Juoni on sopinut Raptorin haastattelun Kokkolarockiin. Yritämme saada myös Eppu Normaalin haastiksen. Teema on vielä avoin, mutta Valtaa on ehdotettu.

Kuva: Miikka Pirinen

Itähelsinkiläinen Vauva-yhtye määrittelee myspace-sivullaan musiikkinsa genreksi psychedelic / folk rock / death metal. Yksittäisiä biisejäkin on kategorisoitu melko vapaalla kädellä – löytyy free jazzia, soundtrackia, shoegazingia ja avant-gardea. Mitä nämä ihmiset oikein ajattelevat? Täytyyhän tähän ketkuiluun olla jokin syy.

Tavoitin Vauvan sähköisten välimatkojen yli ja pyysin heitä istumaan alas ja määrittelemään joitakin hämäriksi jääneitä käsitteitä musiikin maailmasta. Roope ja Mikko vastasivat oikein perusteellisesti.

- proge

R: Eikös se sellasta vänkyräkänkyrä-kikkailua ole… jokseenkin itsetarkoituksellisen haasteellista? Urheilumusiikkia, siis urheilua musiikilla.
M: Mahdollisimman monimutkaista vaikeimman kautta menevää usein abstraktia ja kolossaalista musiikkia, jonka tarkoituksena on useimmiten mittailla soittajien henkisiä ja fyysisiä rajoja tietyn kontekstin tai jopa konseptin sisällä.

- free jazz

R: Vapaita viboja. Rajoitteiden sysäämistä syrjään. Milteipä hallittua anarkiaa. Kuinka asioista itsessään muodostuu kokonaisuus ilman sen suurempaa muodostusta.
M: Säännöllisyyttä säännöttömyydessä. Sietämätön kaoottisuus, joka nykii aivokurkiaisia järjettömyydellään ja saa serotoniinin virtaamaan. Kaoottisuudessaan täysin selvää ja nautittavaakin, mutta ei itsetarkoituksellisen atonaalista tai vapaapulsatiivista – rytmi, svengi ja soiton klangi ovat edelleen ensisijaisia tavoitteita.

- musiikkia muusikoille

M: Musiikkia, joka todistaa olemassaolonsa vain siksi, että se olisi musiikkia. Itse musiikillisia kuulokuvaa tärkeämmän roolin näyttelee siis se, kuinka kontrapunkti, kenraalibasso, tonaalisuus ja pulsatiivisuus limittyvät toistensa sekaan ja kuinka näitä voi analysoida. Teoreettinen mahdollisuus mielenkiintoisesta musiikista ajaa siis sen eteen, miltä musiikki käytännössä soitettuna ja kuunneltuna kuulostaa.
R: Jaa-a. En tosta teoriasta tai musiikin terminologiasta niin tiedä (enkä välitä!), mutta tälläsestä asiantuntija-meiningistä tulee kyllä aikamoinen analyysin maku. ‘Kuvataiteen tuntijat eivät nauti sentimentaalisesta toritaiteesta.’ Ainakin toi nimi luo vahvan vastakkainasettelun taviksen ja asiantuntijan välille. Ikään kuin jonkinlainen vastakohta populäärimmälle kamalle sen itsensä sisällä.

- läski soundi

M: Läski soundi on sielun ja ruumiin mäsäyttävä liitto, joka rusentaa luita ja saa pään nyökkimään!
R: Samaa rataa. Sielusta en ole niin varma. Enkä myöskään luiden rusentamisesta, sehän sattuu!

- death metal

M: Hitsit miten vaikeita kysymyksiä! Tähän en oikein osaa vastata… Miten death metal ja black metal eroavat toisistaan?
R: Agressiivista energiaa. Ehkäpä jotakin punkin alkuvoiman tapaiseen verrattavaa. Teknillistä primitiivisyyttä ja dramaattista kukkoilua. Eikös ‘black’ tarkoita mustaa ja ‘death’ kuolemaa? Helvetin vaikeita kysymyksiä!

- pop

R: ‘Populäärimusiikki’? Vallitsevien ihanteiden palvomista. Helppoa ja tuotteistettua kamaa jota voi syöttää kädestä suurelle yleisölle. Olisikohan kokonainen mielikuviin perustuva kulutuskulttuuri rakentunut sanan ‘pop’ ympärille? Toki Bob Dylanin kaltaiset paarmat ovat pureutuneet pintaa syvemmälle popmusiikkiin kyseenalaistamaan kyseisiä vallitsevia ihanteita tuolle samalle suurelle yleisölle, mikä tekeekin koko määrittelystä entistä mutkikkaamman. Ehkäpä se popula tarkoittaa juuri massojen haltuunottoa ja sille puhumista.
M: Pop on parasta!

- folk rock

M: Akustista, minimalistista ja usein kantaaottavaa musiikkia, jonka sanoma on paljolti symbolistista. Sanoitusten lyyrisyys lähentelee joskus jopa runoutta. Säkeistöt selättävät kerrankin kertosäkeet.
R: Akustista meininkiä. Nainen/mies ja kitara. Kokemuksen perusteella aika usein laulaja-lauluntekijän karismaan nojaavaa settiä.

- tilutus

R: Sukupuolettoman peniksen mittailua.
M: Kuka soittaa eniten nuotteja sekunnissa? Buckethead is the man!

- indie

M: Nuhruisia nörttejä slerbailemassa tahmaisia ja kalliita soittimiaan uskottavasti ja rehellisesti.
R: Popmusiikin ulkopuolella pienbudjetilla/omakustanteena tehtyjä kulttuurituotteita – tässä yhteydessä musiikkia. Tosin indiejuttujen suosion nousun puhjettua se on vedetty kaupallisten tarkoitusperien välineeksi. Ei tietenkään kokonaan, kuten mikään muukaan edellä mainituista. Diipadaapa. Parhaimmillaan itsenäistä ja riippumatonta äänivärähtelyä! Huhhuh…

Mutta mikä se Vauva sitten on? Jos Vauvan musiikki olisi eläin, millainen eläin se olisi?

M: Vauvan musiikki lähentelee sarvikuonoa – voimakas, rento ja mukava.
R: Joku hyönteisen ja nisäkkään onneton ristisiitos… I like turtles!

Minkä ikäinen Vauva on, ja mitä se on saanut aikaan?

M: Vauva on naksautellut 1,5 vuotta yhdessä. Olemme julkaisseet Puukässä/Terkka -bootlegin, Soppatykkien huumekilpailu -EP:n sekä Slobby Pink Dreams -minialbumin. Lisäksi olemme soittaneet kymmenisen keikkaa.
R: Ärsyyntymistä, iloa, säätämistä, stressiä, naurua, huutoa, seikkailua, krabbenslerbandereita, sanavääntöä, kiroilua, oksennusta, väsymystä, adrenaliinia, hyviä yöunia, päänvaivaa, sotkua, hikeä, kulinaristisia nautintoja, kipua, pissahätää, riehakkuutta, painia, tiskivuoroja, lorvailua, siivousta…

Kuva: Miikka Pirinen

Miksi Vauva on olemassa?

R: Se luo turvapaikan eksistentiaalisen ahdistuksen helpottamiseksi, sekä itsekkäästi ajatellen mahdollisuuden tehdä sitä mitä rakastaa.
M: Se tuntuu meistä kaikista koko ajan niin oleelliselta tämän elämän kannalta. Tuntuu siltä, että löysin jotain uutta ja olennaista itsestäni ja ympäristöstäni sekä aloin hahmottaa asioita jollain tapaa ehkä selvemmin, kun tämä poppoo pistettiin kasaan.

Kuka teitä kuuntelee?

R: Ainakin muutama kaveri, kolme saksalaista poikaa ja pari tyttöä meidän koulusta. Hah!
M: Toivottavasti mahdollisimman erilaiset ja eri elämäntilanteissa olevat ihmiset.

Voiko Vauvaa lokeroida?

M: Minun puolestani meidät saa lokeroida ihan miten vain haluaa, sillä ei kai siltä voi oikeastaan edes välttyä. Aina pitää olla joku mihin verrata ja miten kuvitella tai miten nimetä asioita ja ilmiöitä. Se on osa ihmisluontoa ja tulee aina olemaan.
R: Tuskin mikään bändi haluaa valmiiksi lokeroida itseään johonkin ennalta määrättyyn skeneen, mutta ei sitä oikein voi estää. Ei kulttuurimme kuitenkaan ole niin monimuotoinen, etteikö sen erilaiset ilmiöt olisi verrattavissa toisiinsa. Mutta mieluummin ajattelisin musiikkimme joidenkin kategorisoitujen suuntien yhteenliittymänä tai sitäkin laajempana kokonaisuutena.

Kiitos kun ajattelitte kanssamme, ja onnea valitsemallanne tiellä! Haluatteko lähettää terveisiä?

R: Voisin lähettää terveiset, että Metallica on oikein tervetullut syömään metallikakkuja Oranssille!
M: Erittäin lämpimät terveiset Rekoselle, Spriinulle, Skopamonille, Pupu-Sedälle ja IQ-XII:lle!

Keikoilla Vauvaa voi nähdä Helsingissä:

5.10 Turkoosi
19.10 Oranssi

Kulmikasta sarvikuonomusiikkia löytyy sekä täältä että täältä.

