Tämä on pieni tarina valon sammumisesta ja asiakaspalvelusta.
Ja siitä kuinka paljon tunteita tämä yhdistelmä voi ihmisessä saada aikaan.

Rakas päiväkirja…

Enää nuo sanat eivät tallennu lukolliseen pehmeäkantiseen kirjaani. Ehei, nykyaika on saanut minut mukaansa ja lapsuudesta tutut päiväkirjat on korvattu kannettavalla tietokoneella. On niin helppoa nostaa näyttö, ottaa puhdas word-dokumentti esille ja antaa tuntojensa kirjautua ylös, huomattavasti nopeammin kuin oma käsi mustekynän kanssa ikinä pystyisi. Mutta kuinka käy jos tietokoneesi kannen avattuasi huomaatkin tuijottavasi pimeää ruutua? Jos kone käynnistyykin, mutta mitään ei näy?

Omaisuus kannettavassa

Ensimmäisenä tunteena iskee paniikki. Konetta tekee mieli lyödä, tyrkätä, heiluttaa tai potkaista. Mieleen palaavat kaikki ne kymmenet valokuvakansiot ja tekstitiedostot joiden mietit nyt kadonneen. Apua, en voi enää ikinä fiilistellä vuoden 2005 juhannuskuvien slideshown edessä! Kaikki tunnustukseni ja runonpätkäni ovat mennyttä! Kunnes mieleen hiipii ajatus koneen huoltotakuusta…Ehkä tilanne ei olekaan niin katastrofaalinen.

Jonkun toisen vastuulle

Löydettyäsi todisteen siitä, että olet maksanut rakkaalla kannettavallesi kolmen vuoden lisätakuun, muuttuvat tunteet odottavaksi. Vielä, kun luet takuulapustasi, että takuun ostaneille on erillinen asiakaspalvelunumero, et voi peittää huojentuneisuuttasi. Kaikki saadaankin korjattua. Huollossa niiden täytyy tietää, mikä vika koneeseen on tullut ja otettava vastuu sen korjaamisesta.

Jos asiasi koskee kannettavia, paina yksi

HP:n huollossa pääsee keskustelemaan oikean ihmisen kanssa paineltuaan ensin numerosarjan nauhoitetun puhelun tahtiin. Minun huoliani kuuntelee ensin tympääntyneen oloinen nuori mies, joka käskee minun irrottaa akun koneesta ja sen jälkeen kokeilla syttyykö näyttöön valo. Ei syttynyt. Jaahas, noh, sitten se kai pitää ottaa laajempaan huoltoon (sinne minne se kuuluukin). Ennen kuin mitään voidaan kuitenkaan tehdä, täytyy heillä olla HP:n päässä tieto, että minulla tosiaan on laajennettu takuu. Vaikka omien silmieni edessä on mustaa valkoisella, niin ”joku on varmaan meidän päässä tehnyt virheen ja meidän tiedoissamme ei näy, että olisit takuun maksanut”.

Hetkinen yhdistän…

Siitähän se show alkaa. Pitää soittaa keskukseen, odottaa, odottaa vielä hetki ja kirjoittaa itse sanomalehden kulmaan tuotenumeroa kuin huoltokeskuksen yhteystietoja. Loppujen lopuksi selitän saman asian viidelle eri ihmiselle, ennen kuin heillä on tieto koneeni viasta, sarjanumerosta sekä siitä mistä se pitää tulla hakemaan. Käytettyäni yli puoli tuntia aikaa asian hoitamiseen, saan vihdoin mielenrauhan. Koneeni tullaan hakemaan parin päivän sisällä ja sen jälkeen pääsen taas käyttämään sitä noin puolentoista viikon kuluttua.

Soittoa odotellessa

Ensimmäisestä kontaktistani HP:n asiakaspalveluun on nyt kulunut kolmisen viikkoa. Ensimmäisen soiton jälkeen viikkoon ei tapahtunut mitään, mutta en ehtinyt hoitaa asiaa itse eteenpäin. Kun viikon päästä soitin heille ja ihmettelin asiaa, minulle ilmoitettiin, että kolmen vuoden laajennettuun takuuseen ei kuulu kotoahakupalvelua vaan minun tulisi itse lähettää kone Vantaalle korjattavaksi. Kukaan ei ottanut vastuuta väärästä informaatiosta vaan minulle lähetettiin kaksiosainen tekstiviesti, jossa kerrottiin kuinka toimia. Kerroin hankaluudestani tehdä töitä ilman konetta ja menetetystä työajasta, mutta sille ei voitu mitään. Korvaavaa konetta ei ole mahdollista saada.

