Liha on välttämättömyystarvike. Onneksi sitä voi ostaa kaupasta. Olisihan se nykyihmiselle ylivoimaista, jos aamulla töihin menon sijaan pitäisi lähteä koko päiväksi metsälle peuroja ja kaneja vaaniskelemaan. Kuola valuisi suusta ja suolet söisivät toisiaan, mutta murustakaan ei saisi kupuunsa, ennen kuin saalis olisi saatu kiinni. Neljänsadan gramman nauta-sikajauhelihapaketin ostaminen lähi S-marketista on sentään huomattavasti nopeampaa ja vaivattomampaa, ja hyvä niin. Valmiiksi nyljetty ja siististi pilkottu paisti pannulle, pikainen käristys, ja ei muuta kuin syömään! Herralle kiitos lihanjalostustehtaiden, joiden, voisi sanoa, pyhät lehmät uhraavat päivittäin ihransa tälle laiskalle ihmiskunnalle.

Mutta miten onkaan niiden laita, jotka päivästä toiseen ovat pakotettuja hankkimaan elantonsa vaanien aitoa apetta nälkäkuoleman uhka takaraivossa jyskyttäen? Ovatko harmaaturkkiset Canis Lupukset täysipäiväisen jahtaamisen jälkeen yhtä uupuneita kuin me Homo Sapiensit tavallisen työpäivän jälkeen?

Selvittääkseni kuinka rankkaa aidon lihan metsästäminen pahimmillaan voi olla, päätän kysäistä asiaa siltä, joka eniten saalistuksesta tietää, nimittäin Isolta Pahalta Sudelta. Suuntaan askeleeni kohti Jyväskylän Mäki-Matin perhepuistoa, josta löydän epäonnistuneiden lihanjahtaamiskeikkojen uuvuttaman pedon, nimekkään Ison Pahan Suden alias Tomi Välimaan. Susi ja kuomansa Kettu ja Karhu ovat tanssineet kuluneen kesäkuun suomalaisen Katja Krohnin tekstin sävelten mukaan näytelmässä Iso Paha Susi ja vaanineet lihapalaa toisensa jälkeen – usein huonolla menestyksellä.

Kuva: Teresa Tukiainen

Tarina, jossa on nivottu kolme klassista Susi-satua yhteen hullunkuriseksi ja näännyttäväksi jahdiksi, ei ole ollut itse sudelle helppo elää todeksi. Varsinkin kun jahdattavat, joita on Punahilkan lisäksi ollut Kolme Pientä Porsasta ja Seitsemän Pientä Kiliä, ovat olleet poikkeuksellisen älykkäitä ja osanneet häikäilemättä käyttää hyväkseen Susi-rukan pohjatonta ahneutta. Mutta kuinka vaativaa ehta saalistus voikaan olla?

Onko helppoa saada liha kiinni?

- Kyllä lihan jahtaamisessa on oma työnsä. Ensin saalis pitää löytää ja sitten tulee kehittää pieni juoni jotta ruoan saa kiinni. Lisäksi tulee jatkuvasti pitää huoli siitä, että ape ei pääse höynäyttämään ja livahtamaan pakoon. Täytyy sanoa, että saalistaminen voi olla joskus todella hankalaa. Tärkeintä on muistaa olla sitkeä ja nöyrä. Eikä koskaan pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Vasta kun lihapala on muhennettuna mahassa, voidaan sanoa, että saalis on saatu kiinni.

Kuinka kauan keskimäärin kuluu aikaa yhden possun kiinnisaamiseen?

- Se on hyvin jahtikohtaista. Possun kunnolla on paljon merkitystä. Pulleasaparoiset kinkut eivät jaksa kauan pinkoa pakoon, mutta vakavasti otettavat vartaat voivat olla hyvinkin vikkeliä. Aikaa voi siis mennä muutamasta minuutista jopa pariin päivään. Kolme pientä porsasta esimerkiksi ovat hyvinkin kenkkuja ja vaikeasti kiinniotettavia. Ne punovat pääni menoksi yhden jos toisenkin juonen, höynäyttävät aina kun saavat tilaisuuden. Mutta peruspossun saa aika hyvin kiinni, sanotaan vartissa. Kun hiljaa hiipii lähettyville ja hetken väijyy pusikon takana, niin se on yleensä siinä.

Kuva: Teresa Tukiainen

Onko helpompaa huijata punahilkkaa mummona, kun saada kiinni seitsemän pientä kiliä?

