Iso ja Vihreä painaa Penan pään tissiensä väliin

50-vuotiaan Huoneteatterin juhlavuoden näytelmä “Iso ja Vihreä” on lupauksia täynnä. Se on kuvaus ahdistuneen alitajunnan toiminnasta, kysymysten esittämisestä ja niihin vastausten saamisesta. Näytelmä kertoo myös lupauksista ongelmien ratkaisemiseksi. Tämä on tarina alkoholisoituneen yksilön elämästä ja läheistensä kanssa pärjäämisestä, matka ongelmien myöntämiseen, niiden puimiseen ja niiden korjaamisen yrityksiin. Pääosin komedian kautta käsitelty tarina antaa aihetta myös vakavuuteen seuratessamme urhean päähenkilön, Penan, taistelua alkoholin ja perhesuhteidensa kanssa. Muutoksen tavoittelu, sen pelkääminen, uuden polun hapuilu ja yritykset lähentyä toisia ihmisiä ovat vaikeita teemoja jokaiselle, alkoholistille lähes mahdottomia. Lupausten antaminen on ehkä jopa se vaikein asia. Näytelmä alkaa.

Alussa oli AA-kerhon tilaisuus, Penan puheenvuoro. Penalla on paljon taakkaa elämässään. Perhe-elämä ei tee enää onnelliseksi, ura ei ole unelma ja viina maistuu vähän liikaakin. Ongelmiensa kanssa painiessa Penan elämään astuu kerran Iso Vihreä, Lidlin bissetölkistä raaputettu henki. Iso Vihreä on itsepäinen, alituiseen toimintatapojaan muuttava moraalinen konsultti ja kommentaattori. Hän haluaa Penan parasta, viinan juontia olisi hyvä vähentää. Penan alitajunnan loihtima hahmo käyttää äärimmäisiäkin keinoja polkaistakseen parantumisprosessin käyntiin. Iso Vihreä lupaa Penalle auttaa häntä ongelmissaan, Penan puolestaan täytyy luvata Isolle Vihreälle totella tätä. Iso Vihreä, niin oikukas kuin onkin, ilmestyy paikalle aina pahan paikan tullen, lohduttaa, neuvoo ja ?laittaa Penan pään tissiensä väliin?. Iso Vihreä on lupauksensa kanssa sitkeä. Alitajunnan kovin, järkevin ja vähiten alkoholisoitunut osa kamppailee pinnallisemman, turmeltuneemman mielen alueen kanssa. Tämä tuntuu hyvältä enteeltä. Penan matka parantumiseen alkoholismista alkaa.

Penan matka perustuu lupauksiltaan niiden etsimiseen. Mitä pitäisi luvata ja kenelle ongelmista eroon pääsemiseksi? Mitkä menneisyyden lupaukset ovat menneet mönkään ja miksi? Mitä uskaltaa luvata, kun kuvioissa on mukana alkoholi? Miten mitään voisikaan ylipäätään luvata, kun elämäänsä ei itse hallitse? Kenelle lupaukset pitäisi esittää? Kehen lupaukset loppujen lopuksi vaikuttavat eniten, itseensä vai läheisiin? Loppujen lopuksi, melkein mikään ei saa ihmistä pettämään lupauksia niin kuin päihteet. Alkoholismista parantumisessa kyse on ongelman tajuamisesta, hyväksymisestä, prosessoinnista ja lopulta toivottavasti ratkaisemisesta. Lupauksia pitää antaa, paitsi läheisilleen joita käytöksellään vahingoittaa, myös itselleen. Penan tapauksessa Isolle Vihreälle. Toisaalta, kun vastaukset kysymyksiin on löydetty ja lupauksia annettu, matka vasta alkaa. Lupausten pitäminen kun on erityisen vaikeaa viinan ollessa mukana kuvioissa. Myös luultavasti kaikkien aikojen pahamaineisin lupaus ?ei koskaan enää? nousee pintaan helposti viinan teeman kautta. Näytelmä jatkuu, lupaukset ovat löytämäisillään muotonsa ja osoitteensa.

