Juonen väki on seulonut internet-maailman ylitarjonnasta kermaisimmat numeron teemaan liittyvät linkit. Naksuttele ja nauti!

Bändi, joka soittaa pelimusiikkia ihan oikeilla soittimilla. Uskomaton meininki. Ja nörtithän joraa!

http://axesdenied.net/

Aikuisten lelukauppoja, joista saa ostaa mitä tahansa mitä kuvitella saattaa:

http://www.mulletoi.com/
http://www.pulju.net/

Ja näiden vastapainoksi täytyy luonnollisesti muistaa Älä osta mitään -päivä. 30.11. leikitään saippuakuplilla ja ostoskärryillä ihan ilman rahaa.

http://www.alaosta.fi

Tutkivampi lähestymistapa peleihin, leluihin ja leikkimiseen löytyy seuraavasta blogista.

http://www.ludology.org/

Väärien kavereiden kanssa ei ole leikkimistä!

http://myspace.com/vaaratkaverit

…ja jos aikuiseksi kasvaminen ei vieläkään kiinnosta, sen kummemmin itseä kuin kavereitakaan, voi aina hankkia olohuoneeseensa oman pallomeren. Lukekaa myös xkcd-sarjakuvaa, se on parasta mitä netistä löytyy!

http://blag.xkcd.com/2007/11/19/growing-up/

Kuva: Energia Productions

Scifisarjojen kliseitä parodioiva Star Wreck -elokuva on tunnetuimpia suomalaisia internet-ilmiöitä. Teini-ikäisen scififanin hupianimaatioista alkunsa saanut ilmiö on vuosien myötä laajentunut massiivisesti. Leikki on muuttunut työksi – mutta leikkisyydestä ei ole tingitty.

Keskeisin piirre Star Wreckissä on internetin ennakkoluuloton hyväksikäyttö elokuvan tuotannossa ja jakelussa. Vuonna 1997 nettijakeluun laitettu Star Wreck 5 oli ennennäkemätön ilmiö – 45-minuuttinen elokuva, jonka sai ladata ilmaiseksi netistä! Tieto levisi keskustelupalstoilla ja uutisryhmissä, ja vaikka yhteydet olivatkin tuolloin vielä hitaita, faniyhteisö alkoi kerääntyä.

Seuraavien seitsemän vuoden aikana tuhannet fanit ympäri maailmaa seurasivat, kommentoivat, kyselivät ja auttoivat kun ensimmäistä täyspitkää Star Wreck -elokuvaa työstettiin. Kun Star Wreck – In the Pirkinning lopulta julkaistiin vuonna 2005, pankki räjähti – ensimmäisten neljän päivän aikana elokuva ladattiin 400 000 kertaa, ja parin kuukauden päästä latausten määrä ylitti kolmen miljoonan rajan. Viiden tamperelaisen opiskelijan harrasteprojektista tuli kaikkien aikojen katsotuin suomalainen elokuva, ja tamperelaisista juhlittuja sankareita.

Kuva: Henri Salenius

Nyt porukka on organisoitunut Tuotantoyhtiö Energiaksi ja tekeillä on uusi elokuva, joka ei ole Star Wreckiä ollenkaan. Elokuvan nimi on Rautataivas ja se kertoo natseista kuussa. Kyllä, natseista kuussa. Paljon muuta siitä ei sitten tiedetäkään. Tiedetään, että sen käsikirjoittaa Johanna Sinisalo (Ennen päivänlaskua ei voi) ja että sitä on tuottamassa myös Blind Spot Pictures (Jadesoturi, Miehen työ). Star Wreckin primus motor Samuli Torssonen kertoo, että viidentoista vuoden Star Wreck -ajan jälkeen Rautataivaan julkistaminen jännitti.

- Mietittiin kyllä itsekin, miten porukka mahtaa suhtautua… Oltiin pitkään ihan hiljaa siitä mistä Rautataivas kertoo. Itsestäänselvää alusta lähtien oli, että uutta Star Wreckiä ei tehdä, paitsi jos ei mitään parempaa keksitä. Onneksi Jarmo Puskala keksi perusidean, josta kaikki tykkäsivät. Kuunatsit oli tarpeeksi höhlä juttu, ja lisäksi täysin uusi idea elokuvaksi.