Kuva: Joona Nuutinen

Tunnustan olleeni Spice Girls -fani. Enkä mikä tahansa fani, vaan maailman suurin fani. 90-luvun lopulla ostarin R-kioskin myyjät tunnistivat minut, koska kulutin kaikki viikkorahani keräilykortteihin. Kouluun menin Spice Girls- paitaan sonnustautuneena ja poskeani koristi typerä Spice World- purkkatatuointi. Minulla oli oma maustelempinimi, joka oli Crazy Spice. Koska en pitänyt kankeista säännöistä ja tyhmistä tyypeistä, tein joskus hävyttömiä juttuja. Kerran esimerkiksi ystäväni, alias Cheeky Spicen kanssa kaadoimme luokan villeimmän pojan pulpettiin pippuria kun tämä oli kiusannut meitä ja häväissyt Spice Girlsiä.

Paljon myöhemmin kuin muut minäkin lopulta riisuin kuitenkin julisteentäyteiset seinäni, sulloin jopa tuhansien markkojen edestä Spice Girls -oheistavaraa lapsuudenkodissani säilytettävään laatikostoon ja kasvoin kertakaikkiaan ulos minua riivanneesta maustemaniasta. Olin todellakin epidemiaa pahiten poteva, sillä puolustin maustetyttöjä loppuun asti, aina 2000-luvun vaihteeseen, jolloin suuri osa faneista naureskeli jo lapsuutensa hairahdukselle. Koin tehtäväkseni toimia ilosanoman sanansaattajana ja saada ihmiset uskomaan tyttöjen kaiken kestävään ystävyyteen ja palaamiseen. Julkaisin tässä tarkoituksessa mm. Spice Girls -lehteä. Vaikka kiihko viimein hellitti minussakin ja suuntasin keskittymiseni muihin asioihin, maailman suurin fani -tittelistä luopuminen oli pitkään niin raskas aihe, ettei siitä sopinut puhua ääneen. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin olen tullut analyysissäni sellaiseen vaiheeseen, että voin esittää julkisesti, mitä ajattelen nykyään ilmiöstä nimeltä Spice Girls.

Lapset ja hieman isommatkin rakastuivat Spice Girlsiin, koska siitä oli niin helppo tarrata kiinni. Sekä musiikki että show:n hahmot olivat vuosikymmenen hittituote, koska se oli rajattu tarpeeksi selkeästi. Söpön popin ja fanityttöjen isien salaa tirkistelemien barbitissien ja minihameiden ohella Spice Girls tarjosi viittä erilaista, luonnottoman yksiselitteistä persoonaa. Yksi spaissareista oli himourheilija, toinen söpö äidintyttö, kolmas tyylikäs ulkonäköfriikki, neljäs oli eksoottinen koska edusti rotuvähemmistöä ja viidennellä oli räväkkä, punainen tukka ja iso suu. Markkinointityökaluksi lanseerattiin vielä slogan Girl Power, jota viisi erilaista maustetujausta lähti yhteistuumin julistamaan. Girl Power tuntui merkitsevän oikeastaan kaikkea Spice Girlsin aiheuttamaa hämmennystä ja häirintää. Girl Poweria oli esimerkiksi kertoa tv-haastattelussa härskejä juttuja tai kaivaa nenäänsä julkisesti. Girl Powerin henkeen kuului, ettei mitään tarvinnut hävetä jälkeenpäin.

Kaikilla viestinnän keinoilla kokoonpano toteutti taitavasti levy-yhtiön ja managerin tahtoa. Nämä viisi tyttöä olivat täydellinen taikinamassa valmiiksi valittuihin muotteihin, sillä he kaikki tulivat varsin mitättömistä lähtökohdista, ja heitä yhdisti ainoastaan valtava julkisuudenhimo. He olivat valmiita tekemään mitä vaan sen saavuttaakseen. Spice Girls olikin siitä julma liikeidea, että se toteutettiin viiden ihmisen elämän kustannuksella. On kuitenkin ilmeistä, että ihmisen persoona rakentuu sosiaalisten kontaktien varaan. Se seura, missä ihminen päättää olla, ja mitä hän tässä seurassa päättää edustaa, muokkaa sen, ken hänestä tulee. Spice Girlsien roolienjakovaiheessa nämä tuskin 20-vuotiaat tytöt omaksuivat roolinsa innokkaina, ja ryhtyivät palvelemaan niitä auliisti.

Mieleeni hiipii väistämättä Stanfordin psykologinen vankilakoe, jossa koehenkilöille arvottiin vangin tai vanginvartijan rooli. Alta aikayksikön koehenkilöt ryhtyivät toteuttamaan roolejaan rankoin tavoin. Vangit masentuivat ja yrittivät karata kun vartijoiden otteet kovenivat. Vaikka kyseisessä kokeessa tutkittiinkin ihmisen reagointia valtaan vankilanomaisissa olosuhteissa, väitän että Spice Girlseihin kohdistunut julkisuusmylly oli yhtä vahva kahle ja sen seuraukset yhtä kohtalokkaat kuin vuonna 1971 tehdyllä kokeella oli siihen osallistuneisiin. Nykyinen laki ja moraali tuskin sallisi Stanfordin tyyppistä psykologista testiä järjestettävän. Stanfordin kokeen oli määrä kestää kaksi viikkoa, mutta se jouduttiin keskeyttämään jo kuuden päivän jälkeen. Spice Girls -ilmiö kesti vuosia, ja kultti elää yhä.

Koko massamedian kattavan maailman ihmiset ilahtuivat raikkaasta tyttöbändistä, ja pikkutytöt etsivät bändistä oman suosikkimausteensa, jonka olemusta ryhtyivät jäljittelemään. Kuuluisuus ja raha tuntuu viihdemaailmassa olevan kavalan sokaiseva tekijä, sillä kun niitä saa, täytyy saada vielä vähän lisää. Markkinoille laskettiin mitä kummallisimpia Spice-logolla varustettuja esineitä ja ne kaikki myivät. Omien kokoelmieni erikoisuuksina mainittakoon Spice Girls -suihkugeeli, -deodorantti ja -kiiltonahkareppu. Ostohuuma ei rajoittunut ainoastaan virallisiin Spice Girls -tuotteisiin. Himoitsin mm. pallotuolia, jollaisella Emma, alias Baby Spice, istui yhdessä sadoista keräilykorteista ja join Pepsiä koska niin tekivät Spice Girlsitkin haastatteluissaan.

Spaissarit olivat koko ajan esillä televisiossa, lehtien etukansissa, sanomalehdissä, radiossa, ihmisten puheissa ja kaupan hyllyllä. Koulun välitunneilla Spaissarit tulivat opettajillekin tunnetuksi, kun lapset vaihtelivat Spice Girls -kortteja – unohtaen kiiltokuvat. Spaissareiden roolit lukittiin samalla kun ihmiset ostivat Emman, Gerin, Mel C:n, Mel B:n ja Victorian pala palalta itselleen. He kuuluivat nyt kansalle. Tärkeintä oli säilyttää luottamus faneihin ja pysyä kansan rakastamissa rooleissa, sillä näin säilyisi myös suosio. Vuonna 1997 maustemimmit elivät roolejaan jo niin täysillä, että he erottivat managerinsa Simon Fullerin ”taiteellisen vapautensa nimissä”. Toisin kuin taipaleen alussa, ketään ei enää tarvittu pitämään kasassa tuota keinotekoisesti kyhättyä poppoota. Termi Girl Power lisättiin Oxford English Dictionaryyn ja Spice Girlsistä ruvettiin puhumaan feminismin kolmannen aallon pioneereina ja 90-luvun Beatleseina.

Spice Girlsin ura huipentui vuonna 1998 elokuvaan ja maailmankiertueeseen, joka taisi lopulta uuvuttaa vuosia yhteistä juttua kannatelleet neidot. Geri erosi bändistä Helsingin keikan jälkeen. Neljä muuta tyttöä sinnitteli kiertueen loppuun saakka, ja perääntyi sen jälkeen ihailijoidensa keskuudesta heittäen ilmoille lupauksia ikuisesta ystävyydestä Girl Powerin nimeen, vaikka lehdistö kehittelikin jatkuvasti skandaaleja ja jokaisella fanilla oli oma teoriansa Gerin erosta. Olipa miten tahansa, yksi maustetyttö toisensa jälkeen ilmoitti olevansa raskaana tai lähtevänsä soolouralle. Minäkin aloin pikkuhiljaa hyväksyä tosiasian, että olisi siirryttävä elämässäni eteenpäin. Spice Girls ehti kuitenkin vuonna 2000 julkaista vielä – soolouriensa ohella, minun ilokseni – kolmannen ja viimeisen levynsä, jonka nimi oli lohduttelevaan sävyyn Forever. Se osoittautui hutaistuksi R’n'B-paskaksi muutamaa heleää balladia lukuunottamatta. Ryhmän hajaantuminen oli tässä vaiheessa ilmeistä, mutta tytöt pysyivät kukin tahoillaan rooleissaan. Näytelmä, johon maailma oli uskonut hetken, muuttui totiseksi todeksi ja maustetytöt asettuivat rooleihinsa pysyvästi.

Spaissareista tuli koko kansan riistaa ja varottavia esimerkkejä ihmiskohtaloista, joissa julkisuus humaltaa ja todellisuus unohtuu. Näen Spice Girlsit ensisijaisesti uhreina. Fanin oli helppo nirhata oma pikku Spice Girl -roolinsa ja jatkaa elämäänsä eteenpäin, erehdyksestä hieman viisastuneena. Itse Spice Girlsit tulisivat aina olemaan samoja nukkeja, huomionhaluisia kansanhahmoja, Britannian Matteja ja Mervejä. Vierailkaapa huviksenne vaikkapa Emma Buntonin ja Victoria Beckhamin nettisaiteilla. Siellä ne ovat, samat Spice Girlsin aikaiset tytöt, valmiina antamaan kaikkensa päästäkseen jälleen maailman huomion keskipisteeksi.

