”Joku yritti tunkea peukalonsa perseeseeni viime viikolla. — Yritin vain peittää maalivahdin näkyvyyden seisomalla vaparimuurin vieressä, kun kimppuuni hyökättiin takaapäin. Onneksi shortsini pysäyttivät sormen.”

Viimeistään tämä The Timesissa julkaistu teksti teki Aki Riihilahdesta kulttihahmon Englannissa. Tuolloin elettiin syksyä 2004. Muutama kuukausi myöhemmin jalkapallolehti FourFourTwo rankkasi Riihilahden kaikkien aikojen hulluimpien jalkapalloilijoiden listalla 28:nneksi.

Miten sitten tällainen keskinkertainen Valioliigapelaaja pienestä jalkapallokulttuurista on yltänyt kaikkien aikojen hulluimpien listalla sijalle 28? Vastaus on vielä hullumpi: koska tykkään lukea ja kirjoittaa. Sehän on umpikahjoa nykymaailmassa! Ainakin perinteisissä brittifutisstandardeissa”, Riihilahti vaahtosi Iltalehden kolumnissaan tulosten julkistamisen jälkeen.

Riihilahden kommentti on tietenkin kärjistävä, mutta silti vahvasti tosipohjainen. Monet englantilaiset huippupelaajat ovat kertoneet, etteivät ole lukeneet elämänsä aikana ainuttakaan kirjaa.

Valioliigan lentävä sirkus

Englannin pääsarjan Valioliigan ympärillä pyörii valtava mediasirkus ja – kuten Riihilahti asian ilmaisee – ”sirkus tuo aina mukanaan pellet, usein keinotekoisesti pönkitetyn egon sumentamat pelaajat varomattomine lausuntoineen”.

Media seuraa pelaajia herkeämättä ja sankarit saattavat joutua hetkessä naurunalaisiksi, kun huippujalkapalloilijan jokainen toilaus päätyy lööppeihin.

Maidonhakumatkasta perheenjäseniin mikään ei ole enää pelaajien yksityisomaisuutta. Suurennuslasin alla on urheilullisten saavutusten lisäksi koko elämäntyyli. Valioliigapelaajat elävät kuin jatkuvassa Big Brother -talossa”, Riihilahti vertaa.

Tyhmän jalkapalloilijan stereotypia oli saarivaltiossa niin syvällä, ettei siellä oikein osattu käsitellä ristiriitaa nimeltä Riihilahti. Fiksun suomalaisen kohdalla brittien johtopäätös näytti olevan, että jos urheilija ei ole tyhmä, hänen täytyy olla hullu.

”Suuri taiteilija – ja sekopää!”

Rehellisyyden nimissä on toki myönnettävä, että Riihilahti voi vaikuttaa myös hullulta – mutta ainoastaan ollessaan jalkapallokentällä.

Riihilahden suurin ristiriita vallitsee nimittäin hänen siviili- ja työminänsä välillä. Siviilissä lapsenkasvoinen Riihilahti on hyvin käyttäytyvä ja mukava mallikansalainen, joka on ystävällinen kaikille. Kentälle astuessaan hänestä kuitenkin sukeutuu säälimätön keskikentän kovanaama, joka on valmis tekemään voiton eteen mitä tahansa.

Tämä on huomattu myös Ruotsissa, minne Riihilahti siirtyi pelaamaan kesällä. Aftonbladetin toimittaja kirjoitti hiljattain Riihilahden olevan Ruotsin liigan suurin taiteilija ja sekopää tällä vuosituhannella. Heti tämän tunnustuksen perään toimittaja kirjoitti paljon puhuvat lauseet: ”Kukaan ei näytä yhtä viattomalta. Kukaan ei ole yhtä syyllinen.”

Sanat olivat suora viittaus Tukholman paikalliskamppailun tapahtumiin. Riihilahden tehtävänä tuossa pelissä oli varjostaa Hammarbyn pelintekijä Sebastian Eguren pimentoon. Riihilahti hoiti työnsä keinoja kaihtamatta. Räväköiden taklausten lisäksi hän astui – vähintään puolivahingossa – maassa maanneen Egurenin käden päälle.