Samuli korostaa, että jos porukka olisi kaiken tämän jälkeen tehnyt uuden Star Wreckin, kukaan ei ottaisi heitä vakavasti. Heti perään hän rauhoittelee kuitenkin, että ei Star Wreckiä tietenkään kokonaan haudattu ole – kyllä saunassa tulleet ideat on aina pistetty ylös ja Rudi Airiston kanssa juteltu mahdollisuuksista.

Rautataivaan aikana elokuvanteko on erilaista kuin Star Wreckin aikana. Tuotannossa on rahaa ja tuotantoryhmän organisaatio on suurempi. Samuli kiistää kuitenkin, että tekemisen henki olisi oleellisesti muuttunut.

- Sinänsä mikään ei ole muuttunut paitsi se, että tätä ei tehdä enää mun olohuoneessa. Se oli työtä silloin kun Star Wreckiä tehtiin, ja se on työtä nyt. Jotkut kuvittelee että Star Wreckin tekeminen oli sitä että istutaan viikonloppuisin kavereiden kanssa, juodaan kaljaa ja väsätään välillä vähän elokuvaa. Mutta ei se sellaista ollut – Star Wreckiä tehtiin kakstoista tuntia päivässä. Tietty ammattilainen ote siinä oli pakko olla, tai se ei olisi ikinä valmistunut.
- Meillä on sen verran paska palkka, että kyllä sieltä lähtee heti pois ne, jotka ei ole siellä leffan itsensä takia. Mä ja Timo saataisiin kolme tai neljä kertaa parempaa palkkaa jos oltaisiin jossain mainostoimistossa töissä.

Tiiviiksi kaveriporukaksi hioutunut ydintiimi on Samulille hyvin tärkeä. Porukan tekemisen tapaa leimaakin kautta linjan yhteisöllisyys – niin firman sisällä, muiden yhteistyökumppaneiden kanssa ja faniyhteisön kanssa. Star Wreckin aikana yhteisön osallistuminen oli melko suunnittelematonta ja sattumanvaraista, ja se perustui keskustelufoorumilla kommentointiin. Nyt Tuotantoyhtiö Energia suunnittelee internet-palvelua, joka mahdollistaa yhteisöllisen elokuvantekemisen, ja Rautataivas tehdään tämän työkalun avulla. Samuli kertoo, että ideana on antaa ihmisille tila, jossa voi osallistua toisten tuotantoihin tai aloittaa omia tuotantojaan, ja saada tukea ja ideoita yksityiskohtien suunnitteluun.

- Se ei suinkaan tarkoita sitä, että laittaisit sinne koko elokuvan raakamateriaalin. Yhteisölle ei saa tarjota liian isoja paloja kerrallaan. Voi olla vaikka, että mulla on käsikirjoitus ja tarvitsen siihen jonkun nimen. Tuottaja voi antaa ihmisille purtavaksi monen tasoisia eri tehtäviä, joihin sitten voivat osallistua sellaiset ihmiset, joilla on pari tuntia vapaata aikaa ennen nukkumaanmenoa.

Minkä takia kukaan sitten osallistuisi elokuvan tekemiseen ilmaiseksi, kysyy Samuli ja vastaa itse:

- Näiden projektien tekeminen on mainio tapa osoittaa taitonsa ja motivaationsa, ja on mahdollista päästä sitä kautta myös “oikeisiin töihin”. Tätä kautta voi löytyä oma tulevaisuuden ammatti. Ja oma nimi lopputeksteissä on oikeasti iso motivoiva tekijä! Ihmisillä on tarve päästä esille – netti pursuaa luovuutta, kaikenmaailman kissakuvasivustoja ja kuvankäsittelyä. Ihmiset haluaa tehdä.

Voisi helposti kuvitella, että tällainen open source -elokuvanteko olisi demokratia, joka kaatuisi liikaan moniäänisyyteen. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan diktatuuri jossa jonkun on päätettävä mitä ideoita otetaan mukaan ja mitä ei. Systeemin innostavuudesta huolimatta Rautataivasta ei kuitenkaan rakenneta yhteisöllisen elokuvanteon perustuksille – jos ihmisiä ei saada mukaan, elokuva tehdään pienemmällä ideavirralla ja vähemmällä väellä, mutta aivan yhtä valmiiksi.

Millaisia ihmisiä Rautataivas-produktio sitten vielä kaipaa?