Tyhjiö arjessa

Olen elänyt nyt siis kolmisen viikkoa lainakoneilla ja ilman omia tiedostojani. Välillä on tuntunut siltä, että joku ruumiinosa olisi puuttunut, niin valtavan suurta roolia tietokone elämässäni näyttelee. Kokemukseni jälkeen olen varma, että seuraavaa konetta en tule hankkimaan HP:ltä ja aivan varmasti pidän huolen, että jaan kokemukseni myös muiden kanssa. Asiakaspalvelu on kiinni pienistä asioista kiinni ja minun edessäni mätkäytettiin nyt turhan monta ovea vasten naamaa. Tällä hetkellä en odota kuin postin ilmoitusta siitä, että koneeni olisi turvallisesti perillä. Ja näytön valo loistaisi huollon jälkeen kirkkaammin kuin koskaan.

Kuva: Samuli Turunen

Pekka-Eric Auvinen oli varmasti poikkeustapaus. Yhdeksän kuolonuhria vaatinut Jokelan kouluammuskelu oli laajuudessaan ja raakuudessaan ensimmäinen lajiaan Suomessa, ja toivottavasti se sellaiseksi jääkin. Ratkaisua mielenterveysongelmiin ja ennaltaehkäisevän työn vähäisyyteen tuskin löydetään siitä, että YouTube- ja IRC-Galleria-tyyppiset sivustot lakkautetaan. On inhimillistä, että ihmiset hakevat täysin järjettömältä tuntuvalle teolle selityksiä, mutta internetiä ei kuitenkaan voi syyttää kaikesta. Päätimme kuitenkin kysyä alan asiantuntijalta, psykologi Sami Pajuselta, mitä hyviä ja huonoja puolia nettiyhteisöt ja netin rajattomuus voivat saada aikaan. Ääneen pääsee myös 24-vuotias Sanna, joka kertoo omasta nettikäyttäytymisestään.

Psykologi Sami Pajunen, onko nettielämä enää leikkiä?

- On ja ei. Niille, jotka kykenevät säilyttämään rajansa ja ymmärtävät olevansa yhdenlaisessa hiekkalaatikossa, nettielämä voi olla kivaa ja nautinnollista. Netissä tulisi kuitenkin ymmärtää, että siellä kaikki on mahdollista, kuka vain voi olla mitä vain ja ihmisillä on hyvin erilaisia moraalisia koodeja. Toiset noudattavat ns. netikettejä ja toiset taas eivät. Moni on liikkeellä rehellisin aikein etsien esimerkiksi oikeasti seuraa itselleen, toiset taas ovat lähteneet liikkeelle vain itsekkäissä hyötymisaikeissa.

Nettipetoksista kirjoitellaankin paljon. Esimerkiksi Huuto.net-palvelussa on viime aikoina myyty väärennettyjä konserttilippuja ja viihde-elektroniikkaa. Netin haittapuoliksi voi myös laskea
”nettiin uppoamisen”. Toisille se tarkoittaa tunteja, jotkut jäävät koukkuun päiväkausiksi. 24-vuotias Sanna kertoo, että Facebook on ollut hänelle kaikkein koukuttavin nettiyhteisö:

- Pahimmillani olen aktiivisesti viettänyt aikaa siellä ehkä pari kolme tuntia kerrallaan. Mutta usein kun teen koneella töitä, se on auki lähes koko ajan ja vain välillä vilkaisen onko tullut uusia viestejä.

Myös psykologi Pajunen varoittaa nettielämään koukuttumisesta.

- Nettiin voi jäädä koukkuun hyvin helposti ja nopeastikin. Sivut ja niiden sisällöt – esimerkiksi pelit – on usein tarkoituksella rakennettu addiktiivisiksi. Jokainen löytää netistä itseään kiinnostavia asioita, ennemmin tai myöhemmin. Tämä saattaa pahimmillaan johtaa siihen, että ihminen ei enää käy ulkona tai harrasta liikuntaa. Pitkään koneella olo myös muuttaa ihmisiä lyhytjännitteisimmiksi ja syyllisyyden tunteet voivat vahvistua, jos joku toinen yrittää rajoittaa omaa netissä oleilua. Varsin monet ovat netissä myös yöaikaan, jolloin uni kärsii.
.

Mikä nettiyhteisöissä meitä ihmisiä sitten oikein koukuttaa?