Jos löytäisin henkilöt ensikertaa nyt, toteaisin että noilla täytyy olla joku narsistinen persoonallisuushäiriö. Niitä samoja henkilöitä minä kuitenkin ihailin lapsena. Minä olin osana luomassa Spice World -ilmiötä, joka teki noista ihmisistä sen, mitä he tänä päivänäkin ovat. Ainoana poikkeuksena mainittakoon sporttisesta roolistaan vieraantunut Melanie C., jonka lihominen aiheutti taannoin valtavaa halveksintaa lehdistössä. Mel on julkaissut Spice Girlsin jälkeen 3 soololevyä, ja Mel on muuten oikeasti hyvä! Sen sijaan en liiemmin innostunut kun puskaradio kertoi Spice Girlsin paluusta, jota kaipailin 90-luvun lopulla. Ainakin comeback innosti minua kirjoittamaan tämän jutun, ja pian julkaistava Best of Spice Girls -levy nosti leveän hymyn naamalleni. Tytöt, myöhästyitte! Vai pitäisiköhän sittenkin hankkia fanituotekokoelmiini se viimeinen, kokoava elementti…

Mitä mielikuvia sinussa herää adjektiiveista tiukka, aggressiivinen ja meluisa? Entäs karu,simppeli ja vähä-älyinen? Puhutaanko jostain uudesta Norjan maalta tulevasta mättöheviyhtyeestä vai kertovatko ensimmäiset kolme adjektiivia kenties kaksipyöräisistä?

Ei sinne päinkään. Tällä kertaa kuvaukset liitetään vielä yhteen adjektiiviin, ”tyttöbändiin” nimeltä Kamala.

Kuva: Samuli Turunen

Kuka määrittelisi tyttöbändin?

Kamala on jyväskyläläislähtöinen kolmen nuoren naisen orkesteri, jonka visiona on ollut soittaa metallia, särökitaran, säröbasson ja hirveän pörinän avulla. Ajatus siitä, että tytöt tekevät isoa ääntä ja huutavat, on ollut iso osa Kamalan visiota. ”Alussa oli six pack olutta ja me treenasimme keskenämme kellarissa ja mietimme, että olisipa siistiä jos joku tulisi kuuntelemaan meitä tänne”, laulaja/kitaristi Karita kertoo. ”Sitten kävi kuitenkin niin, että Kamala nousi maanpinnalle ja nyt on keikkoja heitetty jo 29 kappaletta”, solisti jatkaa ylpeänä.

Mikseri.netissä Kamalaa on ehditty tituleerata Kotiteollisuuden ja Tiktakin ristisiitokseksi, mutta Karita ei myönnä ottaneensa vaikutteita kummastakaan. ”Vertaukset esim. Kotiteollisuuden kanssa voivat johtua siitä, että meillä on samanlainen kokoonpano ja samantyylistä musiikkia. Kuitenkaan lähtökohtana omille tekemisille ei missään vaiheessa ole ollut ajatus, että nyt tehdään naispuolista Kotiteollisuutta”, Karita kertoo. ”Itse asiassa alkuperäisenä tarkoituksena oli tehdä thrash-metallia, mutta sitten me ei ihan osattukaan soittaa sitä”, laulaja sanoo ja repeää nauruun.

Tuubitopissa keikalle?

Kamalan tytöt eivät nimensä veroisesti ole kovin kamalia tapauksia. Haastattelupöydän ympärillä on letkeä tunnelma, kun keikkareissuja ja naiseuteen liittyviä myyttejä mietitään yhdessä. ”Meiltä on kerran keikan jälkeen tultu pyytämään anteeksi, kun kuulija oli mielessään pitänyt meitä tyttöbändinä”, rumpali Päivi muistelee. ”Kerran myös seurasin takarivissä ollutta rokkipoliisia, joka keikan alussa seisoi kädet puuskassa ja keikan edetessä hivuttautui entistä lähemmäksi lavaa. Loppujen lopuksi, kun soitimme coverina Sepulturaa, moshasi hän eturivissä hullun lailla”, Päivi hymähtää.

Onko kaiken pahan alkuna ja juurena siis sana tyttöbändi? Mitä siihen sanaan oikein assosioituu? Valtaako mielemme käsitys taustanauhoista, pienissä vaatteissa keikistelevistä naikkosista ja valmiiksi räätälöidyistä kappaleista?

”Joskus alkuvaiheessa tuli ehkä mietittyä, että mitä sitä laittaisi keikalle päälle. Kerran kokeilin korsettia ja saappaita ja totesin, että ei perkele, housut ne pitää olla”, Karita sanoo. ”Emme me ole tietoisesti lähteneet mitään imagoa muokkaamaan, me vaan olemme tällaisia”, basisti Emiliakin myötäilee.

”On otettava myös tietyt käytännön seikat huomioon, kun miettii keikkavaatteita. Rumpuja ei niin vaan soiteta kaikenmaailman tuubitopeissa eikä pedaaleita etsitä minihameissa. Tosin kyllä me yksi hevibändien klishee täytetään, sillä rupesimme heti Karitan kanssa kasvattamaan hiuksia pidemmiksi, kun bändi alkoi keikkailemaan”, Päivi naurahtaa.

Omaehtoisesti eteenpäin

Kuva: Samuli Turunen

Kamala on juuri julkaissut toisen demonsa, joka Karitan mukaan kuulostaa ”nyt siltä, miltä sen pitääkin kuulostaa.” Ensimmäisen demon jälkeen bändi sai palautetta, jonka mukaan keikkameininki oli paljon rankempi kuin äänitetty materiaali antoi ymmärtää. Moni oli kiinnostunut myös siitä, olisiko joku levy-yhtiö kiinnostunut tytöistä. ”Vuosi sitten olimme vuoden vanha bändi emmekä itsekään olleet täysin varmoja mihin suuntaan olimme menossa. Samalla opettelimme soittamaan ja biisejä tehtiin soittotaidon mukaan. Jos olisimme lähestyneet jotain levy-yhtiötä, olisi voinut käydä niin että meitä olisi vedetty sellaiseen suuntaan, mikä ei olisi ollut enää Kamalaa”, Päivi sanoo. ”Nyt kun uutta demoa kuuntelee, olen hyvin tyytyväinen siihen että valitsimme näin. Nyt tämä kuulostaa siltä mitä me haluamme olla. Ja nyt, kun joku kuuntelee tätä ja haluaa meidät tällaisena niin sitten homma on ok”, Karita jatkaa.

Suuret monikansalliset levy-yhtiöt tai suurten festareiden päälavat eivät kiehdo Kamalan tyttöjä, mutta mielellään he soittaisivat hyville ihmisille, hyvissä paikoissa.

Demoja tehdään, jotta olisi helpompi saada keikkaa ja vieläpä sellaisista paikoista, jossa yleisö nauttisi kuulemastaan. ”Pointti Kamalalla on kuitenkin se, että tämä ei ole meille mikään ohimenevä juttu. Usko pois, olemme kokeilleet hyvinkin erilaisia asioita Päivin kanssa ja Emiliaa nyt ei vaan saisi soittamaan missään muussa bändissä. Ajatukset melodisesta metallista eivät ole kohdallamme kovin todennäköisiä”, Karita täsmentää.

Kaljuja ja pitkiä hiuksia

”Kyllä meidän keikoilla on käynyt kaikennäköisiä ihmisiä teinitytöistä isoihin hevikarjuihin. Kerran minulta tuli 5-vuotias poika pyytämään nimmaria kahvilassa ja häkellyin täysin”, basisti Emilia kertoo, kun utelen kuvausta Kamalan tyypillisestä fanista.

Melkein kolmekymmentä keikkaa heittäneelle bändille on löytynyt siis kuulijoita ja välillä tupa on ollut aivan täysi. Myös unelmat liittyvät keikkailuun.”Totta kai jossain vaiheessa pitää mennä eteenpäin, olkoon se sitten ep tai pitkäsoitto. Mutta tällä hetkellä unelmana on se, että saamme tehdä tätä mitä rakastamme eli keikkailla. Jos lähdemme joskus jonkun levy-yhtiön kyytiin on se luultavasti pieni ja aatteellinen”, Karita valottaa.

”Me emme tee tätä rahasta vaan olemme pirun ylpeitä tästä bändistä ja rehellisyydestä sitä kohtaan mitä oikeasti haluamme tehdä”, solisti jatkaa ja saa osakseen hyväksyviä nyökkäyksiä.

Ja sitä musiikkia löytyy osoitteesta: http://www.kamala.fi/musiikki

Kuva: Riikka Myöhänen

Muista ottaa kannettavalle tietokoneelle laukku ja akku. Joku henkilökortti, että saat pressipassin. Muista tarkastaa bändien esiintymisjärjestys ja miettiä ketä haluat haastatella. Älä vaan unohda selvittää faktoja ennen haastattelutilannetta. Varaudu sateeseen, näyttää siltä että Kuopiorockissa saadaan jossain vaiheessa vettä niskaan ja muista nyt hyvä ihminen ottaa kameran usp-piuha matkaasi, jotta saat kuvat saman tien koneelle käsiteltäväksi. Muista rento meininki ja hymy äläkä unohda hauskanpitoa vaikka oletkin töissä.

Näillä lauseilla ohjeistin itseäni, kun sain tietää, että Kuopiorockin ovet avautuvat Juonen toimitukselle. Kysyin mukaani valokuvaaja Riikka Myöhästä ja hän sai idean muistipelin pelaamisesta vastaantulevan artistin kanssa. Idea oli mainio ja vaati enää konkretiaa, eli muistipelin hankintaa. Omat lapsuuden aikaiset pelit muistuivat nopeasti mieleen, mutta ne kaikki olivat mystisesti kadonneet, mitä ilmeisemmin SPR:n joulupataan, sukulaisten lapsille tai kirpputoripöydälle myytäväksi.