Riihilahden edustama Djurgården voitti ottelun 1–0 ja suomalainen valittiin ottelun parhaaksi pelaajaksi. Eguren puolestaan otettiin vaihtoon toisen puoliajan alussa, mutta ennen sitä Riihilahti oli ehtinyt saada varoituksen osuttuaan häneen kyynärpäällään.

Ottelun jälkeen oli vaikea olla ajattelematta Riihilahden kolmen vuoden takaista kirjoitusta, jossa hän pohti rektaalitutkimusta yrittäneen vastustajansa toimintaa: ”Kun miehet astuvat kentälle, tapahtuu jotain sivistymätöntä ja alkukantaista. Pelaajien pitäisi käyttäytyä fiksusti ja aikuismaisesti, mutta kaikkein hillityimmätkin herrasmiehet voivat alentua pelin kuumimmilla hetkillä ikäviin tekoihin. Urheilijamaisen käyttäytymisen ja voittamisen halun välinen ristiriita on jalkapalloilijalle jokapäiväinen ongelma.”

Riihilahden sitaatit on otettu hänen kotisivuiltaan www.akiriihilahti.com.

NÄKÖKULMA: Mistä on tyhmät urheilijat tehty

Nykyinen huippu-urheilukoneisto tehtailee typeryksiä. Euroopan kovimmat palloilusarjat ovat luoneet yhtälön, jossa koulunsa keskeyttäneelle varhaisteinille maksetaan tuhansia euroja viikossa. Kun päälle lisätään vielä jatkuva julkisuus, voi syystäkin kysyä, miten noissa olosuhteissa edes voisi kasvaa täysipäisiä ja suhteellisuuden tajunsa säilyttäneitä kansalaisia.

Maailman luulisikin olevan idioottiatleetteja pullollaan, mutta urheilutoimittajan työssä saamani kokemukset kertovat aivan muuta. Olen tavannut vuosien varrella valtavasti fiksuja ja sanavalmiita urheilijoita. Tyhmempiäkin tapauksia on tietysti joukkoon mahtunut, mutta enemmän sellaisia on tullut vastaan kunnallispolitiikkoja haastatellessa.

Yksi syy urheiljoiden typeryyteen on se, että heitä haastatellaan usein heti kilpailun jälkeen. Takana on rankka fyysinen repäisy. Keuhkot huutavat ilmaa, paikkoja pakottaa ja tunteet vellovat sisällä. Kukaan ei olisi sellaisella hetkellä terävimmillään. Harva saisi sanottua mitään järkevää tai edes painokelpoista, mikäli toimittaja tulisi tivaamaan tunnelmia välittömästi sen jälkeen, kun vuosikausia valmisteltu projekti on päättynyt mahalaskuun.

Lisäksi on tunnustettava, että urheilutoimittajat kyselevät tyhmiä. Ja tyhmiin kysymyksiin on hankala saada fiksuja vastauksia. Kysyin kerran haastattelun aluksi Aki Riihilahdelta, että miltä nyt nyt tuntuu. ”Kuus puol”, Riihilahti vastasi. Tunsin ansainneeni sen. Minusta koko ”miltä nyt tuntuu”-kysymys pitäisi kieltää sakkojen ja Julkisen sanan neuvoston nuhteiden uhalla.

Riihilahti on itse todennut, ettei mediassa enää ole mielenkiintoisia kysymyksiä. Toimittaja kysyy joka kerta samat kysymykset ja niihin kyllästynyt urheilija antaa aina samat vastaukset. Erityisen kovan tuomion Riihilahti antaa brittimedialle.

”Englannissa lehdet kirjoittavat aivan liikaa aivan liian harvoista asioista. Jutuissa ei ole riittävästi tuoreita aiheita, mielenkiintoisia tarinoita tai kunnon faktoja. Jalkapallo kuitenkin myy, kirjoitettiin jutuissa sitten mistä tai miten tahansa”, suomalainen kirjoittaa kotisivuillaan.

Brittilehtien skandaalinhakuiset ja jopa virheelliset jutut menevät kuin kuumille kiville. Ja niin pitkään kuin typeryys myy, median viisastumisesta on tuskin vaaraa. Valitettavasti vaikuttaa siltä, että media ei ole tyhmentänyt vain urheilijoita vaan myös lukijat.