Myös lupausten seuraamukset ovat edustettuina. Koska Penalle lupausten tekeminen itselleen oli erityisen vaikeaa, Iso Vihreä ilmestyi. Haastamaan hänet lupamaan, rohkaisemaan lupaamaan ja pitämään lupauksia yllä. Tavallaan Iso Vihreä on itse on myös lupauksen ilmentymä, Penan lupaus itselleen parantua ja uudistua. Pena saa kokea nahoissaan aiemmin elämässä rikottujen lupausten seuraamukset, jotka ovat osasyyllisinä viinan ryystämiseen. Lupauksillahan on pitkät jäljet. Löydettyään ongelmiensa syyt Ison Vihreän avustuksella, Penan lupausten antaminen itselleen ja läheisilleen alkaa. Haparoiden, mutta koko ajan vahvistuen. Uusia suhteita ilmaantuu ja vanhoista ihmissuhteista paljastuu uusia puolia, niin hyvässä kuin pahassakin. Ison Vihreän missio tuntuu toimineen. Parantuminen on lähellä.

Lopulta saavumme takaisin AA-kerhon kokoustilanteeseen. Pena on ollut jo kuusi päivää juomatta, vakaana aikomuksenaan lopultakin ottaa Ison Vihreän neuvoista vaarin. Penan viimeisimmät ja tavallaan lopullisimmatkin lupaukset on annettu, rohkeutta vaativa tulevaisuuteen tähyily alkaa. Jää katsojan luottamuksen ja arviointikyvyn varaan, onnistuuko Pena pitämään lupauksensa. Penalla tulee sujumaan kyllä varmaan ihan kivasti.

Omasta puolestani voin luvata tämän näytelmän olevan öljytyn sujuva, konemaisen tehokas teatterimatka tajunnan syövereihin. Näytelmässä on tusinoittain ulottuvuuksia, joista katsoja saa valita suosikkinsa, ajatuksia herää monista aiheista. Lupaukset istuvat mukavasti kaikkeen. Näyttelijät ja ohjaaja ovat tehneet tämän näytelmän lähes raastavalla omistautumisella ja lupautumisella, mikä näkyy selkeästi lopputuloksessa. Iso ja Vihreä, lupaus paremmasta.

Pena miettii elämäänsä

Lauantai-iltana tyttö hyppi tanssilattialla, valkoiset kuituletit liikkuivat isona kimppuna mukana ja pieni, keskittyneen iloinen hymy loisti. Pari päivää myöhemmin hän toi suklaakeksejä ja istui keittiööni juomaan kahvia. Valonhehkuinen, hymyilevä tyttö on Tessa Lepistö, joka valmistui Turun Taideakatemian nukketeatterilinjalta keväällä 2007.

Meidän on tarkoitus puhua valosta; siitä, mitä on työskennellä valopöydän takana. Performansseja tehneenä, nukketeatteria ohjanneena ja nukkeja käsitelleenä Tessalla on sanottavaa aiheesta enemmänkin kuin lamppujen sijoittelun ja spottien ohjailun kannalta.

”Valopöydän takana oleminen on, jos ei nyt ihan parasta, mitä teatterissa voi tehdä, niin ainakin todella mahtavaa”, Tessa sanoo. ”Se on mukana hengittämistä yhtä vahvasti kuin olisi näyttämöllä –ainoa ero on, että on vähemmän näkyvillä.”

Ei niin pimeää

Jos ohjaaja on suunnitellut valot, ne on ’ajettu’ valmiiksi valopöytään ja valohenkilön tehtäväksi jää opetella valojen järjestys ja etsiä näytelmään sopiva rytmi. Sen jälkeen on mahdollista tehdä omiakin sovelluksia ja hioa valaistusta sujuvammaksi: saada se hengittämään.

Pienemmissä teattereissa ja projekteissa ohjaaja päättää tavallisesti myös valaistuksesta, mutta isommista yksiköistä löytyy erikseen valosuunnittelijoita, jotka hoitavat valot alusta loppuun. Osalta ohjaajista puuttuu sekä tietotaito että kiinnostus valaistukseen – tai kenties he luottavat valon ammattilaisiin enemmän kuin omaan näkemykseensä, mene ja tiedä.