Mielikuvitukseni pääsi taas vauhtiin, kun sitten kirjakaupasta löysimme söpön Muumi-muistipelin. Tätähän pitää ehdottomasti päästä pelaamaan esim. tuuheapartaisen herra Hynysen tai Vaasan punkikonin Vesku Jokisen kanssa. Siinä olisi kontrastia kerrakseen!

Perjantai-ilta näytti kuitenkin tavanomaista rauhallisemmalta ja kun hentoinen Indican solisti käveli keikan jälkeen vastaan, ajattelin että Indican tytöt ja Muumi-muistipelihän sopivat myös mainiosti yhteen.

Jonsuuu, testataanko hieman teidän muistianne?

Koko bändi eli Heini, Jonsu, Sirkku, Jenny ja Laura olivat heti mukana juonessa, kun levittelimme korttipelin epätasaiselle maalle. Itse pelissä lähtivät toisistaan ottamaan mittaa Jenny ja Laura. Muut tytöt keskittyivät vastailemaan kysymyksiin muistamisen ja unohtamisen ihanuudesta.

Kuva: Riikka Myöhänen

Unohteletteko usein asioita?

”Pienet asiat unohtuvat minulta usein. Tässä jokin aika sitten kävin ostamassa Tapiolasta mansikoita, maksoin ne, mutta unohdin ottaa ne mukaan. Kerran olen myös lähtenyt kotoa niin, että olen ajatuksissani unohtanut laittaa oven kiinni. Kuitenkin kaikkein kolkointa olisi jos unohtaisin päiväkirjani jonnekin”, Jonsu kertoo.

”Mutta kyllä Sirkulle sattui silti kaikkein hauskin juttu”, Heini sanoo.

”Niin aivan, minä unohdin tulla kultalevymme julkistamistilaisuuteen! En muistanut koko tilaisuutta ja olin lenkillä koirani kanssa, kun levy-yhtiön edustaja soitti ja ihmetteli missä olen, kun kultalevyt jaetaan kohta”, Sirkku nauraa.

Onko muistamattomuuden tai unohtelun takia koitunut noloja tilanteita? (Muuta kuin että nyt unohtaa tulla hakemaan kultalevynsä.)

”Musa-alalla tapaa tosi paljon ihmisiä ja joskus käy niin ettei muista ihmistä vaikka hänen kanssaan on jutellut ennenkin. Joskus saattaa muistaa kasvot, muttei nimeä. Siinä sitten pitää yrittää pitää keskustelua yllä ja kalastella lisätietoja, jotta saisi mieleen, että kenes kanssa minä nyt juttelenkaan”, Heini valottaa.

”Minulla on kaksoissisko ja joskus tulee tilanteita, että siskoni kavereita tule selittämään minulle jotain enkä tiedä pitäisikö minun muistaa heidät vai ei”, Sirkku kertoo.

”Keikoilla käydessä on myös hirveän paljon sellaisia tyyppejä, jotka olettaa että me muistamme heidät. Varsinkin 40-50-vuotiaita järjestysmiehiä ja toimittajia on paljon ja minun mielestäni he kaikki ovat niin samannäköisiä etten millään pysty muistamaan heitä kaikkia”, Jonsu nauraa.

”Meidän Lauralla on ihan hirvittävän hyvä nippelimuisti ja hän muistaa esim. yksityiskohtia kaikista keikkapaikoistamme, en voi tajuta miten, koska itse olen niin hajamielinen”, Jonsu jatkaa. “Pitäisiköhän omaa muistia alkaa kehittämään, mitä mieltä olette?” solisti heittää vastakysymyksen.

Jaa-a. Tuskimpa siitä ihan hirvittävästi olisi haittaakaan, varsinkin jos puhutaan niiden mukavien muistojen muistamisesta.

Mites muuten on, jäikö viime viikosta tai viime vuodesta jäänyt mukavia muistijälkiä?

”Minä olin ystäväni häissä viime viikolla, se oli mukavaa”, Jonsu kertoo.

”Minä rentouduin mökillä, oli ihanaa kun oli kerrankin hieman pidempi aikaa vaan olla”, Heini tunnelmoi.

”Minä taas vietin syntymäpäiviäni perheen parissa ja siitä jäi mukavia muistoja. Ja jos miettii viime vuotta, niin mielestäni me teimme vuonna 2006 monia aivan mahtavia keikkoja. Varsinkin Provinssirockin keikka on jäänyt mieleen”, Sirkku sanoo.

Mites muistamisen laita on, kun puhutaan esim. muistettavista merkkipäivistä ja yleisistä juhlapäivistä? Muistitteko esim. toukokuussa äitienpäivän?

”Kyllä muistimme”, Heini ja Sirkku sanovat.

”Minä en itse asiassa muistanut. Mutta kun miettii pidemälle, niin onko muistaminen loppujen lopuksi niin tärkeää? Minun mammani sairasti dementiaa ja oli varmasti maailman onnellisin ihminen”, Jonsu kertoo. ”Muutenkin olen huomannut, että on paljon ihmisiä, jotka vain muistelevat ja kertailevat menneisyyttään, en oikein ymmärrä sitä tapaa”, solisti jatkaa.

Jos palaamme siis tähän hetkeen, niin mikä tekee tästä kesästä muistamisen arvoisen?

”Kesä 2007 on mennyt älyttömän nopeasti. Tähän mennessä ei ole ollut vielä mitään mieletöntä huippukohtaa, vaikea on siis lähteä erittelemään. Odotellaan jos jotain spesiaalia vielä tapahtuisi”, Heini naurahtaa.

Kysymykset alkavat pikku hiljaa olla loppumaisillaan ja tiukka taisto Muumi-muistipelin parissakin on saatu päätökseen. Indican muistikuningattareksi julistamme tällä kertaa Jennyn!

Kuva: Riikka Myöhänen

Ilta alkaa viilentyä ja haastattelutilannetta seurannut keikkabussin kuljettaja alkaa näyttää siltä, että nyt olisi lähdön aika. Indican tytöt matkaavat Kuopiosta Kuusamoon Ruka Open Air-tapahtumaan.

Jäljellä on enää turvallisen matkan toivotus ja viimeisen yhteisposeerauksen vuoro.

Kiitoksia Indica, tätä kohtaamista on mukava muistella jälkikäteen.

Lähdin Ilosaarirokkiin minimivarustein, minimibudjetilla, irrallisena ja eri suunnasta kuin ne muutamat entuudestaan tutut ihmiset. Tulokset olivat seuraavat:

• uusia ehdottomasti kuunneltavia bändejä: 2 (Opeth ja Soilwork)
• bändejä joiden levyt on sittenkin hankittava: 2 (Risto ja Rubik)
• uusia tuttuja: ~20
• uusia puhelinnumeroita: 4
• liftikyytien määrä: 6 (menomatkalla 1, paluumatkalla 5)
• unta yhteensä kolmen yön aikana: ~8h

Paluun jälkeisenä aamuna oli edelleen jumalattoman onnellinen olo, ääni oli painoksissa ja rintakehä palanut. Kuuntelin Magenta Skycodea niin isolla volyymilla että äänessä voi uida ja lauloin kovia kärsineellä kurkullani sanattomia melodioita. Mietin etten aio luopua rannekkeesta ainakaan muutamaan kuukauteen.

Minulla on heimo. Ihan selvästi on. Riston keikalla huusin ja nauroin ja heiluin kuin heikkopää, ja kun satuin katsomaan vierustoveria silmiin niin tiesin että olemme samaa heimoa. Samoin tiesin sen silloin kun perjantaiyönä neljältä heräsin siihen että naapuriteltasta kuuluu uskomattoman hyvää musiikkia, ja kun menin kertomaan heille tunteistani ja totesimme yhdessä että Porcupine Treen takiahan täällä ollaan. Samoin tiesin sen kun puolustin rakkaudella tehtyä huumorimusiikkia kyynisille kriitikoille, yhdessä samanmielisen leiritoverin kanssa. Musiikki vahvistaa heimoa. Rakkaus hyvään musiikkiin on merkki siitä että meidän sisällämme on samanlainen koneisto, se todistaa että aina löytyy ystävä.

Ilosaarirokin suuri enemmistö koostuu ystävistä. Jos joku kaatuu, hänet nostetaan ylös. Jos joku kaipaa vettä, hänelle annetaan sitä. Jos jonkun teltta on kastunut, kutsutaan omaan telttaan nukkumaan. Rokkielämä on täynnä pieniä ystävyyden eleitä ja yhteisymmärrystä – juomien ja ruokien tarjoamista, frisbeenheittoa, yleisiä sohvia, spontaaneja diskoja.

Aamuisin minä seisoin telttani edustalla ja katselin hitaasti heräävää rokkiväkeä. Liikutuin. Minä taidan rakastaa niitä ihmisiä. Leiritoveri mietti että mitä jos jonkun toisen lajin arkeologit löytäisivät festarialueen jäänteet, mitä jos se olisi ainoa asia mitä jäisi jäljelle, millaisen kuvan se antaisi. Minusta tuntuu että se olisi oikein hyvä otanta. Festarit ovat inhimillisyyden tiivistelmä.

