas niistä kirjoittamattomista säännöistä, joita arkielämässä kuuluisi noudattaa.  Kun huomaa sekä itsensä että ympärillä olijoidensa päässeen hetkeksi irti sosiaalisesta paineesta ja odotuksista, ei ole väliä, että varpaat on tallottu ja kyljet mustelmilla.

Henkilökohtaisesta poliittiseen

Stereotypiat mielletään usein koskemaan jotakin alakulttuuria tai vähemmistöä, mutta yhtä lailla meillä on hyvin kapeakatseinen näkemys esimerkiksi tietyistä ikäryhmistä tai ammattikunnista. Sen lisäksi, että ympäristö olettaa tietynlaista käytöstä (kolmekymppisenä pitäisi jo olla elämänkumppani ja lapset vähintään hankinnan asteella), oletamme ympäristön, sen mystisen jonkun, odottavan meiltä jotakin.

Ympäristön mielestä emme ole tarpeeksi hyviä, kun emme osaa valita opiskelupaikkaa tai ammattia, ihmissuhteista puhumattakaan. Ympäristö pitää meitä alisuoriutujina, kun emme kykene kuluttamaan, emmekä tienaamaan tarpeeksi. Ympäristö odottaa meidän käyttäytyvän tietyllä tavalla tietyssä ikäryhmässä, opinahjossa, työpaikassa, ihmissuhteissa… Odottaako? Ja mitä tuo ’ympäristön’ käsite edes pitää sisällään? Lähipiirin, naapuruston, kotikaupungin vai yleisesti ottaen jonkin kasvottoman massan?

Stereotyyppinen ’hyvä’ tai ’oikea’ käytös on ahdistavan neutraalia, suorastaan näkymätöntä. Epäilemättä jokainen meistä on ainakin joskus verrannut itseään tällaiseen hyvin käyttäytyvään superihmiseen osaamatta nimetä, kuka elävästä elämästä kykenisi vastaamaan niihin käsittämättömiin vaatimuksiin. Siinä, missä kyttäyskulttuuri kukoistaa ja kerää mediassa ihailtavan paljon tilaa ja huomiota, aitoja tunteita tai spontaaniutta pidetään kummallisena.

Hyvään ja varsinkaan aikuiseen käytökseen ei kuulu innostuminen tai aitous. Ne muut ihmettelevät, jos pysähtyy heittämään tupakan kodittomalle kävelykadulla vilkkaimpaan aikaan päivästä, tai tavaratalon osastolla hihkuu puhelimeen hyviä uutisia kuultuaan. Jostain syystä niitä muita tuntuu aina kiinnostavan, mitä minä teen tai jätän tekemättä, eikä niillä muilla koskaan ole muuta tekemistä kuin tarkkailla ja arvostella minua.

Kuulostaako absurdilta? Luonnollisestikin ihmiset tarkkailevat toisiaan jatkuvasti ja kukin omista motiiveistaan (varautuneesti, säikähtäneesti, uteliaasti, ylimielisesti ja niin edelleen), sillä olemme sosiaalisia olentoja, jotka erityisesti kaupungeissa on ahdettu pienelle alueelle mahdollisimman tiiviisti. Toisaalta kaipaamme tulla nähdyiksi ja kohdatuiksi, ja samalla pelkäämme toimia poikkeavasti, ettemme herättäisi turhaa huomiota, etteivät ne muut kohdistaisi arvostelevaa katsettaan juuri meihin.

En usko, että stereotyypeistä pystyy koskaan murtautumaan pois, sillä ne helpottavat mustavalkoista ajattelua –ja jostain kumman syystä suuri osa maailmasta tuntuu kokevan mustan ja valkoisen riittävän koko elämän ajaksi. Stereotypioita vastaan kamppaileminen on loputon urakka, sillä jokaisesta stereotyypistä on oma stereotypiansa ja osa stereotypioista on pelkkiä karikatyyreja tai muuten vain hyvin epätarkkoja. Niiden valta perustuu epämääräisyyteen ja toisaalta ihmisen sinnikkääseen uskoon siitä, että on joko maailman keskipiste (jota kaikki tarkkailevat herkeämättä) tai ’tavallisen ihmisen’ stereotyyppiä niin paljon huonompi, että on varma selän takana naurajista.