Tessa kertoo pienistä teattereista tai esityksistä, joihin ei ole mahdollisuutta tai yksinkertaisesti resursseja hankkia valokalustoa:

”Kerran olin mukana tekemässä esitystä, johon saatiin valot mukaan muutaman esiintymisen jälkeen, ja se muuttui heti. Mielestäni hienoimpiin esityksiin kuuluu myös valaistus. Se inspiroi esiintyjääkin ihan eri tavalla; esimerkiksi hämärä valo luo erilaisen tunnetilan kuin vaikkapa kirkas, keltainen valo.”

Samalla tavoin valo vaikuttaa katsojaankin, antaa odotuksia ja purkaa niitä joko odotettuun tai odottamattomaan suuntaan: isot varjot ovat uhkaavia, lämmin valo turvallista ja niin edelleen. Valoa eri tavoin suuntaamalla pystyy myös huijaamaan silmää, esimerkiksi kaventamaan tai leventämään ilman että näyttelijä liikahtaakaan. Teatterin valaistus on kuin lasten taskulamppuleikkiä, jossa tehdään pelottavia varjoja kasvoihin suuntaamalla valo leuan alta kohti otsaa.

Ne elävät!

Nukketeatteri on Suomessa melko tuntematon teatterilaji ja se usein mielletäänkin käsinukeilla ja marioneteilla leikkimiseksi. Taideakatemian tarjoama, nelivuotinen koulutus sisälsi yhtä lailla nukkejen kanssa esiintymistä, ohjaamista kuin niiden tekemistäkin; esimerkiksi Keski-Euroopassa vastaavan pituinen koulutus keskittyy pelkästään yhteen näistä nukketeatterin osa-alueista.

Nukkeja liikuttava näyttelijä joutuu esiintymään sanoitta, pelkän liikkeen avulla. Hänen eläytymisensä välittyy nukkejen kautta yleisölle, mutta silti pääesiintyjien tulisi olla henkiin herätettyjä nukkehahmoja. Valaisu on nukketeatterilaisille erityisen tärkeätä juuri nukettajan häivyttämisen takia. Esimerkkinä Tessa mainitsee paljon käytetyn valoverhon, jossa käytetään vain lavan oikean ja vasemman reunan sivuvaloja. Valoissa esiintyvät elementit ovat voimakkaasti näkyvillä, kun taas tummiin pukeutunut nukettaja (ja kaikki muu häivytettäväksi haluttu) katoaa.

Tessa kokee itse olevansa ennen kaikkea nukettaja, mutta hän on tehnyt myös performansseja ”aina tarvittaessa”. Seuraavaan esitykseensä hän on suunnitellut todella mautonta valaistusta: räikeää pinkkiä ja vihreää sekä diskopalloa. Hänen mukaansa niin sanottu törkeäkin valaistus sopii, niin kauan kuin se on perusteltua esityksen kannalta.

Varjoteatterista puhuttaessa Tessa innostuu: mitä kaikkea valoilla ja varjoilla voikin luoda! Voi hyppiä tunnelmasta toiseen pelkästään muuttamalla valon väriä tai suuntaa, rakentaa illuusioita ja kääntää ne päälaelleen. Hänelle teatteri edustaa selkeästi kaikkea muutakin kuin näyteltyä tai puhuttua esittämistä, eikä voi olla ilahtumatta intohimosta, jonka valosta ja nukketeatterista jutteleminen herättää.

”Kun on elänyt siinä visuaalisessa ja fyysisessä maailmassa, mitä nukketeatterikin on, tuntuu oudolta nähdä jokin mahtaviin puitteisiin ja isolle näyttämölle rakennettu esitys, jossa näyttelijät vain tuntuvat kävelevän kulisseissa”, Tessa pohtii. ”Se ei enää riitä: haluan nähdä liikettä ja eläytymistä. Puitteet voi aina rakentaa, mutta elämän niihin luovat vain esiintyjät itse.”

