Tyypillisin syy siihen miksi ihmiset eivät saavuta unelmiaan ei ole heidän puuttuvat kykynsä, vaan se, etteivät he tiedä mitä oikeastaan haluavat panostaakseen siihen intohimoisesti.

Tämä mies oli tehnyt valinnan jo nuorena: hän halusi näyttelijäksi. Hän halusi näyttää ihmisille maailman kaukana arjesta, inspiroida heitä. Näyttää kuinka mahdottomista vastoinkäymisistä voi selvitä ainakin saduissa.

Hän alkoi hakea rooleja elokuvista. Hänet hylättiin toistuvasti. Yleisin syy hylkäämiseen oli hänen ulkonäkönsä – ikäänkuin hän olisi ollut lääkkeiden vaikutuksen alainen – ja tapansa puhua suupielestään mutisemalla. Hänen kasvonsa olivat osittain halvaantuneet johtuen synnytyksessä saaduista komplikaatioista.

Hän jatkoi yrittämistä. Yli 1500 hylkäystä, vaikkei New Yorkissa edes ole niin montaa alan välittäjää. Hänet potkaistiin ulos niistä jokaisesta 5-10 kertaa.

Hän sai ensimmäisen roolinsa vietettyään koko yön erään välittäjän toimistossa (alettuaan odottaa tapaamista edellisenä iltapäivänä). Kaksikymmentä sekuntia, roisto joka hakattiin. Parin vastaavan sivuosaroolin jälkeen nämäkin mahdollisuudet loppuivat. Kameran edessä riisuuntuminenkaan ei auttanut.

Hän näki nälkää ja hänen vaimonsa nalkutti hänelle oikean työn hankkimisesta. Hän kieltäytyi, koska palkkatyö olisi vienyt menestymisen nälän. Hänen intohimonsa oli hänen ainoa valttinsa. Sillat takana piti polttaa. Vaimo ei ymmärtänyt tätä.

Kun asunnosta oli katkaistu lämpö, hän meni kaupunginkirjastoon lämmitelläkseen. Joku oli jättänyt pöydälle Edgar Allan Poen teoksen. Hän selasi sitä ja luki lopulta kaiken Poesta mitä löysi. Poen avulla hän oivalsi siirtää fokuksen itsestään pois. Keskittymällä omaan näyttelemiseensä hän oli sulkeutunut itseensä, mutta kirjoittaminen voisi olla toinen tapa tavoittaa ihmisiä. Hän alkoi kirjoittaa.

Hän kirjoitti elokuvakäsikirjoituksen “Paradise Alley”, ja onnistui myymään sen sadalla dollarilla. Sitä ei kuitenkaan filmattu. Lopulta hänen varansa olivat niin lopussa, että hän möi vaimonsa korut. Tämä sai vaimon jättämään hänet. Ei rahaa, ei ruokaa edes koiralle, jonka rakkaus oli ehdotonta.

Ilman varoja elämiseen hän oli lopulta pakotettu myymään koiransakin. Viinakaupan ulkopuolelta löytyi ostaja, joka tinki hinnan 50 dollarista 25:een. Rahat kädessään hän käveli pois ja itki. Jälkeenpäin hän on kuvannut tätä hetkeä elämänsä pohjanoteeraukseksi.

Kaksi viikkoa tästä, katsellessaan ottelua hän sai idean tarinaan urheilijasta. Hän kirjoitti 20 tuntia yhtä soittoa, nukkumatta välillä, ja sai käsikirjoituksen kerralla valmiiksi. Katsellessaan lopputulosta hän fyysisesti tärisi, koska nyt hänellä oli edessään se mitä hän oli halunnut tarjota ihmisile: tarina vastoinkäymisistä ja niiden voittamisesta.

Hän alkoi tarjota sitä. Siitä pidettiin ennalta-arvattavana. Muutaman hylkäyksen jälkeen hän löysi halukkaat ostajat. Tarjous oli uskomattomat 125000 dollaria. Hän halusi itse pääosan, mikä ei sopinut ostajille, joten sopimus peruttiin. Pari viikkoa myöhemmin ostajat nostivat tarjouksen 250000 dollariin ja ehdottivat pääosaan Ryan O’Nealia. Hän kieltäytyi. 325000. Nälissään, rahattomana, hän kieltäytyi.

Lopulta ostajat suostuivat antamaan pääosan hänelle, mutta taloudellinen riski piti jakaa. Hinnaksi sovittiin 35000 dollaria ja osuus mahdollisesta elokuvan voitosta.

Ensimmäiseksi, saatuaan rahat, hän meni takaisin viinakauppaan löytääkseen miehen jolle oli myynyt koiransa. Hän odotti kaupan luona kolme päivää kunnes löysi oikean miehen, puolentoista kuukauden jälkeen. Hän tarjosi koirasta 100 dollaria, sitten 500, sitten 1000, mutta mies kieltäytyi. Hän kertoi olevansa valmis tekemään mitä tahansa saadakseen koiransa takaisin.

Hinnaksi sovittiin 15000 dollaria, eli lähes puolet koko käsikirjoituspalkkiosta, ja lisäksi rooli elokuvassa tälle koiranostajalle. Itse koirakin esiintyi siinä.

Mies oli Sylvester Stallone, ja elokuva oli Rocky.

Tarinan kertoi Anthony Robbins. Sly tiesi mitä halusi ja panosti siihen, intohimoisesti.