Kuitenkin stereotypioista, niistä toisista, voi olla piittaamatta. Uskon, että on mahdollista oppia elämään niin, ettei välitä tippaakaan siitä, mitä mukamas kuuluisi tehdä. Alkuvaikeuksien jälkeen siihen tottuu niin, ettei enää edes jännitä hartioita astuessaan kotiovesta ulos.

Kuva: Joona Nuutinen

Suurin mahdollinen kohteliaisuus on “minä rakastan sinua”. Toiseksi suurin on “minä en unohda sinua koskaan”. Näistä jälkimmäisen pitäminen voi tosin olla hankalaa, sillä ihminen on unohtavainen.

Harva asia on yhtä inhimillistä ja arkipäiväistä kuin unohtaminen. Maito jää pöydälle, avaimet lukittuun autoon ja tärkeä tapaaminen tekemättä. Huonosta päästä kärsii ensin koko kroppa ja lopulta myös lähipiiri.

Ihmisen muisti on lyhyt mutta valikoiva. Miehillä muisti on enimmäkseen lyhyt ja naisilla enimmäkseen valikoiva. Kun mies unohtaa kerran vaimonsa syntymäpäivän, tämä muistaa sen koko lopun ikänsä.

Unohtamisessa on kuitenkin myös hyvät puolensa. Britannian entinen pääministeri Arthur James Balfour totesi taannoin: “en koskaan anna anteeksi, mutta unohdan aina”. Tässä mielessä unohtaminen on suorastaan rauhanomaisen yhteiselon edellytys.

Sen lisäksi unohtaminen on onnellisuuden edellytys. Se että pystyy elämään hetkessä ja riemuitsemaan ihmiselon pienistä iloista, vaatii suurempien surujen siirtämistä taka-alalle – ainakin hetkeksi. Afrikassa nähdään kyllä nälkää ja Kauko-itä tulvii yli äyräidensä, mutta koska asialle ei tänään tässä ja nyt voi yhtään mitään, on parempi nauttia ystävien (joiden virheet ja viat olet unohtanut) seurasta ja nauraa ja laulaa aamunkoittoon.

Ennen kaikkea unohtaminen tekee kuitenkin muistamisen arvokkaaksi samalla tavalla kuin kuoleminen tekee elämästä korvaamattoman. Me unohdamme niin paljon asioita, että niiden muistissa pysyvien täytyy olla meille merkityksellisiä. Kun muistamme ystävän syntymäpäivän tai ensitapaamisen rakkaimpamme kanssa, me kerromme samalla heille, että he ovat tärkeitä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että muistaminen olisi helppoa. Päinvastoin, se vaatii usein vaivannäköä. Jos siihen ei ole valmis, käy kuin kahdelle kaverille jotka tapasivat kadulla monen vuoden eron jälkeen. “Et sitten pitänyt yhteyttä”, ensimmäinen sanoi. “Et sinäkään”, toinen vastasi.

Unohtaminen tulee usein kuin itsestään, mutta ystävyyssuhteessa siihenkin tarvitaan kaksi. Ystävyyden ylläpitäminen vaatii ehkä soiton silloin ja vierailun tällöin, mutta muistamisen vaatima vaivannäkö on kuitenkin lopulta pieni hinta siitä, mitä me saamme ystävyydestä takaisin.

Kaiken hyvän lisäksi ystävistä saa itselleen myös varamuistin, joka palauttaa yhteiset kokemukset mieleen vielä vuosienkin jälkeen. Ja niiden yhteisten kokemusten todellisen arvon ymmärtää luultavasti vasta sitten, kun ystävästä on jäljellä vain muistot.