Suklaakeksit loppuvat ja ilta hämärtyy. Tessan lähdettyä keittiöön jää valoa.

Ohjaajani teatteri- ja elokuvailmaisun kurssilta pyysi minua viime keväänä mukaan ainutlaatuisen projektiin. Hän halusi toteuttaa näytelmän mielenkiintoisella kokoonpanolla, visionaan ottaa harrastajien lisäksi näyttelemään täysin kokemattomia, vähemmistökansallisuuteen kuuluvia nuoria. Onneksi en ole stereotyyppisen ajattelutavan vangitsema pikkusielu, sillä olisin ohittanut unohtumattoman elämyksen!

Muistan tuon keväisen iltapäivän, kun tapasin nämä nuoret ensimmäistä kertaa. Kuljin käytävää pitkin odotus ja into sisälläni, määränpäänäni astua huoneeseen, jossa oli tarkoitus aloittaa ainutlaatuisen näytelmäprojektin työstäminen. Kuulin jo kaukaa, että huoneen täytti rempseä puheensorina ja nauru. Vapautuneisuus ja ilo pursuivat puoliavoimesta ovesta ulos käytävään.

Siinä he olivat. Kaikki tervehtivät minua avoimesti ja ystävällisesti. Täysin odottamatta eräs heistä huudahti minulle kohteliaisuuden. Tämä sai minut tyystin hämilleni. Ihastelin hiljaa mielessäni näiden ihmisten taitoa kiinnittää välittömästi varauksettoman huomionsa uuteen ihmiseen. Ihmettelin rikkautta heti ensi näkemällä löytää toisesta jotakin ainutlaatuista, ja uskallusta sanoa se ääneen. En ollut aikaisemmin törmännyt sellaiseen. Kunnioitukseni heräsi!

Istuimme alas. Jaoimme roolit ja ryhdyimme tekstin vuorosanojen opettelemiseen. Tytöt eivät jaksaneet keskittyä olennaiseen, sillä heitä kiinnosti enemmän tutustua. Spontaaneja kysymyksiä alkoi huomaamatta sadella heidän suustaan ja minä vastailin hämilläni kuka olin ja mistä tulin. Kukaan ei koskaan ollut osoittanut niin suurta kiinnostusta minuun ja tekemisiini.

Seuraavien viikkojen aikana sain kuulla miltei jokaisissa harjoituksissa kehuja. Nämä ihmiset halusivat jatkuvasti ilahduttaa minua kohteliaisuuksillaan. He sanoivat sen mitä ajattelivat, ja toisaalta, eivät koskaan ajatelleet mitä sanoivat. He eivät jännittäneet kertoa tunteistaan tai ajatuksistaan. Osaksi tämän takia tunsin oloni heidän seurassaan nopeasti kotoisaksi. Tekeminen heidän kanssaan oli paitsi hauskaa myös rentouttavaa. Sain olla oma itseni.

Seuraavien kuukausien aikana loimme uudelleen Molierin tarinan Sievistelevistä Hupsuista. Tytöt saivat näytellä sydämensä kyllyydestä hienoja seurapiirineitoja ja pojat esittivät heidän lakeijoitaan. Nuorten vanhemmat olivat puvustajan apuna luomassa meille näyttelijöille upeat ajanmukaiset puvut hörhelöineen ja pitseineen, heidän serkkunsa olivat vastaamassa äänentoistosta ja valoista ja isovanhempansa lupasivat hoitaa väliaikakahvion. Koko suku oli mukana toteuttamassa ainutlaatuista projektia. Mietiskelin päässäni, kuinka hienoa olikaan, että edelleen saattoi löytää tällaisia ihmisiä, joiden elämää määritti vahvasti yhteisöllisyys.