- Tässä vaiheessa ei vielä murehdita perustyypeistä joita tarvitaan kuvauksissa, valaisijoista ja muista sellaisista. Hyvistä 3D-osaajista ja digitaalisen kuvan käsittelijöistä on aina pulaa. Tästä tulee Suomen tehosterikkain elokuva ja iso osa budjetistakin menee siihen – tekijöitä siis tarvitaan. Mutta ei tietenkään mitä tahansa tekijöitä, ei tähän ihan sillä pääse että on 15-vuotias ja kiinnostunut tekemään vähän jotain videohommia.

Toisaalta taas tekninen osaaminenkaan ei ole kaikki kaikessa.

- Pitää tulla porukan kieron huumorintajun ja typerien läppien kanssa toimeen! Mieluummin otetaan mukaan se tyyppi, jolla on oikea asenne, kuin se jolla on ohjelman kaikki toiminnot hallinnassa.

Rautataivaan levitystavoista ei vielä tiedä kukaan. Ei ole varmuutta siitä, jaetaanko tätäkin elokuvaa ilmaiseksi netissä. Varmaa kuitenkin on, että Rautataivas tulee näkymään netissä niin tuotantonsa aikana kuin valmistuttuaankin. Pitäkää korvanne auki – kuunatseista kuullaan vielä!

Kuva: Energia Productions

http://starwreck.com/
http://www.ironsky.net/
http://www.energiaproductions.fi/

Pelien suunnittelu on yksi jokaisen pelaavan nuoren ehdottomista unelma-ammateista. Nettifoorumit vilisevät keskusteluja, joissa pojat ja tytöt esittelevät peli-ideoitaan ja unelmoivat jonain päivänä löytävänsä oman pelinsä kaupan hyllyiltä. Oma peli olisi jotain niin paljon parempaa kuin mikään mitä koskaan aikaisemmin on tehty, että sen edessä olisi koko maailma polvillaan.

Vain harva omista peleistä haaveileva kuitenkaan päätyy ammattimaiseksi pelisuunnittelijaksi, joten pelisuunnittelun todellisuus yleensä jää meistä useimmalle epäselväksi.

Jututimme Jussi Autiota Tuonela Productionsista, Petri Latvalaa Black Metal Gamesista sekä Markus Tuppuraista ja Reko Nokkasta Digital Chocolaten Sumea-studiosta ja kysyimme heiltä, mistä pelien tekemisessä oikein on kysymys. Onko se vakavasti otettavaa työtä, vai sittenkin yhtä leikkiä?

Pelisuunnittelija rakentaa pelin säännöt

Tavallisin käsitys pelisuunnittelijan työstä on, että suunnittelijan tehtävänä on keksiä uusia peli-ideoita, joista pelitiimit sitten kehittävät uusia pelejä. ”Hyvä suunnittelija miettii jokapäiväisessä elämässä kohtaamiaan asioita ja pohtii, kuinka niitä voisi soveltaa peleissä”, Petri Latvala toteaa.

Suunnittelijan varsinainen työ kuitenkin vasta alkaa silloin, kun pelin idea on karkealla tasolla päätetty. Suunnittelija muuntaa idean oikeaksi peliksi määrittelemällä pelin mekaniikan eli säännöt, joiden mukaan peli toimii. Sääntöjä hiomalla hän etsii peliin sen hauskuuden, joka lopulta koukuttaa pelaajan. Reko Nokkanen kertoo esimerkin: ”Luin eilen National Geographicista jutun kansantansseista, ja siitä tuli heti mieleen, että kansantanssivaikutteinen jääluistelupelihan voisi olla hauska. Mutta ei se vielä ole peli. Vasta pelin sääntöjen ja mekaniikan kautta ratkeaa, miten peli toimii, ja tuleeko siitä hauska vai ei.”

Itse peli syntyy aina tiimityönä. Yrityksen koosta ja peliprojektin laajuudesta riippuen tiimien koot vaihtelevat muutamasta henkilöstä useisiin kymmeniin, mutta lähes kaikista tiimeistä löytyy tuottaja, joka vastaa projektin vetämisestä, sekä yksi tai useampi suunnittelija, ohjelmoija, graafikko ja äänisuunnittelija. Jokaisella tiimin jäsenellä on vahva mielipide siitä, minkälainen pelin tulisi olla, mutta suunnittelija on se, joka lopulta vastaa pelin hauskuudesta.