Tai oikeastaan “vain muistot” on vähättelyä, kun vaihtoehtona on kadotus joka unohduksenakin tunnetaan. Usein muistot on kaikki, mitä meille jää. Eikä se ole paha asia.
En tiedä, onko kuoleman jälkeen elämää, mutta olen varma, että kuoleman jälkeen on muistoja. Sillä ystävät eivät unohda toisiaan koskaan.

Yhden viikonlopun aikana olen ehtinyt olla renessanssiajan keksijä, rautatienrakentaja, insinööri, luonnonvoimia hallitseva jumala, eläintarhan omistaja ja ravintoloitsija. Ja paljon muuta. Tämä oli mahdollista, koska olin Ropeconissa.

Ropeconissa, Espoon Otaniemessä, kohtaavat vuosittain pöytäroolipelien, liveroolipelien, lautapelien, figupelien ja korttipelien harrastajat – kolme tai neljä tuhatta enemmän tai vähemmän kummallisen näköistä intoilijaa, jotka haluavat leikkiä, eläytyä, uppoutua ja rassata aivojaan. Minä koin hurjia sympatiakuohahduksia kävellessäni kyberpunkenkeleitä ja pehmomiekkailevia fantasiasankareita vastaan, mutta pysyttelin silti enimmäkseen lautapeliluolassa koodaamassa aivojani uudelleen.

Minä en ole kokenut pelaaja. Innokas kyllä, mutten millään tavalla rutinoitunut. Minulle jokainen uusi peli on todellakin uusi peli, toisin kuin niille muutamille konkaripelaajille joiden kanssa pelasin. Heistä huomasi heti miten he ovat aivojaan muokanneet – heillä on ymmärrystä pelistrategioista ylipäätään, joten tutustuessaan uuteen peliin he näkevät nopeasti minkätyyppinen eteneminen juuri tässä pelissä on paras. Mitä useammin polkua kulkee, sitä helpompi sitä on kulkea uudestaan.

Kolmen päivän aikana kiinnitin huomiota siihen että aivoissani tapahtuu selviä muutoksia. Jokainen peli jonka pelaan rakentaa ajatteluani ja luonnettani tiettyyn suuntaan – strategisemmaksi, loogisemmaksi, tarkkaavaisemmaksi. Ymmärrän seuraavia pelejä hieman paremmin, ja mekaniikat tulevat uniin.

Ihminen on sitä mitä hän muistaa. Muisti ei kuitenkaan ole mikään valokuva-albumi, johon olisi tallennettu hyvä valikoima objektiivisia muistoja. Se mitä muistan riippuu siitä mihin kiinnitän huomiota, miten tunnen, ajattelen ja analysoin. Samalla tavoin kuin ihmiset eivät ole esineitä vaan prosesseja, eivät muistotkaan ole kuvia vaan liikkuvia rakennelmia. Näemme niistä kulloinkin vain sen puolen, johon kiinnitämme huomiota. Hyvä esimerkki tästä on toisaalla Juonessa elämäänsä muisteleva Elsa – millaisia hänen muistikuvansa olisivat jos hän ei nyt pystyisi nauramaan niille?

Näin siis toimii elämä. Mutta liittyykö se mitenkään peleihin? Miten pelaaminen vaikuttaa ajattelutapaan? Voiko pelatessa opittu logiikka auttaa elämässä?

Iain M. Banksin scifiromaani Pelaaja kertoo yhteiskunnasta, jonka ytimenä on azad-niminen peli. Peliä pelaamalla valitaan valtion virkamiehet, armeijan upseerit, papisto ja jopa keisari, ja pelin ajattelutapa on kaikenkattava teoria jonka sisäpuolella kaikki kansalaiset ovat kasvaneet.