- Lopputuloshan oli sama kummassakin jahdissa. Niin punanutun kuin seitsemän kipakkaa kiliä hotkaisin suihini lyhyen ajojahdin jälkeen. Mutta huonosti kävi kummankin lounaan päätteeksi; vatsa joko leikattiin saksilla auki tai vedettiin kirveellä kahtia. Mutta jos nyt miettii saalistusprosessia, niin punahilkka oli helpompi pala purtavaksi. Kilejä oli kuitenkin seitsemän, kun taas Punahilkka oli yksin. Tyttö oli myös helposti imarreltavissa, ja sitä kautta paremmin höynäytettävissä. Mutta sanotaan, että loppujen lopuksi saalistamisessa on tärkeintä löytää jahtikohtaisesti ne oikeat narut joista vetää.

Voivatko kilit ja possut olla ilkeitä?

- Kyllä karsinaeläimet yleensä ovat aika ilkeitä luonteeltaan. Mutta eivät typerät kinkkurullat tietenkään minulle uskalla pottuilla. Kyllä se on niin, että me sudet olemme metsän kuninkaita, takkuturkkien aatelia, ja meitä pelkää viimekädessä kaikki! Mutta sen verran sivistynyt minäkin olen tajutakseni, että ei kukaan ole vain ja ainoastaan hyvä tai paha. Kyllä kaikista löytyy kaksi puolta, kileistä ja possuistakin. Tilaisuuden tullen muka viattomat pikku porsaat voivat olla hyvinkin tuhmia. Raadollinen on tämä maailma. Poikaani Ruuperia ovat jo monta vuotta kiusanneet koulussa erinäiset mäkättävät määkijät ja tyhmänrohkeat röhkijät. Minä opetin poikaani sitä vastoin murisemaan puolustukseksi, ja lohdutin, että sellaiset ilkeät possut päätyvät lopulta HK:n grillimakkaraksi.

Ikävintä saalistamisessa?

- Ennen muuta jännittävää ja innostavaa saalistaminen on. Tyhmäkin sen tajuaa, että mieltäylentävin osa tätä juttua, sutena olemista siis, on metsästys ja siitä syntyvä hurmostila. Jahtaaminen ja vaaniminen on peliä, ja pelaamisesta sen tosinautinnon saa. Voisi siis sanoa, että vaikka saaliin kiinni saaminen on voitonriemuista, hauskinta on itse jahti. Ikäväksi saalistaminen taasen muuttuu jos jahdattava on joko tyhmänrohkea tai täysin peloton. Toisaalta on äärimmäisen turhauttavaa, mikäli ape saa höynäytettyä minut juuri ennen marinadien ja marenkikuorrutusten valelemista, pääsee karkuun, ja jäänkin nuolemaan näppejäni. Saalistamisessa pätee sääntö, että mikäli jahti ei ole tarpeeksi kutkuttava ja pitkäkestoinen, tai lopullinen riemuvoitto eli saaliin kiinni saaminen epäonnistuu, on koko ralli yhtä tyhjän kanssa.

Kuva: Teresa Tukiainen

Syötkö kinkut yleensä raakana vai marinoituna ja grillissä paistettuna?

- Ei hyvää lihaa pidä hätiköimällä pilata. Minä en todellakaan ole pikasessioiden kannattaja. Rauhassa ja rakkaudella pitää kinkut kypsentää ja marinadi saa olla aina viimeisen päälle pikantti. Lihan ilot pitää ottaa nautiskellen vastaan, silloin harvoin kun ne kohdalle sattuu. Vaihtelu tosin virkistää tässäkin asiassa.

Lempilihasi?

- Sellainen päältä kaunis ja houkuttelevan näköinen on ihanneliha. Muotoja, ja läskiäkin saa paistilla olla, oikeissa paikoissa tietenkin. Mutta ihrasta en niin välitä. Toki lihan pitää olla myös mureaa. Ja tässäkin pelinhenki ratkaisee; sopivan vaikeasti kiinni otettava saa lihapala olla, että säilyisi pelissä jännitys.

Pisin aika syömättä?

- Hävettää tunnustaa, mutta toista viikkoa se on pahimmillaan ollut. Joskus on oltu kolmekin viikkoa nestepaastolla. Lihan iloja pitäisi saada nauttia viikottain, mieluiten tietenkin säännöllisesti kerran päivässä. Kaksi viikkoa rupeaa olemaan aika maksimi ilman.

Kilinkaviosyltty vai lehmänutarehillo?

- Lehmänutarehillo on ehdottomasti maukkainta. Olenhan viimeisen päälle utareiden perään. Tämä on tietenkin makuasia; toiset ovat kauniiden kavioiden ihailijoita, ja toiset isojen, isojen ryntäiden. Mitä isompi utare, sitä parempi ja mehevämpi hillo, sanon minä!

Nälkäkuolema vai ääretön ähky?

- Ääretön ähky, ehdottomasti! Mieluummin toki mammonaa mahan täydeltä kun muriseva vatsa! Ähkystä selviää, mutta nälkäkuolema on liian lopullista. Liha on elämän suola, enempi parempi!