”Suunnittelija pitää käsissään kokonaiskuvan ja määräysvallan siitä, millaiseksi peli muodostuu”, Jussi Autio sanoo. Markus Tuppurainen kertoo, että juuri tämän takia hänkin siirtyi graafikosta suunnittelijaksi: suunnittelijana hän pääsee päättämään, mitä peliin tulee mukaan ja mikä jätetään ulkopuolelle.

Todellisuuspakoa, joka opettaa elämää varten

Kysymystä siitä, mitä pelit ovat, voidaan lähestyä monesta näkökulmasta.

Reko Nokkanen näkee pelaamisen eräänlaisena leikkinä ja toteaa, että leikkiminen opettaa elämässä tarvittavia taitoja: ”Kun leijonanpentu painii broidinsa kanssa, se on leikkiä, mutta samalla siinä harjoitellaan elämässä selviytymistä varten. Jos et leiki, et selviä tässä maailmassa.”

Markus Tuppurainen kertoo, että esimerkiksi suunnitellessaan Supermodel Empire -muotipeliä hän keräsi siihen ison kasan tietoa oikeasta muotimaailmasta keskustelemalla alan ihmisen kanssa ja utelemalla alan lainmukaisuuksia. ”Tämän perusteella yritin mahduttaa peliin mukaan mahdollisimman paljon aitoa muotimaailmaa. Mutta se, miten siitä saa hauskan pelin, on kuitenkin toinen asia.”

Toisaalta Jussi Autio muistuttaa, että peleissä on yleensä tarkoitus, että koetaan jotain, mitä tavallisessa elämässä ei tule vastaan: ”Jonkinlaista todellisuuspakoa se aina on. Kyseessä voi olla haastava  mekaniikka tai syvällinen tarina – ei ole olemassa vain yhtä asiaa, mistä peleissä olisi kyse.” Petri Latvala jatkaa: ”Jotkin pelit ovat hyviä koska niissä on hyvä tarina. Jotkin pelit ovat hyviä koska niissä on hyvä pelimekaniikka. Jotkin pelit ovat hyviä jonkin muun syyn vuoksi.”

Nokkanen kuitenkin tyrmää ajatuksen pelistä syvällisenä tarinana. Koska pelit ovat luonteeltaan interaktiivisia, tarina, joka on herkkä, tarkkaan harkittu kokonaisuus, hajoaa kun pelaaja päästetään sen kimppuun: “Kirjassa voit rakentaa taustaa sata sivua niin, että kun päähenkilön isä yllättäen kuolee, lukija suree yhdessä päähenkilön kanssa. Pelissä naksuttelet ovea, mietit vaihtoehtoja, ja vaikka kuinka voit olla pelin ratkaisun kannalta kiinnostunut isän kuolemisesta, et varmasti sure sitä hetkeäkään.”

Tuppurainen toteaa, että tässä onkin luultavasti kysymys siitä, miten tarina määritellään. ”Tarinalle peleissä pitää siis keksiä uusi sana. Pelit voivat olla hyvin kirjoitettuja ja niissä voi olla hyviä käänteitä, mutta pohjimmiltaan kyse on pelimekaniikasta ja ongelmien ratkomisesta.”

Hyvään peliin tarttuu aina uudelleen

Petri Latvalan mielestä hyvä peli on sellainen, jota haluaa pelata useamminkin kuin kerran. Sellainen joka jää mieleen ja jota huomaa ajattelevansa silloinkin kun ei pelaa: ”Hauska merkityksessä peliä pelaa mielellään pelin pitää olla aina. Hauska merkityksessä naurattaa pelin ei tarvitse olla, se on vain yksi niistä keinoista joilla pelaaja saadaan pelaamaan peliä.”

Hauskuuden määrittäminen on vaikeaa, ja Markus Tuppurainen pohtiikin ääneen: ”Onko olemassa universaalia hauskuutta? Ei varmaankaan.”