“Perusajatus on se, että azad on niin monimutkainen, niin hienovarainen, niin muuntuva ja vaativa peli, että se muodostaa niin tarkan  ja kattavan mallin elämästä kuin ylipäänsä on mahdollista rakentaa. Se, joka menestyy pelissä, menestyy elämässä: kummassakin tarvitaan samoja ominaisuuksia.”

On helppo ajatella yhteiskuntaa pelinä, jossa on tunnettava tietyt säännöt ja osattava käyttää niitä hyväksi. Mutta mitkä ovat elämän pelisäännöt? Millä tavalla elämässä pitäisi edetä? Ehkä vastaamisessa auttaa, jos selvittää itselleen mitä ovat hyvän pelin ominaisuudet.

Hyvissä peleissä taito- ja tuurielementit ovat tasapainossa. Tietyllä tavalla tuurikin on taitoa – kyse on siitä, kuinka hyvin käyttää itselle tarjoutuvat mahdollisuudet. Nostan ne laatat tai kortit jotka sattuma suo, ja on minun käsissäni päättää mitä niillä teen ja miten niihin suhtaudun. En voi suunnitella kovin pitkälle eteenpäin, koska en voi ennustaa eteeni ilmestyviä olosuhteita – mutta tunnen logiikan ja jonkin verran todennäköisyyksiä. Joudun miettimään mitä toisten pelaajien päässä tapahtuu, miten se muuttaa peliä ja miten minä voin siihen omalla toiminnallani vaikuttaa.

Pelit ovat näkökulmia. Jokainen pelisuunnittelija luo kanavarakennelmia, joissa pelaajan ajatukset voivat virrata. Opetellessaan uudenlaista peliä pelaaja murtautuu ulos entisistä kanavistaan, entisistä uristaan, ja kokeilee toisenlaista ajattelutapaa. Ehkä se jonkinlaista joustavuutta opettaa? Ehkä peliharrastus on kuin matkailua – kuljen aina uusia ja uusia reittejä ristiin rastiin pääni sisällä, ja lopulta tunnen niin monta reittiä että voin aina valita tilanteeseen parhaiten sopivan.

Mies keikkuu kuuden metrin korkeudessa ilmassa trapetsilla. Päällään. Miehen jalat ja kädet ovat levällään, hakevat tasapainoa. Trapetsi keikkuu puolelta toiselle laajoina kaarina, ilmaa halkovien valokiilojen keskustassa miehen ilme on melkein lasittunut. Hämäränkin läpi näkee, miten miehen lihakset vapisevat ponnistuksesta.

Alhaalla teltassa, eturivissä kovalla puupenkillä istun minä ja puistelen vähän väliä päätäni. Ranskalainen sirkusakrobatiaryhmä Akoréacro on esiintynyt jo puolen tunnin ajan. Näyttämön tomuiset lavat jysähtelevät miesten painon alla näiden heittäessä itseään tai ryhmän ainoaa naista ilmaan ja ympäri, käsittämättömillä tavoilla.

Kaikki näyttää niin vaivattomalta. Kaksi miehistä on veljeksiä, ja joudun katsomaan tarkkaan erottaakseni, kumpi on kumpi. Yhtä komeasti kerien kumpikin heittää viiston voltin suorilta jaloiltaan. Kun he hetkittäin kiskovat paidat pois päältään ennen hyppyä mietin, onko syy enemmän aerodynaaminen vai egoistinen, mutta syy selviää pian. Eturivistä näkee tarkasti, kuinka hiki pirskoutuu iholle ja roiskuu lavalle miesten loikkiessa. Puolessa välissä esitystä miesten hiukset ovat jo liimautuneet pitkin ohimoita. Vähän väliä joku hakee kulisseista valkoisen pyyheliinan ja kuorii hien iholtaan. Sen jälkeen melkein kuiva paita tuntuu varmaan viihtyisältä.