Viimeisellä viikolla ennen ensi-iltaa ohjaajamme ahdistui. Päärooleja näyttelevät tytöt unohtelivat vuorosanojaan jatkuvasti. Vielä ennakkonäytöksessä useat kohtaukset menivät pilalle sen takia. Tytöt hihittelivät. He eivät jaksaneet ahdistua siitä, että itse esityksessä sanat saattaisivat unohtua. He halusivat heittäytyä leikin vietäväksi, elää täysillä tarinaa todeksi, miettimättä ja murehtimatta. Heille käsikirjoitus ja näytelmä itsessään olivat raamit, joiden sisällä sai luoda vapaasti. Itse prosessi oli heille tärkeintä, ei lopputulos.

Tämä loi paineita meille muille, sillä me emme kyenneet sivuuttamaan ajatusta epäonnistumisen mahdollisuudesta. Se pyöri mielessämme ja saattoi meidät roolityöskentelyssämme jäykkyyteen; jokainen vuorosana tuli lausua niin kuin se oli käsikirjoitettu, jokaista sovittua liikerataa, ennalta suunniteltua kädenhuitaisua ja päännyökytystä tuli noudattaa. Näin riski minimoitiin, riski altistua odottamattomalle tilanteelle – sille, että kaikki ei menisikään niin kuin oli suunniteltu.

He olivat viisaita, viisaampia kuin me. He luottivat prosessiin. He luottivat itseensä ja meihin muihin. He luottivat siihen, että homma toimisi, joka tapauksessa. Heidän ei tarvinnut varmistella, ei tietää etukäteen, ei suunnitella, ei noudattaa kaavaa.

Se, että nämä nuoret eivät koskaan olleet tehneet teatteria, ja silti uskaltautuivat näyttelemään päärooleissa, kertoi jotakin heidän rohkeudestaan ja avoimuudestaan uutta kohtaan. Se, miten he heittäytyivät leikkiin ja mukaan tarinaan oli ihailtavaa. Se, miten koko suku oli tukemassa tätä projektia, antamassa oman panostuksensa, oli äärimmäisen koskettavaa. Tämän kaiken todistaminen läheltä oli silmiä avartavaa!

Hämmästyttävintä näiden nuorten toimimisessa lavalla oli se, että he eivät pyrkineetkään näyttelemään. He eivät tyypitelleet hahmoja, eivätkä luoneet ikään kuin naamiota, jonka takaa toteuttivat tiettyä roolia.   He oikeasti sipsuttivat puvuissaan, sanoivat vuorosanansa, elivät kulisseissa omina itsenään.

Se, miten he toimivat näytelmässä, kuvitellussa tilassa ja ajassa, kuvasti äärimmäisen hyvin sitä, millaisia ihmisiä he olivat. Katsellessani heitä ensi-illassa, tajusin että he eivät osanneet elää roolin takaa. He eivät edes tässä näytelmässä, maskeineen ja pukuineen, kyenneet olemaan mitään muuta kuin oikeasti olivat.

Ja millaisia he olivat?  Huomaavaisia, spontaaneja, innokkaita, energisiä, ja hyväntahtoisia, mutta ennen kaikkea aitoja! Upeaa!

Kiitos,

Jasmine
Diana
Mikael
Roope ja
Toni!

“Kato tuolla on Kasper!”
“Joo ja tuolla Kivirannan Sauli ja Sievisen Heli ja Annika!”
“Ei hitto, Rikulla on varmaan jäänyt rooli päälle, kun näyttää että se ois nytkin ihan kännissä.”
“Saisikohan tuota Tuomoa kutsua edes leikillään hanibööksi vai suuttuisiko se nytkin?”

Salatut elämät. Tuo kotimainen tv-sarja, joka on pyörinyt maikkarilla jo vuodesta 1999 ja kerännyt useina arkipäivinä television ääreen yli miljoona suomalaista. Sarja, jonka juoni lähti aikoinaan liikkeelle asunnostaan kuolleena löytyneestä rouva Puustisesta ja on tähän mennessä tuonut käsiteltäväksi niin homoseksuaalisuutta, alkoholismia, parisuhdeongelmia kuin lääkkeiden väärinkäyttöäkin. Nykyään sarjassa esiintyy 29 näyttelijää, osa on ollut mukana alusta asti. Kasvot ovat kuitenkin vaihtuneet tiuhaan, sillä jopa 90 näyttelijää on ehtinyt jo jättää tämän saippuaoopperan ja siirtyä muihin työtehtäviin.