Autio jatkaa: ”On paljon  vaikeampaa sanoa mikä tekee pelistä hyvän kuin mikä vaikkapa kirjasta  tekee hyvän, koska arvioitava ala on laajempi – peleissä on enemmän erilaisia jakoja mekaniikan ja genren suhteen, ja lisäksi on otettava huomioon esimerkiksi musiikki ja visuaalinen tyyli…”

Eri pelityypeissä eri tekijät tekevät peleistä hauskoja. Esimerkiksi lautapeleissä hauskuus syntyy vuorovaikutuksesta ihmisten kesken. Silloin on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, että omaa vuoroa odottaessa ei tule tylsää. ”Vaikka Monopolyssä järjestetään MM-kisoja, se ei tarkoita että Monopoly olisi hyvä peli”, Nokkanen muistuttaa.

Joihinkin peleihin taas uppoutuu täysin niiden tunnelman takia. ”Kokemus on jotain niin uskomattoman immersiivistä tai aidon oloista, että ne 10-15 pelituntia vievät johonkin aivan toiseen paikkaan”, sanoo Jussi Autio.

Tärkeintä kaikissa pelityypeissä taitaa kuitenkin olla onnistumisen tunne. Haasteen tulee olla riittävä, mutta ei liian suuri, jotta pelaaja ei lannistu vaan innostuu aina, kun hän saavuttaa tavoitteensa ja pääsee etenemään pelissä. ”Bastet on Tetris-tyyppinen peli, joka analysoi pelin aikana palan, josta on kaikista vähiten hyötyä kussakin tilanteessa, ja antaa seuraavaksi palaksi juuri sen. Tämä aiheuttaa turhautumista ja suoranaista vihaa pirullista peliä kohtaan, mutta sitä pelaa silloin tällöin mielellään juuri sen vuoksi, että näkisi josko tällä kertaa saisi parikin riviä poistettua”, Latvala kertoo.

Reko Nokkasen mukaan tärkeintä on tunne, että jotain tapahtuu koko ajan. Peli ei myöskään saa olla liian helppo. “Parasta on, kun tulee tunne, että soutelee pienessä veneessä myötävirtaan: pelaaja ohjailee itse venettä, mutta peli ohjaa suuret linjaukset.”

Pelejä suurella sydämellä

Vaikka pelien tekeminen on enimmäkseen kovaa työtä, on pelisuunnittelijalle yleensä tärkeimpänä motivaattorina rakkaus peleihin. ”Täällä pohjoisessa, missä vakiintunutta pelialan toimintaa on vain vähän,  motivaattorina toimii enemmän sydän kuin raha”, kertoo Jussi Autio. Reko Nokkanen jatkaa: ”Pelejä tekemällä tuotamme iloa ihmisille. Kun 12-vuotias nassikka laittaa meiliä, että ihan huippuhauska peli, siitä tulee hyvälle mielelle.”

”Pelien tekeminen ei tunnu työltä vaan jokainen päivä alkaa riemumielellä”, toteaa Petri Latvala haastattelun päätteeksi.

Tuonela Productions
Tuonela Productions Ltd on seitsenhenkinen pelifirma Oulusta. Tuonela tuottaa sekä lautapelejä että PC-pelejä. Yhtiön lautapelien julkaisusta käydään parhaillaan neuvotteluja, ja todennäköisesti ensimmäiset pelit tulevat myyntiin vuonna 2008. Tietokonepuolelle Tuonela on kehittämässä uudenlaista Tentale-pelimoottoria, jonka tarkoitus on luoda lisää sisältöä ja dynamiikkaa tarinankerrontaan.
http://www.tuonelaproductions.com/

Black Metal Games
Black Metal Games on kahdeksan hengen yritys, joka pitää majaansa Järvenpäässsä. Tällä hetkellä työn alla on peli nimeltään ChatZuma, joka on tarkoitus julkaista ensi vuoden alussa.
http://www.blackmetalgames.fi/
http://www.chatzuma.fi/

Sumea / Digital Chocolate
Sumea on mobiilipeleihin erikoistuneen Digital Chocolaten sisäinen pelistudio, jonka toimitilat sijaitsevat Helsingin Ruoholahdessa. Studiossa syntyy vuosittain kymmeniä pelejä, joista tunnetuimpia ovat mm. Tower Bloxx ja Tornado Mania.
http://www.digitalchocolate.com/
http://www.sumea.com/

Kuva: Riikka Myöhänen

Muista ottaa kannettavalle tietokoneelle laukku ja akku. Joku henkilökortti, että saat pressipassin. Muista tarkastaa bändien esiintymisjärjestys ja miettiä ketä haluat haastatella. Älä vaan unohda selvittää faktoja ennen haastattelutilannetta. Varaudu sateeseen, näyttää siltä että Kuopiorockissa saadaan jossain vaiheessa vettä niskaan ja muista nyt hyvä ihminen ottaa kameran usp-piuha matkaasi, jotta saat kuvat saman tien koneelle käsiteltäväksi. Muista rento meininki ja hymy äläkä unohda hauskanpitoa vaikka oletkin töissä.