Jyväskylän Kesässä vieraileva Akoréacro on kolmen miehen ja yhden naisen show. So Circus!!!! –niminen esitys ei ammu yli yhdelläkään neljästä huutomerkistään. Akoréacro liimautuu uuden sirkuksen genreen kuin hiki lihakseen. Uusi sirkus on liioittelevaa ja humoristista, enemmän viihdettä kuin vain akrobatiaa. Lavalla vuorottelee äärimmäinen ruumiin hallintakyky melkein huolettoman irrallisen komiikan kanssa. Yleisö vuoroin nauraa, vuoroin kohahtaa, taputtaa yhtä paljon vitseille kuin volteille.

Tehokkainta esityksessä on illuusio, ristiriita, jonka ryhmä luo jo show’n alussa. Koko rumba alkaa taiteilijoiden törmäillessä lavalle, kolhiessa lavasteita, pudotellessa esineitä, kaataessa kulisseja. Neljän ihmisen poukkoilu lavasteita vasten saa minut katsomaan alta kulmieni: ai nämäkö olivat niitä sirkustaiteilijoita?

Viimeistään miehen keikkuessa trapetsillaan tajuan, että se oli tarkoituksenmukaista. Heti alussa luotu kontrasti vain korostaa mielikuvituksellisen taitavaa akrobatiaa. Samat, tahattoman koomisilta vaikuttavat hahmot tempautuvat yhtäkkiä huimiin hyppyihin ja äärimmäiseen lihasjännitykseen. Komiikassa ei siis ollutkaan mitään tahatonta.

Kaikki Akoréacron kolme miestä ovat lyhyitä ja vantteria. Yksi heistä esiintyy sirkuksen tirehtöörinä ja saa jatkuvasti paimentaa kahta keskenään nujakoivaa veljestä, joista toinen lipsahtaa vähän väliä leijonan rooliin ja kulkee pitkin lavan laitoja naukuen kuin kissa. Vastapainona miesten jykevyydelle ryhmän sirkusprinsessa on henkäyksenohut nainen raidallisessa trikoohaalarissa, niin hento, että melkein huimaa.

Huomaan ajattelevani kesken show’n, että sellaisina olen nähnyt akrobaatit. Yhtä kevyinä kuin ilma, sellaisina, jotka lähtevät lentoon vain ajatuksesta.

Kolme napakkaa lihaskimppua miestä ei vastaa sitä kuvaa. Miten tuollainen massa edes saadaan ilmaan…?

Ehkä juuri siksi yleisökin kohahtaa niin syvään, kun miehet heittelevät toisiaan, kiipeävät toistensa harteille, loikkaavat kerien ilman halki. Viimeistään kun yksi heistä seisoo päällään toisen pään päällä on pakko uskoa, että raskaskin liha tottelee käskyjä.

Ja totta on, että henkäyksenohutta naista nimenomaan heitetään. Ja nainen laskeutuu suorana kuin tikku aina uuden miehen syliin, hervoten rennoksi vasta ilmalennon päätyttyä. En epäile, etteikö jokainen naisenkin kehon lihaksista olisi äärimmilleen viritetty, mutta pian tulee selväksi, että juuri sitä hillitöntä lihasten treenaamista on tarvinnut jokainen ryhmän miehistä kyetäkseen siihen, mitä lavalla tapahtuu.

Istun ja katson silmät tarkkana. Volttien, loikkien ja heittojen lisäksi lavalla seisotaan käsillään telineiden päällä, kahdella tai yhdellä mielikuvituksellisissa asennoissa, ruumis värähtämättä, lavalla jonglöörataan, tanssitaan, juostaan ja kohotaan aina hetkittäin uusilla tavoilla ilmaan. Ja keikutaan trapetsilla.

Mihin kaikkeen ihmiskeho pystyykään…! On hurjaa istua puupenkillä katsomassa ja ymmärtää, ettei oma keho kykenisi lähellekään mitään tuollaista. Kärrynpyörät ja kuperkeikat alkavat tuntua kovin pieniltä asioilta, puhumattakaan siitä että olen ollut ylpeä ruumiini suorituskyvystä juoksulenkeillä.