- Niissä yhteisöissä, joissa itse liikun ja joita itse olen perustanut, kiinnostavaa on juuri se satojen samanmielisten seurassa liikkuminen, virtuaalinen – ja ihan todellinenkin – yhteyden tunne ja kokemus. Itseäni kiinnostaa myös erityisesti se, miten energia siirtyy ajatuksen voimalla chateissa tai muissa reaaliaikaisissa paikoissa. Monet voivat olla omassa arjessaan sulkeutuneita ja internetin yhteisöistä löytyy enemmän ystäviä kuin reaalimaailmasta. Internet voi olla joillekin turvallinen paikka kokeilla omia rajojaan.

Sanna kertoo omasta Facebook-innostuksestaan näin:

- Olen löytänyt sieltä kavereita, joihin en ole pitänyt yhteyttä vuosiin. On myös hauska seurata millaiset verkostot kavereiden kautta muodostuvat ja aina on yhtä hämmentävää huomata miten pieni maa Suomi on. Yhteisiä tuttuja löytyy yllättävän monen kanssa. Pidän myös siitä, että ihmiset esiintyvät omilla nimillään, joten kauan kadoksissa olleet kaverit voivat oikeasti löytyä. Myös yhteydenpito on hieman helpottunut, koska viestit menevät niin kätevästi perille sitä kautta. Facebookissa vaan on monta hyvää elementtiä samassa palvelussa.

Facebookin hyviä puolia onkin turha lähteä kiistämään, mutta joillakin homma karkaa aina käsistä ja nettielämästä on leikki kaukana. Psykologi Pajunen valottaa tarkemmin miten vakavasta asiasta on kyse.

- Mielenterveyden keskusliiton mukaan nettiriippuvaisia on Suomessa noin 20 000, kun nettiä käyttää nykyisin noin miljoona suomalaista. Nettiriippuvuus voi saada hyvinkin vakavia piirteitä. Joku aika sitten oli esillä juttu amerikkalaisesta pariskunnasta jonka pienet lapset vietiin aliravitsemuksen takia sairaalaan, kun vanhemmat pelasivat nettipeliä niin intensiivisesti, että unohtivat antaa lapsilleen ruokaa. Mitä enemmän tietokoneet kehittyvät ja nopeutuvat, sitä rankempia riippuvuuden muotoja varmaankin syntyy. Mutta jo nyt se joillekin todella suuri ongelma ja asia pitäisi ottaa vakavasti.

Voiko sitten käydä niin, että nettielämä voisi syrjäyttää oikean elämän jossain vaiheessa?

- Tiedän ihmisiä joilla näin on käynyt ja jotka ovat tyytyväisiä tilanteeseensa – netissä on kuitenkin käytettävissä niin paljon enemmän vapausasteita kuin arjessa. Siellä on miltei rajattomat ansaintamahdollisuudet, miljardeittain potentiaalisia asiakkaita käden ulottuvilla ja niin edelleen. Uskon kuitenkin, että virtuaalielämä jättää jotkut täysin kylmäksi eikä tuo juuri mitään lisää tähän todellisuuteen näille ihmisille. Ihan hyvä niin.

Jos virtuaalitodellisuuksissa eläminen tulevaisuudessa lisääntyy, millaisia psykologisia uhkia se aiheuttaa?

- Jos ihminen ei ole mieleltään riittävän terve, virtuaalitodellisuudet voivat pirstoa ihmisen käsityskykyä ja hänestä voi kehittyä jollain tavalla vajavainen. Jos ajatellaan että virtuaalitodellisuuksien kautta ihmisen mahdollisuudet saada mielihyvää elämäänsä lisääntyvät eksponentiaalisesti, voisi rottakokeiden valossa sen ajatella johtavan siihen, että jotkut ihmiset eivät muuta tekisi kuin etsisi jatkuvasti aina uudenlaista mielihyvää. Myös tässä on oma uhkansa, tietysti.
- Itse ajattelen kuitenkin, että virtuaalitodellisuuksissa on todellinen mahdollisuus – monenlaiseen hyvään ja voimaannuttavaan, uusien asioiden oppimiseen ja monien ongelmien hoitamiseen. Nettiyhteisöt voivat olla myös hyvin terapeuttisia paikkoja.

Kuvitellaan tilanne, että joku päivä jokainen maailman palvelin lakkaisi toimimasta. Yhtäkkiä meillä ei enää olisi internetiä. Ei muistettavia salasanoja, ei verkkopankkitunnuksia, emmekä saisi enää virtuaalisia oluita ystäviltämme Facebookissa. Näinkin voi nimittäin käydä. Jos tämä kuvitelma saa aikaan levotonta oloa, orastavaa hikoilua ja palan nousemista kurkkuun, kannattaa ehkä käydä tsekkaamassa seuraava linkki:

http://www.paihdelinkki.fi/testaa/netinkaytto