Näillä lauseilla ohjeistin itseäni, kun sain tietää, että Kuopiorockin ovet avautuvat Juonen toimitukselle. Kysyin mukaani valokuvaaja Riikka Myöhästä ja hän sai idean muistipelin pelaamisesta vastaantulevan artistin kanssa. Idea oli mainio ja vaati enää konkretiaa, eli muistipelin hankintaa. Omat lapsuuden aikaiset pelit muistuivat nopeasti mieleen, mutta ne kaikki olivat mystisesti kadonneet, mitä ilmeisemmin SPR:n joulupataan, sukulaisten lapsille tai kirpputoripöydälle myytäväksi.

Mielikuvitukseni pääsi taas vauhtiin, kun sitten kirjakaupasta löysimme söpön Muumi-muistipelin. Tätähän pitää ehdottomasti päästä pelaamaan esim. tuuheapartaisen herra Hynysen tai Vaasan punkikonin Vesku Jokisen kanssa. Siinä olisi kontrastia kerrakseen!

Perjantai-ilta näytti kuitenkin tavanomaista rauhallisemmalta ja kun hentoinen Indican solisti käveli keikan jälkeen vastaan, ajattelin että Indican tytöt ja Muumi-muistipelihän sopivat myös mainiosti yhteen.

Jonsuuu, testataanko hieman teidän muistianne?

Koko bändi eli Heini, Jonsu, Sirkku, Jenny ja Laura olivat heti mukana juonessa, kun levittelimme korttipelin epätasaiselle maalle. Itse pelissä lähtivät toisistaan ottamaan mittaa Jenny ja Laura. Muut tytöt keskittyivät vastailemaan kysymyksiin muistamisen ja unohtamisen ihanuudesta.

Kuva: Riikka Myöhänen

Unohteletteko usein asioita?

”Pienet asiat unohtuvat minulta usein. Tässä jokin aika sitten kävin ostamassa Tapiolasta mansikoita, maksoin ne, mutta unohdin ottaa ne mukaan. Kerran olen myös lähtenyt kotoa niin, että olen ajatuksissani unohtanut laittaa oven kiinni. Kuitenkin kaikkein kolkointa olisi jos unohtaisin päiväkirjani jonnekin”, Jonsu kertoo.

”Mutta kyllä Sirkulle sattui silti kaikkein hauskin juttu”, Heini sanoo.

”Niin aivan, minä unohdin tulla kultalevymme julkistamistilaisuuteen! En muistanut koko tilaisuutta ja olin lenkillä koirani kanssa, kun levy-yhtiön edustaja soitti ja ihmetteli missä olen, kun kultalevyt jaetaan kohta”, Sirkku nauraa.

Onko muistamattomuuden tai unohtelun takia koitunut noloja tilanteita? (Muuta kuin että nyt unohtaa tulla hakemaan kultalevynsä.)

”Musa-alalla tapaa tosi paljon ihmisiä ja joskus käy niin ettei muista ihmistä vaikka hänen kanssaan on jutellut ennenkin. Joskus saattaa muistaa kasvot, muttei nimeä. Siinä sitten pitää yrittää pitää keskustelua yllä ja kalastella lisätietoja, jotta saisi mieleen, että kenes kanssa minä nyt juttelenkaan”, Heini valottaa.

”Minulla on kaksoissisko ja joskus tulee tilanteita, että siskoni kavereita tule selittämään minulle jotain enkä tiedä pitäisikö minun muistaa heidät vai ei”, Sirkku kertoo.

”Keikoilla käydessä on myös hirveän paljon sellaisia tyyppejä, jotka olettaa että me muistamme heidät. Varsinkin 40-50-vuotiaita järjestysmiehiä ja toimittajia on paljon ja minun mielestäni he kaikki ovat niin samannäköisiä etten millään pysty muistamaan heitä kaikkia”, Jonsu nauraa.