Lauantai-iltapäivä Kemin keskustassa on aavemaisen hiljainen. Mikään ei viittaa siihen että täällä on tänään rokkifestarit. Rantaa lähestyessäni alan kuitenkin kuulla vaimeaa jytkettä, ja ennen pitkää myös yleisön huutoa – jossain tuolla koivikon takana täytyy olla Alhonkaturock. Seurailen ääntä, ja muutaman harhaanjohtavan oikotien jälkeen löydän mitä olen etsinyt: kemiläisen indierock-skenen laajennetut kotibileet. Se mikä alkoi kesällä 2002 takapihan terassilla soittelusta on nyt yhdentoista bändin ja arviolta tuhannen kävijän ilmaisfestivaali. Minä en tiedä tästä entuudestaan yhtään mitään, yhdenkään bändin nimeä en tunnista. Kuulin vain huhuja että meno on hyvä. Ja pitihän se sitten mennä tarkistamaan.

Saavun paikalle yksipäiväisen tapahtuman puolivälissä, Multi Climex -yhtyeen soittaessa. Vihreätukkainen mies soittaa kontrabassoa, mutta eväsleivät kiinnostavat enemmän kuin rockabilly. Ihmettelen taskukokoisen festarin suloisuutta: yksi pieni lava, miksausteltta, ruokakoju, paitamyyntikoju, viisi bajamajaa ja paikallisen baarin kaljateltta (joka ei näytä paljon kiinnostavan nurmikolla istuskelevaa rocknuorisoa, jolla on omat juomat mukana). Kaikki tämä on ympäröity symbolisella punakeltaisella aitausnauhalla, jonka ulkopuolelle jää kiistattoman idyllinen merenlahtinäköala ja jonkinlainen “backstage”, jonne käy vilkas liikenne – vip-passeja on jaeltu anteliaalla kädellä.

Multi Climexiä seuraa oululainen Ruotomieli, joka on mukava sekoitus rehellistä countryvaikutteista hippirokkenrollia ja antaumuksella vedettyjä progeilusooloja. Räime on kautta linjan oikein hyvä. Oudolla tavalla piristävän lisän tuo Marijuana-paidassa lavalla heiluva tyyppi, jota ensin luulee bändin jäseneksi mutta joka sitten lopulta ei olekaan (kai). Heppu juoksee lavalle, heiluu, juoksee pois lavalta, tulee seuraavan biisin aikana takaisin ja päättää keikan vetämällä housut kinttuihin ja heiluttamalla vehkeitään (oletettavasti eturivin yllytyksestä). Hämmentävää, mutta luohan se toki juhlatunnelmaa.

Juontaja saapuu suoraan saunasta, yllään oranssi pyyhe ja aurinkolasit, ja vaatii huutamaan JEE! Ja Alhonkaturock vastaa. Lavalle saapuu Roadrunners, Hyvät, Pahat ja Rumat -tunnusmusiikin ja yleisen sympatian saattelemana. Rumpalivetoinen, mitä ilmeisimmin kaikille tuttu coverbändi vetää Hurriganesia ja muita klassikkoja, mukana mm. Blue Suede Shoes. Bändin esiintyminen on kuin suuremmaltakin areenalta, mikä ei ole ihme – onhan yleisökin mukana samanlaisella intensiteetillä. Lavan ja kansan välillä virtaa molemminpuolinen rakkaus.

Alhonkaturock on onnellinen tilaisuus, jossa yhdistyvät ihan Oikean Festarin meininki ja kotibileiden puitteet. Alhonkaturock sisältää olennaiset Oikean Festarin tunnusmerkit: äärimmäisen monenlaiset tanssityylit sulassa sovussa keskenään, nurmikolle kaatuneet pariskunnat, Teräsmiehen, yli-innokkaita faneja, yleistä halailua ja kerta kaikkiaan, juhlat! Mutta tässä Rokissa järjestäjien ohjeita kuunnellaan, pullot ja roskat kerätään samantien hyvässä yhteistyöhengessä, ja sekä pullonkerääjät että järjestysmiehet jammaavat bändien tahdissa siinä missä muutkin.

Kotoisat Sävyt ovat todellakin kotoisia – soittajien jalkaan voi helposti kuvitella Reino-tohvelit. Keikan liikuttavin hetki on, kun bändi saa yleisöstä vahvistuksia ja lavalla huojuukin yhtäkkiä kymmenen miestä laulamassa antaumuksella kertosäettä: “sun hymys saa minut nauramaan ja ilosta laulamaan”. Sympaattista!

Alhonkaturockin esiintyjälista on selvästi koottu hyviä kekkereitä silmälläpitäen. Yhtyeistä kaikkein selkeimmin bilebändi on torniolainen Iiris. Karkkiväreihin sonnustautunut tyttökuusikko astelee lavalle, tarttuu soittimiinsa ja toteaa: “me soitetaan heviä!”

Huijasivat, kutaleet! Avauskappaletta, tinapillikoristeista instrumentaalimättöä seuraa tunnin verran viihteellisiä covereita: Maija Vilkkumaan Kristiina (joka soi päässä vielä seuraavana aamuna), kasa Blondieta, paljon Abbaa, PMMP:n Matoja, Uniklubia (tunnustan etten tunnistanut kappaletta) ja Hanna Pakarisen Leave Me Alone. Ja vielä vähän Abbaa. Laulajalla on vahva, sopivan naseva ääni, jolle valitut kappaleet sopivat kuin hyvin leikattu vasikannahkahansikas. Bändi itse ei istu Alhonkaturockin linjaan aivan yhtä hyvin, mutta eipä tuo tunnu ketään haittaavan. Pääasia että on hauskaa.

Hetken roudaushiljaisuuden jälkeen mies kiltissä juontaa sisään illan viimeisen yhtyeen, Real Vacationin. Muutamalla vakavasti valitulla sanalla mies kertoo että on ehkä viimeinen kerta kun saamme nähdä tämän pohjoissuomalaisen legendan, yhtye kun on menossa määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Mutta vielä tämän kerran, Alhonkaturockin kunniaksi!

Real Vacationissa Alhonkaturock saa arvoisensa huipennuksen. Yhtye soittaa jämerää 80-lukulaista punkkia – suoraa, rehellistä, ymmärrettävää ja jotenkin kiistattoman miellyttävää. Lavan edustalle syntyy kunnioitettavan kokoinen pitti. Punkkarit, hipit ja satunnaiset esineet lentävät yhtäläisen kauniissa kaarissa. Kesäilta kääntyy yöhön ja Alhonkaturock loppuu – mutta ensi vuonna uudestaan, joohan! Minä ainakin tulen!

Lisäinfoa tarjoaa http://www.alhonkaturock.co.nr/

Näkemättä jäivät:
Chapter 4
The George Double Use
Starcrash
Moses Hazy
How Much More

Hesperianpuistossa paistaa aurinko. Helsinki-päivän kunniaksi järjestetty ilmainen Stadirock on vetänyt paikalle toista sataa rockmusiikin ystävää. Lavalla piipahtaa muutama, varsin lupaavan kuuloinen ja innokas nuori yhtye ja kuulijallakin olo on mitä mainioin. Henkilökohtaisesti odotukset ovat kuitenkin Au-albumillaan iloisesti yllättäneen Sydänsydämen esiintymisessä. Huhuja hyvästä livemeiningistä on kantautunut korviin jo aikaisemmin, mutta jostain syystä tätä poppoota ei ole tullut nähtyä aikaisemmin livenä. Tilaisuus tulee, kun herrat astelevat illan kolmantena bändinä soittovuoroon.

Ja mitäs silmäni saavatkaan rekisteröidä?

Neljä täysi-ikäistä miestä tepastelee lavalle vaipoissa, tutit suussa, naamat maalattuina. Fanijoukkoa on kerääntynyt lavan eteen useita kymmeniä enkä ole ainut, jonka suupielet alkavat nykiä hervottomasti ylöspäin. Ei kestä kauaa kun ymmärtää miksi bändin kotisivuilla lukee lause: Sydänsydän perustuu liikkeeseen. Bändi riehuu, allekirjoittanut riehuu, yleisö riehuu. Vaipat meinaavat tippua ja välillä tippuvatkin soittajien päältä, mutta se ei tunnu häiritsevän menoa. Päinvastoin, herrat tuntuvat olevan oikein sinut puolialastomuutensa kanssa lavalla ja sehän saa liha-aihetta pyöritelleeseen mieleen pulpahtamaan kysymyksiä alastomuuden luonnollisuudesta. Miltä tuntuu olla puolialasti lavalla? Kuuluuko se Sydänsydämen vakiovarustukseen? Onko bändi koskaan ollut täysin alasti? Eihän sitä auta sitten kuin kysyä.

Juho Minerva, Sydänsydän, esiinnyttekö aina keikoilla vaipoissa vai miten keikka-asunne vaihtelevat?

- Vaipoissa vain kerran toistaiseksi, helsinkiläisen Vauva-yhtyeen kunniaksi. Aluksi noudatimme tiukasti koodia “3 kaveria ja yksi vastakohta”, esimerkkinä Karhukopla vs. Roope Ankka. Pääasiallisesti Skopalla on aina vuodepotilaan asu tai äidin löysä kiinalaispuku, tärkeintä on, että housut saa hyppimällä pois päältä. Uusin viilitys meillä on mustat, paksut, maalatut kulmakarvat. Sympaattiset, tunteettomat tai vihaiset. Anything goes!

Oletteko koskaan olleet alasti lavalla? Jos, niin miltä se on tuntunut?

- Melkein alasti! Maalia on kuitenkin pikkuisen aina peittona. Se on piirun eri asia kuin alastomuus… Kerran Siperian keikkaa ennen kun maalauduimme nurkan takana hangella, kysyi joku että eikös tule kylmä? Ei tule, kun paljasta ihoa löytyy vain jalkapohjista ja nenänrei’istä.

Mites tämä teidän mukavasti nimetty yhtyeenne. Kuinka pitkään olette olleet kasassa ja onko kokoonpano ollut sama pitkään?