Tajuan käyttäväni äärettömän pientä osaa siitä kapasiteetista, joka ruumiillani on. Lavalla kieppuvat taiteilijat ovat takuulla uhranneet aimo osan elämästään kaiken sen harjoittelemiseen, jota me näemme, ja sen ylläpitäminen vie yhä suuren osan heidän arjestaan. Mutta heille sen kaiken täytyy olla elämäntapa. Tapa olla olemassa, tapa käyttää ruumistaan, tapa elää ruumiissaan.

Minä elän ruumiissani hätkähtäen lähinnä hetkittäin siihen, että sen olisi hyvä joskus liikkuakin. Liikunta on minulle ohjelmanumero, johon joskus on vaikea pakottaa itseäni. Juostuani lenkin olen valtavan tyytyväinen – kuin olisin voittanut itseni. Sen jälkeen ruumiini vain on. En vaadi siltä kovin paljoa.

Vielä pitkään Akoréacron esityksen jälkeen huomaan leikkiväni ajatuksilla. Mitä kaikkea tästä ruumista voisikaan saada irti…? Tajuan, että ruumiissani on koko sarja lihaksia, joista minulla ei ole tietoakaan. Ruumiistani irtoaisi loputon määrä uusia liikeratoja, jos vain etsisin ne. Voisin tuntea ruumiini paremmin, liikkua siinä vapaammin, voisin luottaa siihen enemmän. Luottaa sen kestokykyyn.

Tajuan myös, että harvoin tiedostan koko ruumistani. Iso osa arjestani menee vain pääni sisäisen maailman pyörittämiseen. Silti ruumis on suoraan sanottuna kouriintuntuvan olennainen osa elämääni – sen kauttahan minä olen olemassa! Sen laiminlyöminen ja huomiotta jättäminen alkaa tuntua rikolliselta.

Huomaan alkavani hitaasti ajatella ruumistani. Sen eri lihaksia. Huomaan tunnustelevani uudella tavalla pieniä asioita: miltä oikeastaan tuntuu kävellä? Entä missä tuntuu juokseminen?

Yhtenä iltana huomasin seisovani vaa’assa keskellä huonetta vain kokeillakseni, miten vaikeaa on pysyä tietyssä asennossa hievahtamatta. Äärettömän vaikeaa. Koko ruumis alkaa pian vapista, joudun koko ajan tekemään korjaavaa liikettä, hakemaan tasapainoa.

Pelkkä ajatuskin siitä, että saman tekisi kuuden metrin korkeudessa trapetsilla päällään, huimaa.

Silti minulla on väistämättömän viehättynyt olo fysiikastani. Sen varsin pienestä suorituskyvystä huolimatta. Sillä ruumiini on oikeastaan vain yhtä kapasiteettia, niissä rajoissa, jotka minulle on suotu. Eikä minun tarvitse kyetä samaan kuin Acoreacro, sillä se olisi raskasta elämää: lavan sivulta penkiltä näki hyvin, miten taiteilijoiden innostuneen hallittu lavahymy vaihtui raskaiksi huokauksiksi näiden nojatessa hetkeksi lavan takana kulisseihin, huohottaessa väsymystään, pyyhkiessä hikeä.

Ei minun siihen tarvitse kyetä. Mutta oman itseni tähden minulla on kaikki mahdollisuudet oppia tuntemaan oma ruumiini paremmin, oppia liikuttamaan sitä enemmän, rikkomaan ne rutiinit jotka olen sille sanellut, ne turtuneet tavat olla ja liikkua, joihin olen sen totuttanut.