”Meidän Lauralla on ihan hirvittävän hyvä nippelimuisti ja hän muistaa esim. yksityiskohtia kaikista keikkapaikoistamme, en voi tajuta miten, koska itse olen niin hajamielinen”, Jonsu jatkaa. “Pitäisiköhän omaa muistia alkaa kehittämään, mitä mieltä olette?” solisti heittää vastakysymyksen.

Jaa-a. Tuskimpa siitä ihan hirvittävästi olisi haittaakaan, varsinkin jos puhutaan niiden mukavien muistojen muistamisesta.

Mites muuten on, jäikö viime viikosta tai viime vuodesta jäänyt mukavia muistijälkiä?

”Minä olin ystäväni häissä viime viikolla, se oli mukavaa”, Jonsu kertoo.

”Minä rentouduin mökillä, oli ihanaa kun oli kerrankin hieman pidempi aikaa vaan olla”, Heini tunnelmoi.

”Minä taas vietin syntymäpäiviäni perheen parissa ja siitä jäi mukavia muistoja. Ja jos miettii viime vuotta, niin mielestäni me teimme vuonna 2006 monia aivan mahtavia keikkoja. Varsinkin Provinssirockin keikka on jäänyt mieleen”, Sirkku sanoo.

Mites muistamisen laita on, kun puhutaan esim. muistettavista merkkipäivistä ja yleisistä juhlapäivistä? Muistitteko esim. toukokuussa äitienpäivän?

”Kyllä muistimme”, Heini ja Sirkku sanovat.

”Minä en itse asiassa muistanut. Mutta kun miettii pidemälle, niin onko muistaminen loppujen lopuksi niin tärkeää? Minun mammani sairasti dementiaa ja oli varmasti maailman onnellisin ihminen”, Jonsu kertoo. ”Muutenkin olen huomannut, että on paljon ihmisiä, jotka vain muistelevat ja kertailevat menneisyyttään, en oikein ymmärrä sitä tapaa”, solisti jatkaa.

Jos palaamme siis tähän hetkeen, niin mikä tekee tästä kesästä muistamisen arvoisen?

”Kesä 2007 on mennyt älyttömän nopeasti. Tähän mennessä ei ole ollut vielä mitään mieletöntä huippukohtaa, vaikea on siis lähteä erittelemään. Odotellaan jos jotain spesiaalia vielä tapahtuisi”, Heini naurahtaa.

Kysymykset alkavat pikku hiljaa olla loppumaisillaan ja tiukka taisto Muumi-muistipelin parissakin on saatu päätökseen. Indican muistikuningattareksi julistamme tällä kertaa Jennyn!

Kuva: Riikka Myöhänen

Ilta alkaa viilentyä ja haastattelutilannetta seurannut keikkabussin kuljettaja alkaa näyttää siltä, että nyt olisi lähdön aika. Indican tytöt matkaavat Kuopiosta Kuusamoon Ruka Open Air-tapahtumaan.

Jäljellä on enää turvallisen matkan toivotus ja viimeisen yhteisposeerauksen vuoro.

Kiitoksia Indica, tätä kohtaamista on mukava muistella jälkikäteen.

Yhden viikonlopun aikana olen ehtinyt olla renessanssiajan keksijä, rautatienrakentaja, insinööri, luonnonvoimia hallitseva jumala, eläintarhan omistaja ja ravintoloitsija. Ja paljon muuta. Tämä oli mahdollista, koska olin Ropeconissa.

Ropeconissa, Espoon Otaniemessä, kohtaavat vuosittain pöytäroolipelien, liveroolipelien, lautapelien, figupelien ja korttipelien harrastajat – kolme tai neljä tuhatta enemmän tai vähemmän kummallisen näköistä intoilijaa, jotka haluavat leikkiä, eläytyä, uppoutua ja rassata aivojaan. Minä koin hurjia sympatiakuohahduksia kävellessäni kyberpunkenkeleitä ja pehmomiekkailevia fantasiasankareita vastaan, mutta pysyttelin silti enimmäkseen lautapeliluolassa koodaamassa aivojani uudelleen.