- Justiinsa tulee viisi elämänmakuista vuotta täyteen. (2002-kesä) Joka päivä samat naamat: Flyckt-Minerva-Rekonen-Skopa. Tosin Rekosen hauis on näinä vuosina kasvanut 4 desilitraa ja muiden mahat 10 litraa, mutta muuten samalla meiningillä mennään. Mustan huumorin ystävät ymmärtävät jos sanon, että tällä ryhmällä mennään keikan kautta kalmistoon.

Ketkä/kuka innoittivat teidät soittamaan?

- Minerva vastaa ihan vaan omasta puolestaan, että Kristian Paldanius, Hetfieldin kädet ja arpeutuneet posket, Cavalerojen veljeys, Iron Maidenin logo ja Steve Harrisin määrätietoisuus. Myös: Yksinäisyys ja ujous, kiusaaminen, Hiimän-ukot, Hordak, c-kasetit, Raptorin Moe, 2Unlimitedin No Limits, EestiPop -kokoelmat (bändeistä etenkin Shower), Röllin vinyylilätkä, cd-levyt muttei soitinta, Nintendo 8-bit, vanhempien tuki, Aku Korhonen, Mika ja Turkka Mali, Matti Vaskimo, Riku Pirinen, Joonas Marttinen, Ville ja Mikko Pohjola, Nirha, Veriplasma, Simo Udd, Miettunen, Immortal, Jani Anttila ja flanger, Mr.Money Show, vaikeudet tyttöjen kanssa, raskas työ, tyttö, Tomi Flyckt, Mikko Rekonen, Tuomas Skopa, Sydän, sydän.

No niih, siinähän sitä onkin. Au-albumillanne vilahtelee useita eläinaiheisesti nimettyjä biisejä. Pitääkö biisintekijä jotenkin erityisesti eläimistä?

- Tykkäämme kyllä eläimistä ja ratkiriemukkaista/kalmistonvakavista sanaparsista. Minerva tykkää vain linnuista, kärpäsistä, muutamista harvoista eläinyksilöistä ja teoriassa rotista ja torakoista. Siileille symppispisteet. Muutama ulkopuolinen biisintekijämmekin kätkeytyy eläimellisten salanimien taakse: Crazy Boy, Crazy Crazy Cat, Fastman sekä Andy McKoira.

Mitä muuta puuhailette siviilissä kuin soitatte rokkia?

- Minerva tukevoituu kalmistoa varten sohvalla, Flyckt hoitaa ja siivoaa kalmistoja, Rekonen hoitaa ja valvoo museota, Skopa hoitaa ja kaivaa tonttia. Meillä on jokaisella kuitenkin aina se pelko perseessä, että mistäs manit!!?

No mistäs meinasit ne hankkia?

- Viidennelle levyllemme jää mahdollisesti vain luut. Kyllä se saattaa silti läskiltä kuulostaa ja perseitä pyörityttää. Levyä tullaan myymään sen verran paljon, että saadaan hampaallinen voita kielen päälle ja ne puuttuvat sata lisäkiloa per jätkä vihdoin hankittua. Kiitos paljon jo etukäteen!

Lihateemaa vielä loppuun asti kunnioittaen: Kerropas milloin lihanhimo yllätti ja mihin se johti?

Elämänmakuinen sakkoliharatsia piristää kummasti, jolloin odottavan aika on pitkä mutta iloinen. Vatsakipuihin ainoa ja sataprosenttisen varmasti toimiva lääke on kebab, mutta ruokailun jälkeen koittaakin sitten aina pohjaton masennus ja pessimismi. Väkisin.

Sydän, sydän keikkailee:

• 28.07.2007 Karmarock, Harjavalta
• 18.08.2007 Lampirock, Jokela
• 28.09.2007 Virgin Oil Co., Helsinki
• 05.10.2007 Henry’s Pub, Kuopio
• 06.10.2007 Lutakko, Jyväskylä
• 12.10.2007 Rytmikorjaamo, Seinäjoki

Tämä palsta luo näköaloja musiikin tekemiseen, tuottamiseen ja kuuntelemiseen. Vastareaktiona valtamedioiden pinnalliselle ja kertakäyttöiselle musiikkikerronnalle pyrin tarjoamaan persoonallisen lähestymistavan sekä musiikin luomiseen että kuunteluun. Luvassa on mm. studioraportteja, musiikkivinkkejä sekä henkilökohtaisia näkemyksiä nykymusiikin tilasta.

Taiteesta ja viihteestä

Kaikessa taiteessa on kyse intohimosta ja (subjektiivisen) totuuden tavoittelusta – itsensä jäsentämisestä, ilmaisemisesta sekä todellisuuden hahmottamisesta. Vapaudesta löytää jotain, mikä on kätkettynä meihin jokaiseen, mutta kuplii pinnan alla.

Musiikki on yksi parhaimmista itseilmaisun keinoista (allekirjoittaneen vaatimaton näkemys). Sen avulla on mahdollista tavoittaa miljoonat ihmiset säätyyn, ikään ja ihonväriin katsomatta – kornia kenties, mutta helvetin totta. Musiikki voi vaikuttaa myös hyvin pieneen joukkoon tai vain taiteilijaan itseensä. Joka tapauksessa se pitää sisällään merkinnän jonkin tai jonkun olemassaolosta. “Minä tein tämän. Minä tunsin ja ajattelin näin.” Se voi olla yksi kahdeksasosanuotti tai kokonainen sinfonia. Joka kerta yhtä tärkeää ja vähäpätöistä.

Musiikki pitää usein sisällään sanattomia tai sanallisia tunneviestejä, jotka aukeavat jokaiselle eri tavalla. Jo sanat yksinään ovat vaikeasti tulkittavia, joten mitä tapahtuu, kun niiden
ympärille rakennetaan kappale tai päinvastoin?

Kuvitteellinen tilanne: Lauluntekijä kirjoittaa kappaleen kertosäkeeseen sanat “Hän lensi pois”, jonka jälkeen tapailee melodiaa sekä mollissa että duurissa (tai ei kumpaakaan). Jos hän päättää säveltää melodian duurissa, miten kuulija tulkitsee sekä musiikillisen että lyyrisen viestin?

Vai tulkitseeko mitenkään? Onko sillä mitään merkitystä? Ehkä säveltäjä ajatteli kontrastia musiikin ja tekstin välillä. Ehkä kukaan ei viime kädessä ymmärrä, mitä musiikintekijä haluasi sanoa.

”Viihde auttaa unohtamaan, taide muistamaan.” Tämä filosofinen määritelmä viihteen ynnä taiteen suhteesta on askarruttanut minua jo pitkän tovin. Pitääkö taidetta ja viihdettä ylipäätään erottaa toisistaan? Mihin näitä rajanvetoja tarvitaan? Itse en voi väittää tekeväni tietoisesti joko taidetta tai viihdettä. Jokainen biisi on erilainen ja jokainen kuulija tulkitsee kokemansa eri tavalla. Jollekin Samuli Edelmann on iskelmää, toiselle taas silkkaa poppia. Yhdelle Rage Against The Machine on totuus musiikin muodossa, eräälle tekopyhää propagandaa.

Seuraavassa pyrin kuvailemaan kahden erilaisen (kenties viihteellisen/taiteellisen) kappaleen tekoprosessia. Lukija tai kuulija tehköön itse rajavedot viihteen ja taiteen välillä, jos niin haluaa.

Kaikkea kappaleiden luomiseen sekä työstämiseen liittyvää ei voi yhteen juttuun mahduttaa, mutta yritän antaa selkeän kokonaiskuvan siitä, kuinka minä ja yhteistyökumppanini musiikkia teemme.

Jää

Kipale sai alkunsa viime syksynä (2006), kun sieppasin akustisen kitaran kurttuiseen kouraani ja aloin tapailla eräänlaista teemaharmoniaa, josta muodostui myöhemmin kappaleen kertosäe. Ensimmäiset mielleyhtymäni olivat Eric Clapton sekä syksy – mikäli oikein muistan. Liekö sillä ollut alitajuista vaikutusta, että todellakin oli syksy ja mielessä soi Claptonin tuorein albumi? Hyvin pian teematapailun jälkeen, ryhdyin väsäämään pohjia tietokoneen suopealla avustuksella; ohjelmoin rummut, soitin kitarat, bassot sekä koskettimet.

Teemaa seuraavat osat syntyivät kuin itsestään virtaavassa mielentilassa. Tässä vaiheessa kappaleen rakenne oli hyvin epäselvä. Oli vain osia toistensa perässä. Kun sain ensimmäisen demon valmiiksi, mailasin sen mainiolle musiikkitoverilleni, Jani Luomalle, joka ilmaisi kipaleessa olevan ”kaupallista potentiaalia”. Pienen ajan jälkeen Jani saapuikin metsän keskelle kehittelemään biisiä eteenpäin. Hän keksi mm. sellaisen ratkaisun, että teemaosasta tehtäisiin sekä säkeistö että kertosäe – eri melodioilla ja sovitusratkaisuilla. Se osa jota olin itse kuvitellut kertosäkeeksi, muodostui sillaksi säkeistön ja kertosäkeen välille. Rakenne alkoi olla siis selvä. Yllättävää kyllä, teosta kuunnellessa ei kiinnitä huomiota säkeistöjen ja kertosäkeiden samankaltaisuuteen.

Seuraavaksi Jani tapaili akustisella kitaralla mieleen juolahtaneet melodiat. Kertosäkeen melodiaksi muodostui kehittelemäni ”Clapton” –kitaraharmonian ylempi ääni. Tässä vaiheessa ideoimme myös kappaleen tekstiä, jolloin sanat ”syksy”, ”lapsuus” ja ”jää” heitettiin ilmaan.

