Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Raamatussa on aina viisaita ja ihanteellisia sanoja, mutta miten ne ilmenevät parisuhteemme arjessa?

Tuskin mikään nykyään kannustaa yhteiskunnassamme aitoon rakkauteen ja koko rakkauden käsite tuntuu olevan ensi huuman vääristämä. Tätä voisi tarkastella esimerkiksi avierotilastoista, mediasta, aihetta käsittelevistä elokuvista ja julkisuuden henkilöiden käyttäytymisestä. Avioliittojen suosio on ollut selvästi laskussa, vaikkakin parisuhteita solmitaan edelleen.

Ihmettelen, mikä siis ajaa ihmiset uskottomuuteen. Miksi perheet hajoavat ja parisuhteet “epäonnistuvat”? Minne häviää “rakkaus”? Omiin ongelmiini olen löytänyt vastauksia itsestäni ja lapsuudestani, samoin mieheni. Uskon vahvasti siihen, että osittain toimimme tiedostamattamme noudattaen perittyjä toimintatapoja ja rooleja. Näiden asioiden tekeminen tietoisiksi avaa uusia ovia rakkauden ja yhteenkuuluvuuden polulla.

Parisuhteessa reflektointi on vahvaa. Oman varjon näkeminen ei ole niitä helpoimpia asioita ja silloin monesti turvaudutaan monenlaisiin konsteihin. Oheessa muutamia helpoimmin tunnistettavia, mutta yksilöllisesti ilmentyviä.

Piiloudumme herkästi aidolta kohtaamiselta; töiden, harrastusten, kiireiden ja lasten taakse. Aina voi löytyä tekosyitä olla keskustelematta asioista tai käsittelemättä todellisia tunteita. Menettämisen pelko voi kasvaa niin suureksi, että se syövyttää luottamusta, jolloin toisesta tulee rikollinen ja toisesta tuomari. Roolit voivat toki vaihdella tilanteen mukaan.

Epäluottamustilanteissa toinen voi muuttua salapoliisiksi, joka tarkkaavaisena seuraa toisen tekemisiä – vaikkapa viikattua pyjamaa matkalaukussa. “Viikkaukseni on pysynyt ennallaan ja hän on ollut reissussa kaksi yötä. Hmm….” Mielikuvitus laukkaa ja lopputuloksena on kiivasta väittelyä, kiukuttelua ja asioiden selvittämistä, jolloin lapset leikkivät kuuromykkiä seinäkärpäsiä. Rosvo ja poliisi -leikin avulla tuskin pystytään ratkaisevalla tavalla selvittämään luottamusongelmia. Saattaa käydä niinkin, että kodin arkielämä muuttuu suoranaiseksi saippuaoopperaksi.

Nainen: “Minä otin jälleen uhrin roolin ja manipuloin minkä kerkesin. Käytin hyväksi verbaalista lahjakkuuttani ja pääsin pälkähästä. Sain hänet tekemään asioita mieleni mukaan, mutta sitten iski huono omatunto. Miksi kohtelen häntä tällä tavalla ja käytän rumasti hyväksi?”

Mies: “Taas jouduin hoitamaan lapset ihan yksin. Laitoin ruokaa, enkä päässyt pelaamaan jalkapalloa. Häntä väsytti niin paljon, koska hän on niin aktiivinen ja monessa mukana. Rakastan häntä ja olen valmis uhraamaan itseni hänen vuokseen”.

Nainen: “Mä en kestä tuota marttyyriasennetta. Miksei se koskaan sano ei? Kyllähän minä voin menoni järjestää lasten ehdoilla. Emme monesti edes keskustele lasten ehdoista. Minua ahdistaa tämä jatkuva kissa-hiiri-leikki! Haluan paeta tätä kaikkea.”

Miehen ja naisen välisestä vuorovaikutuksesta voi heijastua lapsena omaksuttu kodin ja parisuhteen malli. Suurin osa ongelmista tuntuukin johtuvan juuri siitä, ettemme tunnista vanhempiemme vaikutusta omaan arkeemme. Jatkamme lapsuudenkodissa alkanutta debattia, koska se istuu syvällä sisällämme. Lähteäksemme rikkomaan näitä opittuja käytösnormeja joudumme nöyrtymään ja kääntämään katseen itseemme. Se tuntuu kamalan kipeältä ja siitä syystä viivyttelemme asian suhteen viimeiseen asti käyttäen kaikki oljenkorret, joista yksi on uskottomuus. Hetken hekuma, tarpeiden tyydytys tai pakokeino.

Toivo paremmasta, jota ylläpitää yhteiskunnallinen illuusio. Huuman haihtuessa samat ongelmat pulppahtavat pintaan, vaikka kumppani ja konteksti vaihtuu.