Mies keikkuu kuuden metrin korkeudessa ilmassa trapetsilla. Päällään. Miehen jalat ja kädet ovat levällään, hakevat tasapainoa. Trapetsi keikkuu puolelta toiselle laajoina kaarina, ilmaa halkovien valokiilojen keskustassa miehen ilme on melkein lasittunut. Hämäränkin läpi näkee, miten miehen lihakset vapisevat ponnistuksesta.

Alhaalla teltassa, eturivissä kovalla puupenkillä istun minä ja puistelen vähän väliä päätäni. Ranskalainen sirkusakrobatiaryhmä Akoréacro on esiintynyt jo puolen tunnin ajan. Näyttämön tomuiset lavat jysähtelevät miesten painon alla näiden heittäessä itseään tai ryhmän ainoaa naista ilmaan ja ympäri, käsittämättömillä tavoilla.

Kaikki näyttää niin vaivattomalta. Kaksi miehistä on veljeksiä, ja joudun katsomaan tarkkaan erottaakseni, kumpi on kumpi. Yhtä komeasti kerien kumpikin heittää viiston voltin suorilta jaloiltaan. Kun he hetkittäin kiskovat paidat pois päältään ennen hyppyä mietin, onko syy enemmän aerodynaaminen vai egoistinen, mutta syy selviää pian. Eturivistä näkee tarkasti, kuinka hiki pirskoutuu iholle ja roiskuu lavalle miesten loikkiessa. Puolessa välissä esitystä miesten hiukset ovat jo liimautuneet pitkin ohimoita. Vähän väliä joku hakee kulisseista valkoisen pyyheliinan ja kuorii hien iholtaan. Sen jälkeen melkein kuiva paita tuntuu varmaan viihtyisältä.

Jyväskylän Kesässä vieraileva Akoréacro on kolmen miehen ja yhden naisen show. So Circus!!!! –niminen esitys ei ammu yli yhdelläkään neljästä huutomerkistään. Akoréacro liimautuu uuden sirkuksen genreen kuin hiki lihakseen. Uusi sirkus on liioittelevaa ja humoristista, enemmän viihdettä kuin vain akrobatiaa. Lavalla vuorottelee äärimmäinen ruumiin hallintakyky melkein huolettoman irrallisen komiikan kanssa. Yleisö vuoroin nauraa, vuoroin kohahtaa, taputtaa yhtä paljon vitseille kuin volteille.

Tehokkainta esityksessä on illuusio, ristiriita, jonka ryhmä luo jo show’n alussa. Koko rumba alkaa taiteilijoiden törmäillessä lavalle, kolhiessa lavasteita, pudotellessa esineitä, kaataessa kulisseja. Neljän ihmisen poukkoilu lavasteita vasten saa minut katsomaan alta kulmieni: ai nämäkö olivat niitä sirkustaiteilijoita?

Viimeistään miehen keikkuessa trapetsillaan tajuan, että se oli tarkoituksenmukaista. Heti alussa luotu kontrasti vain korostaa mielikuvituksellisen taitavaa akrobatiaa. Samat, tahattoman koomisilta vaikuttavat hahmot tempautuvat yhtäkkiä huimiin hyppyihin ja äärimmäiseen lihasjännitykseen. Komiikassa ei siis ollutkaan mitään tahatonta.

Kaikki Akoréacron kolme miestä ovat lyhyitä ja vantteria. Yksi heistä esiintyy sirkuksen tirehtöörinä ja saa jatkuvasti paimentaa kahta keskenään nujakoivaa veljestä, joista toinen lipsahtaa vähän väliä leijonan rooliin ja kulkee pitkin lavan laitoja naukuen kuin kissa. Vastapainona miesten jykevyydelle ryhmän sirkusprinsessa on henkäyksenohut nainen raidallisessa trikoohaalarissa, niin hento, että melkein huimaa.

Huomaan ajattelevani kesken show’n, että sellaisina olen nähnyt akrobaatit. Yhtä kevyinä kuin ilma, sellaisina, jotka lähtevät lentoon vain ajatuksesta.

Kolme napakkaa lihaskimppua miestä ei vastaa sitä kuvaa. Miten tuollainen massa edes saadaan ilmaan…?