”Jää, viereeni jää” -lausahdus saattoi kuulua herra Luoman suusta, mikäli muistini pitää paikkansa.

Myöhemmin kirjoitin lyriikkaa eteenpäin, mutta en saanut aikaan mitään julkaisukelpoista. Jani saapui uudemman kerran vierailulle ja yritimme jalostaa tekstiä pitemmälle. Loppujen lopuksi kohtasimme surullisenkuuluisan writer’s blockin ja turhauduimme itseemme. Tämän jälkeen sovimme, että Luoma kirjoittaa tekstin itsenäisesti, jonka jälkeen äänittäisimme demolaulut.

Tässä välissä tietokoneen kovalevy teki tenän ja allekirjoittaneen täytyi (kiroten) hyväksyä kappaleen hävinneen bittiavaruuden tuolle puolen. Ei auttanut muu kuin ohjelmoida ja soittaa taustat uusiksi. Jälkiviisaana täytyy todeta, että uudet pohjat loivat biisille paremman tunnelman. Varovasti arvioiden työtunteja oli kulunut tässä vaiheessa 30-40.

Kävi niin, että Jani sai kuin saikin tekstin aikaiseksi ja pääsimme lauluäänitysten pariin. Joskus näihin aikoihin ilmestyi myös idea duetosta, jolloin tulin maininneeksi Sannan, jonka kuulas ääni sopisi biisiin mainiosti. Kutakuinkin tässä vaiheessa Jani paljasti oman (synkemmän) tulkintansa tekstistä. Nähtäväksi jää, löytääkö kukaan sitä ajatusta, mikä tekstittäjällä oli mielessä…

Yksi viimeisimmistä työvaiheista oli Sannan lauluosuuksien äänittäminen Janin vastaavien päälle. Täytyy osoittaa nöyrä kiitos ja kumarrus tytön suuntaan – sen verran hienosti tämä blokkasi kappaleen tunnelman sekä Janin laulufraseerauksen. Edessä oli enää biisin miksaaminen ja pohjien hiominen.

Miksasin ja masteroin Jäästä noin viisi eri versiota, hioin sovitusratkaisuja sekä äänitin joitakin soitinosuuksia uudestaan yön pikkutunneille asti. Työtunteja kului lukematon määrä. Tarkoituksena oli luoda talvinen, hitaasti eteenpäin soljuva tarina, jossa olisi nyansseja – kokonaisuuden niistä kärsimättä. Luulen, että onnistuimme tehtävässä melko mukavasti. Nyt on Sinun vuorosi tulkita ja tuntea teos. Otamme mielellämme palautetta vastaan!

Kuuntele ‘Jää’ tästä:

(Lataa ‘Jää’)

Jää

Sävellys: Samuli + Jani
Sanat: Jani
Sovitus: Samuli (+Jani)
Laulu: Jani & Sanna
Taustalaulut: Jani & Sanna
Kitarat, basso, koskettimet, ohjelmointi, miksaus & masterointi: Samuli
Tuottaminen: Samuli + Jani

Tukehdut

Teos ei syntynyt hyvissä tunnelmissa niin kuin Jää. Tätä kuunnellessa ei todennäköisesti tule mukava fiilis, eikä niin ole tarkoituskaan. Kaikki alkoi melankolisesta olotilasta ja päättyi hauskaan lauluäänityssessioon.

Eräänä yönä istahdin koskettimien ääreen harvinaisen ***tuuntuneessa mielentilassa ja aloin tapailla kappaleen teemaa. Ensimmäinen sana, joka nousi mieleen, oli ”tukehdun”. Hyräilin joitakin sanoja, tapaillessani koskettimilla g-mollissa kulkevaa yksinkertaista kuviota ja sain niin sanotut sävärit. Ajattelin, ”ettei tästä aivan täyttä ***kaa voi syntyä”. En tiedä, osuiko intuitioni oikeaan, mutta sitä minä joka tapauksessa seurasin. Alussa oli siis vain yksi teema pianolla sekä jousilla soitettuna ja paha olo – totta kai. Eihän taidetta voi tehdä, ellei ole tuskaa, mistä ammentaa. Eikö niin? Joku voi väittää muuta, mutta minä väitän näin. Nauraisin tähän väliin, jos voisin. (Ehkäpä Juonen tekniikkaihmiset lykkäävät myöhemmin tähän kohtaan psykedeelistä naurua mp3-muodossa.)

Seuraavina päivinä teema sai jatkoa säkeistön sekä eräänlaisen väli- ynnä loppusoiton muodossa, jolloin kappaleen osat olivat kasassa. Jälleen kerran rakenne oli usvan peitossa – ja sitä hiottiinkin aivan viime metreille saakka. Tässä vaiheessa olin ohjelmoinut rummut sekä jousiston, soittanut pianon, kitarat ja konebasson. Seuraavaksi paneuduin tekstiin ja melodiaan.

Soitin demomelodiat koskettimilla ja kirjoitin tekstiä, joka kertoi yksikön ensimmäisessä persoonassa henkisestä tukehtumisesta (”tukehdun tunteisiin”). Jossakin vaiheessa koin suunnattoman valaistumisen ja muutin näkökulman yksikön toiseen persoonaan (”tukehdut tunteisiin”), jolloin kertoja muuttui tarkkailijaksi. Ymmärsin, että näkökulmaa muuttamalla tekstistä syntyi tehokkaampi ja ennen kaikkea ahdistavampi. Kappaleesta oli muodostumassa suoranainen ”henkinen hyökkäys” kuulijaa kohtaan. Pelottavaa. Toki ympäröivällä todellisuudella oli osansa näkökulman muuttumiseen, mutta sen yksityiskohtaisemmin en tällä palstalla voi asiaa valottaa.

Laitoin kappaleen pohjat ja melodiat mp3-muodossa Sannan (laulaja) sähköpostiin ja odottelin jatkoa. Pian Koljosen likka tupsahtikin äänittelemään tätä mukavan hilpeää rallia, joka vie kuulijan Kenny G:n tavoin aurinkorannalle, unohduksen meren äärelle – eli ei.

Ennen varsinaista äänittämistä kuvailin Sannalle teoksen maailmaa/tunnelmaa ja jälleen kerran hän osoittautui luottamuksen arvoiseksi. Laulusta välittyvät juuri ne asiat, joita alleviivasin. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin tulkitsija, joka en ymmärrä lainkaan, mistä tunteista ja ajatuksista lauletaan. Laulupiireissä asiaa kutsutaan käsittääkseni tarinankerronnaksi. Vaikka Sanna ei ehkä sisäistänyt kappaleen perimmäistä punaista lankaa, kykeni tämä tulkitsemaan sanat todellisiksi omasta maailmastaan käsin. Se, jos mikä, on oleellista. Ainoa totuus ei tule säveltäjän tai sanoittajan kynästä, vaan myös tulkitsijan äänihuulista. Samalla tavoin kuin kuulija, myös esittäjä TULKITSEE musiikkia.

Tämän raportin yhteyteen, jos mihin, sopii palstan johdannossa mainitsemani lausahdus: ”Viihde auttaa unohtamaan, taide muistamaan”. Mitä ilmeisimmin Jää -biisi on viihdettä ja Tukehdut taidetta, kun ottaa huomioon kuulijoiden reaktiot. Tähän mennessä kukaan ei ole tullut sanomaan, että Jää ahdistaa ja Tukehdut virkistää. Erikoista on myös se, että miehiä on tuntunut vaivaavan Tukehdut –kappaleen teksti. He ovat kokeneet sen ahdistavaksi. Missä lienee reaktion perimmäinen syy, kuulijassa vai teoksessa? Halusin kerrankin tehdä biisin ja tekstin, joka ei jätä kylmäksi. Toivottavasti onnistuin. Nyt sinä voit päättää, mistä kappale kertoo ja miksi se mahdollisesti ahdistaa. Kuuntele avoimin mielin ja korvin!

Kappale on saanut jo niin kutsuttuja koe-esityksiä demomiksauksen muodossa, mutta oikea miksaus julkaistaan ensimmäisenä Juonen sivuilla. Sen jälkeen teosta voinee kehua tai moittia myös Mikseri.netissä.

Kuuntele ‘Tukehdut’ tästä:

(Lataa ‘Tukehdut’)

Tukehdut:

Sävellys, sanat, sovitus, ohjelmointi, kitarat, koskettimet, miksaus ja masterointi: Samuli
Laulu: Sanna
Viimeisen kertosäkeen toiseksi viimeiset sanat: Samuli, Heidi & Sanna

Sananen musiikkitekniikasta

Nykytekniikka luo uskomattomat mahdollisuudet musiikintekijälle, jos tällä riittää kärsivällisyyttä ja intohimoa valjastaa bitit ym. käyttöönsä. Se mikä ennen vaati valtavan studiotarkkaamon kaikkine nippeleineen ja nappuloineen, mahtuu nykyään yhden tietokoneen sisään. Toki tarvitaan myös kohtuulliset kaiuttimet, muutama instrumentti sekä mikrofoni – mikäli halutaan tehdä muutakin kuin koneellista musiikkia. Oikein käytettynä asiallisessa kotistudiossa on mahdollista luoda maailmanluokan materiaalia (esimerkkinä mm. Poets of the Fall). Toki ”oikeissa studioissa” on paremmat/isommat tilat sekä laadukkaammat laitteet. Se ei vain poista sitä tosiasiaa, että tekijä/tulkitsija on se, mikä viime kädessä ratkaisee lopputuloksen. Palaan myöhemmin tällä palstalla studioasioihin ja tekniikkaan liittyviin kysymyksiin.