Kuva: Riikka Myöhänen

Kummasti nämä vaihtuneet kasvot ovat kuitenkin piirtyneet mieleen vaikkei sarjaa aktiivisesti ole tullut viime vuosina seurattuakaan. Kesti aikansa ennen kuin Saku Salinin nimi häipyi Jasper Pääkkösen päältä ja hänet pystyi näkemään muidenkin roolien tekijänä. Mutta minkälainen taakka/onni Salatut elämät on näyttelijöille, jotka vasta hetki sitten ovat poistuneet sarjasta tai ovat siinä edelleen mukana?

Emmi Parviainen, Janne Vakio, Eero Tommila, Ville Seivo, Sannamaija Pekkarinen ja Joona Mielonen. Ehkä tuttavallisemmin Annika, Riku, Sauli, Tuomo, Heli ja Kasper. Kuusi nuorta näyttelijää, joista osa on vieläkin mukana päivittäisessä sarjassa. Kesän ajaksi nämä tutut kasvot ovat kuitenkin halunneet haastaa itsensä ja lähteä tekemään kesäteatteria Karstula-nimiseen pitäjään. Työn alla on tällä hetkellä Markku Pölösen käsikirjoittama ja Ville Virkkusen ohjaama Emmauksen tiellä ja roolit taatusti erilaiset kuin mihin olemme tottuneet. Mitenkäs nämä tyypit “oikeasti” näyttelevät ja miltä he näyttävät kesäteatterimiljöössä?

Kuva: Riikka Myöhänen

Jututin hetkisen Janne Vakiota, jolla on ensimmäistä kertaa elämässään tuplarooli teatterissa ja vastuullaan myös markkinointia, tuotantoa ja muita juoksevia juttuja.

“On täysin eri asia vetää teatterissa kuin kameroiden edessä. Kun teemme tv-viihdettä on näytteleminen hyvinkin minimalistista, mutta täällä teatterissa saa elehtiä ja puhua huomattavasti kovemmin, tottakai. On haasteellista tiedostaa missä näytellään”, Janne kertoo.
“Minulle oli melko selkeää ketä pyydän tähän projektiin mukaan, tosin muutamat tyypit jotka olivat mielessäni eivät päässeet muiden työkiireiden takia tänä kesänä messiin. Mm. Aleksi Sariola eli Illi olisi ollut mahtava saada remmiin, mutta hänellä oli sen verran keikkoja ettei voinut nyt sitoutua, mutta jätetään se oljenkorreksi ensi vuoteen.”

Miltä tuntui, kun kuulit että kesäteatteriprojektin halusi Karstula? Mitä mielikuvia tuo Jyväskylästä noin 100km pohjoiseen sijoittuva kunta herätti?

“Karstulasta ei ollut paljon mitään mielikuvia, lähinnä vain se, että täällä on aakeeta laakeeta. Hienoa oli se, että Karstulan suunnalta tultiin niin paljon vastaan ja saimme hienon katetun katsomon, jossa on 400 paikkaa yleisölle. Eihän siinä oikeastaan olisikaan ollut mitään järkeä, että tulemme Helsingistä asti tekemään projektia ja sitten täällä olisi ollut 50 muovituolia epätasaisella maastolla. Oli myös tärkeää, että paikalliset harrastelijanäyttelijät olivat innokkaasti mukana auttamassa, sillä ei olisi ollut mitään mieltä, että 6 tyyppiä Hesasta yrittää vääntää kaiken itsekseen”, Janne kehuu.

Mites ensi-ilta. Jännittääkö?