Minä en ole kokenut pelaaja. Innokas kyllä, mutten millään tavalla rutinoitunut. Minulle jokainen uusi peli on todellakin uusi peli, toisin kuin niille muutamille konkaripelaajille joiden kanssa pelasin. Heistä huomasi heti miten he ovat aivojaan muokanneet – heillä on ymmärrystä pelistrategioista ylipäätään, joten tutustuessaan uuteen peliin he näkevät nopeasti minkätyyppinen eteneminen juuri tässä pelissä on paras. Mitä useammin polkua kulkee, sitä helpompi sitä on kulkea uudestaan.

Kolmen päivän aikana kiinnitin huomiota siihen että aivoissani tapahtuu selviä muutoksia. Jokainen peli jonka pelaan rakentaa ajatteluani ja luonnettani tiettyyn suuntaan – strategisemmaksi, loogisemmaksi, tarkkaavaisemmaksi. Ymmärrän seuraavia pelejä hieman paremmin, ja mekaniikat tulevat uniin.

Ihminen on sitä mitä hän muistaa. Muisti ei kuitenkaan ole mikään valokuva-albumi, johon olisi tallennettu hyvä valikoima objektiivisia muistoja. Se mitä muistan riippuu siitä mihin kiinnitän huomiota, miten tunnen, ajattelen ja analysoin. Samalla tavoin kuin ihmiset eivät ole esineitä vaan prosesseja, eivät muistotkaan ole kuvia vaan liikkuvia rakennelmia. Näemme niistä kulloinkin vain sen puolen, johon kiinnitämme huomiota. Hyvä esimerkki tästä on toisaalla Juonessa elämäänsä muisteleva Elsa – millaisia hänen muistikuvansa olisivat jos hän ei nyt pystyisi nauramaan niille?

Näin siis toimii elämä. Mutta liittyykö se mitenkään peleihin? Miten pelaaminen vaikuttaa ajattelutapaan? Voiko pelatessa opittu logiikka auttaa elämässä?

Iain M. Banksin scifiromaani Pelaaja kertoo yhteiskunnasta, jonka ytimenä on azad-niminen peli. Peliä pelaamalla valitaan valtion virkamiehet, armeijan upseerit, papisto ja jopa keisari, ja pelin ajattelutapa on kaikenkattava teoria jonka sisäpuolella kaikki kansalaiset ovat kasvaneet.

“Perusajatus on se, että azad on niin monimutkainen, niin hienovarainen, niin muuntuva ja vaativa peli, että se muodostaa niin tarkan  ja kattavan mallin elämästä kuin ylipäänsä on mahdollista rakentaa. Se, joka menestyy pelissä, menestyy elämässä: kummassakin tarvitaan samoja ominaisuuksia.”

On helppo ajatella yhteiskuntaa pelinä, jossa on tunnettava tietyt säännöt ja osattava käyttää niitä hyväksi. Mutta mitkä ovat elämän pelisäännöt? Millä tavalla elämässä pitäisi edetä? Ehkä vastaamisessa auttaa, jos selvittää itselleen mitä ovat hyvän pelin ominaisuudet.

Hyvissä peleissä taito- ja tuurielementit ovat tasapainossa. Tietyllä tavalla tuurikin on taitoa – kyse on siitä, kuinka hyvin käyttää itselle tarjoutuvat mahdollisuudet. Nostan ne laatat tai kortit jotka sattuma suo, ja on minun käsissäni päättää mitä niillä teen ja miten niihin suhtaudun. En voi suunnitella kovin pitkälle eteenpäin, koska en voi ennustaa eteeni ilmestyviä olosuhteita – mutta tunnen logiikan ja jonkin verran todennäköisyyksiä. Joudun miettimään mitä toisten pelaajien päässä tapahtuu, miten se muuttaa peliä ja miten minä voin siihen omalla toiminnallani vaikuttaa.

Pelit ovat näkökulmia. Jokainen pelisuunnittelija luo kanavarakennelmia, joissa pelaajan ajatukset voivat virrata. Opetellessaan uudenlaista peliä pelaaja murtautuu ulos entisistä kanavistaan, entisistä uristaan, ja kokeilee toisenlaista ajattelutapaa. Ehkä se jonkinlaista joustavuutta opettaa? Ehkä peliharrastus on kuin matkailua – kuljen aina uusia ja uusia reittejä ristiin rastiin pääni sisällä, ja lopulta tunnen niin monta reittiä että voin aina valita tilanteeseen parhaiten sopivan.