Jännittää. Kuuntelemme valokuvaajamme kanssa Apulannan uusinta levyä ja yritämme päästä nopealla aikataululla fiilikseen ja ymmärrykseen siitä, että kohta tapaamme Sipe Santapukin ja pääsemme juttelemaan hänen kanssaan kauneudesta. Käsitteestä, josta on vaikea keksiä selkeitä kysymyksiä, tai siltä se ainakin sillä hetkellä tuntui. Päätin kuitenkin luottaa itseeni: Minä hoidan tämän sitten paikan päällä, antaa mennä, go with the flow!

En tiedä olisinko päätynyt samanmoiseen ratkaisuun, jos olisin tiennyt tanssisali Lutakon takahuoneessa odottavan myös verbaalisivaltaja Wirtasen. Herrat odottelivat keikan alkua ja haastattelua rauhallisissa tunnelmissa. Tunsin kuinka vahva itseluottamukseni otti hatkat ja alkoi hipsiä takaisin kohti ovea josta tulimme sisään. Jäin kuitenkin istumaan Sipen viereen äänistyslaitteideni kanssa ja en keksinyt muuta ratkaisua, kuin suoraan asiaan menemisen.

Kauneudesta.

”Kauneus sanana tuo minulle ensimmäisenä mieleen eräänlaisen harmonian, jota näkee joka puolella jos viitsii pitää silmiänsä auki. Kauneudesta tulee mieleen myös tietynlainen oikeus. Jos asiat menevät oikeudenmukaisesti, niin se on kaunista”, Sipe aloittaa.

”Loppujen lopuksihan kauneus on paljon muuta kuin se, mitä silmillä näkee. Kun elämä on taas jonkun aikaa ollut melko työpainotteista ja aikaa kuluu paljon keikkamatkoilla, niin kauneutta voi löytää yllättävistäkin paikoista. Jonkun oikein hyvän biisin tai keikan aikana saattaa tuntua, että on vain musiikin välikappale, itse ei oikeastaan soita vaan diggailee ulkopuolelta sitä mitä tapahtuu. Tällaisia kokemuksia minä pidän kauniina.”

Kaunis ihminen?

Kun muotoilen kysymystäni, onko olemassa määritelmiä kauniille ihmiselle, Tonikin havahtuu sohvaltaan ja alkaa kertoa näkemyksiään. ”Melkein ainut kriteeri kauniille ihmisille on se, että on sinut itsensä kanssa. Jos puhutaan puhtaasti ulkoisesta kauneudesta, niin eihän siihen voida mitään raameja lyödä. Standardein määritellyt ulkonäkönormit muuttuvat aina ajan myötä, fyysinen kauneus riippuu siitä, miten ihminen itsensä kantaa. Mieti nyt vaikka jotain 1800-luvun ihanteita, eihän niihin voi kiinnittyä, koska ne ovat vaihtuvia,” Wirtanen selostaa.

”Sisäinen olemus tulee helposti osaksi ulkoista olemusta, sillä henkinen tila ja ihmisen sielu näkyy ulospäin, tiesitkös sitä?” Santapukki kysyy. Yritän vetää johtopäätöksen, että sisäinen kauneus on siis ulkoista kauneutta tärkeämpää, mutta joudun tyrmätyksi. ”Puhe jostain sisäisestä kauneudesta on ihan paskaa. Tässä puhutaan kuitenkin kokonaisuuksista, ei ole toista ilman toista. Minä kiistän kahden erilaisen kauneuden olemassaolon!” Wirtanen jyrähtää sohvaltaan.

Kaunis nainen?

Entäpäs kaunis nainen? Pätevätkö samat kriteerit molempiin sukupuoliin?  ”Pääsääntöisesti on kaunista, kun ihminen on sinut itsensä kanssa. Toinen asia on se, että arvostaa itseään, mutta ei ole paskantärkeä, sillä paskantärkeys kumpuaa epävarmuudesta”, Toni sanoo. ”Itse asiassa olisi aivan kamalaa olla standardien mukaisesti kaunis nainen, koska sellaiset ihmiset ovat pääsääntöisesti ihan sekaisin itsensä kanssa, kun lapsesta asti on toitotettu, että on hyvännäköinen ja on saanut sitä kautta kaiken. Sitten tämän samaisen kauneuden takia heitä käytetään hyväkseen ja tällaiset ihmiset odottavat jatkuvasti ihmeitä tapahtuvaksi oman ulkonäkönsä takia, vaikka se ei ole realistista”, Wirtanen analysoi.

”Kauneus ja rikkaushan esim. orjuuttavat ihmistä ja luovat stressiä, koska niistä pitää koko ajan olla huolissaan. Standardien mukaan kaunis ihminen katsoo joka päivä peiliin ja toivoo ettei niitä ryppyjä vaan ilmestyisi,” Sipe jatkaa.

”Kelatkaapas sitä sitten, että kaikkein helpointa olisi vaan olla ruma, tyhmä ja köyhä. Siksi mekin olemme varmaan niin onnellisia”, Toni nauraa.

Autojen kauneudesta. ( ja vähän muustakin )

Julkisuudessa on usein puhuttu Sipen autoharrastuksesta, joten rumpalilla on varmaan jonkunlainen mielipide siitä, millaiset autot ovat kauniita ja millaiset eivät.

”Autohan on käyttöesine ja siitä on vaan tehty sellainen äijien kauneusihanne. Mutta onhan kauniita autojakin olemassa, esim. Corvette vm.69 tai Cadillac vm. -59. Ne ovat yksinkertaisesti kauniinmuotoisia autoja ja kun tuota estetiikan tajua on sen verran suotu niin ymmärtää jotain kauniiden esineiden päälle”, Santapukki juttelee.

”Kyllähän kultainen leikkaus luonnossakin tekee aina vaikutuksen. Ei sen kauneutta voi kukaan kiistää. Kun käyt katsomassa mitä tahansa luonnossa olevia kasveja niin nehän perustuvat kultaiseen leikkaukseen.Tällä tavalla estetiikka liittyy kyllä kauneuteen”.

”Minua ei kyllä kiinnosta niinkään esteettisyys, tarvitsen vain vettä ja tulta,” Wirtanen heittää väliin. ”Vesi ja tulihan ovat alkuelementtejä eli itsessään täydellisiä. Eli jos on vaikka järvi ja nuotio, niin minä olen tyytyväinen,” Sipe jatkaa keskeytyksestä huolimatta: “Minulle kauniit esineet ja muotoilut edustavat parhaimmillaan taide-elämystä, joka on vähän sama asia kuin hyvä biisi.”

Niistä kauniista biiseistä sitten:

Apulanta on julkaissut yli 10-vuotisen uransa aikana 155 suomenkielistä kappaletta ja 20 on tehty vielä englanniksin. Huomaan, että olen kirjoittanut kysymyksen, jossa pyydetään valitsemaan tästä määrästä 4 kauneinta kappaletta kautta aikain ja vielä perustelut vastaukselle.
Alkuvastaus oli odotettava.

Wirtanen: En minä osaa sanoa, vitunko tuohon nyt sanot?
Heidi: Sano vaan.
Wirtanen: No vittu.

”Minun mielestäni Valokuva on kaunis kappale sen rehellisyyden takia”, Sipe kuitenkin jatkaa rauhalliseen tyyliinsä. ”Myös Miks ei uni tuu? on kaunis, koska se on sympaattinen ja ensimmäinen äänittämämme biisi, itse asiassa sen voisi ottaa uudestaan haltuun ja biisilistalle.”

Toni herää jälleen.” Joo ja sitten Sellainen tyttö (aaaah…) -biisi on kanssa kaunis ja siihen liittyy hieno tarina. Kaunis oli kyllä myös biisin innoittajakin. Neljäntenä biisinä haluan vielä nostaa PVC-unelmia, se on hieno.”

Kaikkiin biiseihin tuntuu liittyvän vahva tarina ja juttuja, jotka rönsyilevät viulistin soittotaidosta perverssiin äänittäjäsetään. Onko niin, että kaikki nyt mainitut vanhemmat kappaleet kertovat jotain siitä, millaista musiikkia Apulanta nyt kokee tekevänsä?

”Tämähän menee kuitenkin niin, että aika kultaa muistot. Kun tässä 10 vuoden päästä seuraavan kerran istuskellaan, niin puhutaan taas ihan eri biiseistä,” Sipe sanoo.

Ja seuraavaksi aivan jotain muuta:

28 minuuttia keikan alkuun. Toni on ärtynyt, kun kysymykseni loppuivat kesken, vastahan tässä päästiin vauhtiin! En kuulemma saa minkäänlaista artikkelia näistä vastauksista kirjoitettua. Äänityslaite jää siis päälle vielä viideksitoista minuutiksi, jonka aikana ehditään ruotia niin virtuaalitodellisuuksia, vallanhalua, Sipen kosmetologikokemuksia ja hyvän keskustelijan ominaisuuksia. Tiesin kyllä etukäteen, että Apulannan pojilla ei varmasti lopu juttu kesken, mutta jäin kyllä silti verbaalisen jyrän alle täysin. Kun keikkavaatteita sitten alettiin etsiä ja lava kutsui, keräsin kamppeitani ja laitteitani pienimuotoisen harmituksen vallassa. Perkele, olisi pitänyt olla jämäkämpi! Noh, tehtyä ei saa tekemättömäksi ja täydellistä ei tule koskaan. Siirrymme seuraamaan keikkaa, jossa ymmärrän mistä Apulannan kauneus ja hienous tulee. Yhtye on tehnyt niin kuin se on tahtonut, se on sinut itsensä kanssa ja arvostaa tekemisiään. Lavalla ei ole huomattavissa paskantärkeyttä vaan vilpitöntä heittäytymistä sitä kohtaan, mitä nämä herrat rakastavat.