“Olen itse asiassa aika kehno jännittäjä, se mitä tässä stressaan on markkinointi ja se, että löytääkö tämä oikean kohdeyleisön. Tottakai tässä vaikuttaa se, että paikallisten harrastelijanäyttelijöiden lisäksi mukana on tuttuja pärstöjä. Ihmisillä on aika ainutlaatuinen tilaisuus tässä nähdä salkkaritähdistä ihan uusiakin puolia. Uskon, että kun sarja taas syksyllä alkaa voi katselukokemus olla hieman erilainen, kun on nähnyt meidän vetävän muitakin juttuja”, Janne juttelee.

“Mutta se mitä minä en kertakaikkiaan tajua on ihmisten todellisuudentaju! Minulle saatetaan tulla edelleen baarissa ihmettelemään: ‘Ai, sä et kuollutkaan. Koitahan silti vähentää sitä
alkoholinkäyttöä.’ Sitten meiltä saatetaan kysyä, että syödäänkö me kalakeittoa tai maksalaatikkoa! Mitä hittoa ihmiset ajattelevat? Samoja kumipizzoja minäkin vedän naamaani, riippumatta mistään roolista televisiossa.”

Aivan, mihin se todellisuudentaju oikein katoaa? Miten Salatuista elämistä on tullut suomalaisten arkipäivään rinnakkaiselämää, jossa elämme mukana? Miksi kuvittelemme työtään tekevien näyttelijöiden olevan riistaa, joille saa mennä sanomaan ja huutelemaan mitä haluaa?

Tälle ilmiölle lienee kuitenkin jotain ihan maalaisjärjelläkin pääteltävissä olevia perusteita. Saatamme nähdä salattujen elämien näyttelijöitä useammin kuin omia perheenjäseniämme, sillä he tulevat luoksemme joka arkipäivä tasaisesti klo 19:30. He painiskelevat, ainakin näennäisesti, samojen arkipäiväisten ongelmien kanssa kuin mekin. Sarjassa on edustettuna erilaisia vähemmistöjä ja se ottaa kantaa sellaisiin aiheisiin, joista ihmiset puhuisivat muutenkin. Jos joka päivä seuraa Pihlajankadun asukkaiden elämää, voi hyvinkin kuvitella, että Helsingissä käydessään voisi piipahtaa kahvilla Kentaurissa tai soittavansa Talotaikurit apuun, jos putket vuotavat.

Salatut elämät oli aloittaessaan Suomen ensimmäinen saippuasarja ja on wikipedian mukaan edelleen ainut sellainen. Ja kun samaisesta osoitteesta selailee tietoja eteenpäin ja tutkii luetteloa Salattujen elämien henkilöiden suhteista, ei ilmiö ihmetytä enää niin voimakkaasti. Vuosien aikana henkilöhahmot ovat sekottuneet jo niin kierosti toisiinsa, että ei ole ihme, että jännite säilyy osittain absurdiutensa avulla.

Mutta takaisin kesäteatteriin. On pakko myöntää, että itsekin jäsensin kaikki näyttelijät ensimmäiseksi Salattujen elämien roolien perusteella. Mutta kun tarpeeksi kauan seurasi harjoituksia, uusintaottoja ja läpikäyntejä tulimme valokuvaajan kanssa tulokseen: Nämä tyypithän näyttelevät oikeasti ja vieläpä hyvin. Heissä ei ole näkyvissä ylimielisyyttä vaikka ohjaaja pistäisi näyttelemään saman kohtauksen jo kymmenennettä kertaa. Emmauksen tiellä pääosassa kulkeva Rane (Ville Seivo) ja Ranen isää uskottavasti esittävä Janne Vakio saavat hymyn suupieliin ilman, että heidän roolihahmojaan enää muistaa päivittäissarjassa. Emmi Parviaisen esittämä Ella on kaukana vaaleakutrisesta Annikasta.

Sen verran tiukassa kuitenkin salkkarinimet vielä omassakin tietoisuudessa ovat, että tekisi varmasti hyvää nähdä valmis esitys ja antaa saippuasarjan tekijöille entistä suurempi mahdollisuus luoda muitakin muistijälkiä.

Kuva: Riikka Myöhänen

Tietoja esityksestä osoitteessa:

www.karstulankesateatteri.fi