Lopulta kyse on vain elämäntavasta. Ja se on pieniä asioita. Kaiken kun voi tehdä toisin: kuulin erään kuuluisan taistelulajien opettajan pojasta, joka ei kotonaan käytä portaita olohuoneeseen vaan kiipeää saman matkan köyttä pitkin. Pieni asia, mutta loputtomina toistoina tehokasta harjoitusta. Ja fysioterapeutit suosittelevat polvivaivaisia kiipeämään joskus portaita alas takaperin, uusien lihasten löytämiseksi.

Oman lihansa ja lihastensa, ruumiinsa hallinnan voisi siis aloittaa pienistä asioista. Miksen tänäänkin vaikka hieman hyppisi sen ainaisen kävelemisen sijaan?

Normaalin ja epänormaalin raja on noin kolme metriä Jyväskylän kävelykadun keskustassa.

Muutama päivä sitten nojasin Sokoksen edessä olevaan pylvääseen samaisella kadulla ja yritin piiskata itseeni taistelutahtoa. Olin jo tennareita jalkaan kiskoessani naureskellut sille vimmalle johon itseäni yllytin – enhän ollut tekemässä mitään vaarallista tai uhkarohkeaa.

Kävelykadulla pulssi alkoi kuitenkin vääjäämättä nousta. Yritin kävellä mahdollisimman rennosti ohi Kompassin, joka on kävelykadun keskikohta. Ohitin sen ja sujahdin sulavasti Sokoksen ovista sisään. Jospa en vielä kuitenkaan.

Kohta pakotin itseni taas ulos ovista. Sisu karkasi kuitenkin kurkkuun, ja jäin nojailemaan pylvääseen. Uskottelin itselleni, että kohteeseen on hyvä tutustua ensin. Niinpä seisoin siinä Sokoksen lipan alla ja tuijotin Kompassia.

Olin päättänyt testata omaa sosiaalista rohkeuttani. Olin päättänyt tulla hetkeksi äärimmäisen näkyväksi kävelemällä keskelle Kompassia ja istumalla alas.

Kertasin suunnitelmaa mielessäni: kävelet vaan suoraan siihen, ja istut alas. Se siitä. Ei muuta. Niin hellyttävän pieni asia, mutta siinä hetkessä se tuntui maailman typerimmältä uhkarohkeudelta. Ei kukaan järkevä ihminen saa tällaisia ideoita.

Ja samalla tajusin: jos tämä kerran tuntuu näin vaikealta, on tässä pakko olla jotain olennaista. Roikkuessani siinä Sokoksen kulmalla olin käytännössä näkymätön, heti kun istuisin Kompassille muuttuisin erittäin näkyväksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan koskaan istu siinä.

On vinkeää, miten ihmisen psyyke voi harata ruumista vastaan. Päästyäni näin pitkälle ajatuksissani yritin piiskata jalkojani liikkumaan, mutta lihakseni eivät värähtäneetkään. Minulla oli koominen olo: tappelin itseni kanssa, suorastaan käskytin lihaksiani, mutta käsky ei mennyt perille.

Koukkasin vauhtia vielä Suomalaisen kirjakaupan kautta, kunnes alkoi hävettää. En minä tästä enää mihinkään pääse. Niinpä lopulta kävelin ovesta ulos, suoraan keskelle kävelykatua ja – istuin alas.

Helpotuksen tunne hulmahti minuun saman tien.

Katukuva on viehättävän erilainen maan tasosta. Tiedostin lähinnä askeleita ja katkonaisia puheenpalasia. Ihmiset kulkivat läheltä ohitseni, pyöräilivät aivan vierestä, kello neljän iltapäiväruuhka kihisi ristiin rastiin kävelykatua.

Yllätyksekseni huomasin nauttivani siitä, kuinka istuin aivan rauhassa itse luomassani kuplassa keskellä kihinää. Yritin tiirailla ohikulkijoita silmiin, mutta suomalaiset kääntävät päänsä aina nopeasti pois. Vain muutama ulkomaalainen vaihto-oppilas nauroi takaisin pyöriensä selästä.

Muutaman metrin päästä minua lähestyi Pelastakaa Lapset ry:n feissari. Luulin saavani aikaan mielenkiintoisen keskustelun, mutta mies meni suoraan ohitseni. Vähän ajan kuluttua feissareita poukkoili Kompassilla kolme, mutta kukaan ei tullut jututtamaan minua.

Olin esillä suoraan syöttinä, mutta he pysäyttelivät ohijuoksijoita. Minua nauratti. Olinko todella niin outo?

Kaupungit ovat omituisia paikkoja, joissa toisiaan vasten tiiviisti sullotut ihmiset muuttuvat hitaasti näkymättömiksi. Meitä on niin paljon kylki kyljessä, että menetämme kyvyn katsoa kohti toisiamme.

Mietin maassa istuessani, että pelottavinta koko touhussa oli näkyväksi tuleminen. Poikkeaminen. Erottuminen. Useimmat tulevat kaupungille näkymään jollain lailla, mutta minä rikoin sitä hiuksenhienoa kaavaa, jonka mukaan on täysin normaalia istua rappusilla kävelykadun reunalla mutta viiden metrin päässä keskellä katua se muuttuu uppo-oudoksi.

Mitä ihmettä oikein pelkäsin? Ei kukaan tuntemattomista ohikulkijoista kummastelullaan loukannut minua, ja tutuille olisin aina voinut selittää. Ympäristön armoton, yhteen tiivistynyt katse oli se, joka sai polvet lyömään loukkua. Miltä tämäkin nyt näyttää.

Sosiologi Erving Goffman kehitteli aikanaan teoriaa ”kohteliaasta tarkkaamattomuudesta”. Se tarkoittaa tapaa, jolla ihmiset alkavat käyttäytyä tarpeeksi suuressa kaupungissa selvitäkseen keskellä muukalaisia. Teoria kaikessa lyhykäisyydessään menee näin: kaupungissa kaikki yhdessä teeskentelevät etteivät näe eivätkä kuule toisiaan.

Kadulla ei katsota silmiin vieraita ihmisiä. Bussissa voi istua pakon edessä tuntemattoman viereen, mutta ei keskustella. Yksityisyyttä yritetään suojella niin kauan, että se muuttuu yksinäisyydeksi.

Samasta syystä kai vielä nykypäivänä ihmisiä saattaa paleltua kaupungeissa lumihankeen, vaikka on vaikea kuvitella, ettei kukaan todella ole nähnyt tilannetta.

Tulin omalla kauhullani todistaneeksi teorian todeksi. Pelkäsin primitiivisesti sitä, että koko ympäristö näkee minut tavalla, jota en voi kontrolloida. En voinut piiloutua, vaan tietoisesti asetin itseni kaikkien arvioivan katseen alle.

On sairaalloista, miten vaikeaa arjen kaupunkikuvassa on todella nähdä niitä asioita, jotka eivät sovi siloisen elämän malliin. Ne ehkä havaitaan, mutta teeskennellään päinvastaista.

Silti juuri näkeminen olisi edellytys kohtaamiselle, puhuttelemiselle, koskettamiselle. Ja vaikka näkyväksi tuleminen voi olla äärimmäisen pelottavaa, uskon, että juuri sitä ja vain sitä jokainen meistä eniten kaipaa. Nähdyksi tulemista. Kosketetuksi tulemista. Kohti tulemista.

En ymmärrä, mikä siinä olisi niin epäkohteliasta. Enkä kerta kaikkiaan käsitä, mikä Goffmanin teoriassa on niin kohteliasta. Olisi tuntunut mukavan kohteliaalta, jos joku olisi kysynyt minulta suoraan, että mitä maailmassa oikein puuhasin siinä istuessani.

Vartin maassa istuttuani en ollut raaskia nousta ylös. Itsensä voittamisen tunteen lisäksi on ihmisten hämmentämisen tunteessa jotain humalluttavaa.