Ehkä juuri siksi yleisökin kohahtaa niin syvään, kun miehet heittelevät toisiaan, kiipeävät toistensa harteille, loikkaavat kerien ilman halki. Viimeistään kun yksi heistä seisoo päällään toisen pään päällä on pakko uskoa, että raskaskin liha tottelee käskyjä.

Ja totta on, että henkäyksenohutta naista nimenomaan heitetään. Ja nainen laskeutuu suorana kuin tikku aina uuden miehen syliin, hervoten rennoksi vasta ilmalennon päätyttyä. En epäile, etteikö jokainen naisenkin kehon lihaksista olisi äärimmilleen viritetty, mutta pian tulee selväksi, että juuri sitä hillitöntä lihasten treenaamista on tarvinnut jokainen ryhmän miehistä kyetäkseen siihen, mitä lavalla tapahtuu.

Istun ja katson silmät tarkkana. Volttien, loikkien ja heittojen lisäksi lavalla seisotaan käsillään telineiden päällä, kahdella tai yhdellä mielikuvituksellisissa asennoissa, ruumis värähtämättä, lavalla jonglöörataan, tanssitaan, juostaan ja kohotaan aina hetkittäin uusilla tavoilla ilmaan. Ja keikutaan trapetsilla.

Mihin kaikkeen ihmiskeho pystyykään…! On hurjaa istua puupenkillä katsomassa ja ymmärtää, ettei oma keho kykenisi lähellekään mitään tuollaista. Kärrynpyörät ja kuperkeikat alkavat tuntua kovin pieniltä asioilta, puhumattakaan siitä että olen ollut ylpeä ruumiini suorituskyvystä juoksulenkeillä.

Tajuan käyttäväni äärettömän pientä osaa siitä kapasiteetista, joka ruumiillani on. Lavalla kieppuvat taiteilijat ovat takuulla uhranneet aimo osan elämästään kaiken sen harjoittelemiseen, jota me näemme, ja sen ylläpitäminen vie yhä suuren osan heidän arjestaan. Mutta heille sen kaiken täytyy olla elämäntapa. Tapa olla olemassa, tapa käyttää ruumistaan, tapa elää ruumiissaan.

Minä elän ruumiissani hätkähtäen lähinnä hetkittäin siihen, että sen olisi hyvä joskus liikkuakin. Liikunta on minulle ohjelmanumero, johon joskus on vaikea pakottaa itseäni. Juostuani lenkin olen valtavan tyytyväinen – kuin olisin voittanut itseni. Sen jälkeen ruumiini vain on. En vaadi siltä kovin paljoa.

Vielä pitkään Akoréacron esityksen jälkeen huomaan leikkiväni ajatuksilla. Mitä kaikkea tästä ruumista voisikaan saada irti…? Tajuan, että ruumiissani on koko sarja lihaksia, joista minulla ei ole tietoakaan. Ruumiistani irtoaisi loputon määrä uusia liikeratoja, jos vain etsisin ne. Voisin tuntea ruumiini paremmin, liikkua siinä vapaammin, voisin luottaa siihen enemmän. Luottaa sen kestokykyyn.

Tajuan myös, että harvoin tiedostan koko ruumistani. Iso osa arjestani menee vain pääni sisäisen maailman pyörittämiseen. Silti ruumis on suoraan sanottuna kouriintuntuvan olennainen osa elämääni – sen kauttahan minä olen olemassa! Sen laiminlyöminen ja huomiotta jättäminen alkaa tuntua rikolliselta.

Huomaan alkavani hitaasti ajatella ruumistani. Sen eri lihaksia. Huomaan tunnustelevani uudella tavalla pieniä asioita: miltä oikeastaan tuntuu kävellä? Entä missä tuntuu juokseminen?

Yhtenä iltana huomasin seisovani vaa’assa keskellä huonetta vain kokeillakseni, miten vaikeaa on pysyä tietyssä asennossa hievahtamatta. Äärettömän vaikeaa. Koko ruumis alkaa pian vapista, joudun koko ajan tekemään korjaavaa liikettä, hakemaan tasapainoa.

Pelkkä ajatuskin siitä, että saman tekisi kuuden metrin korkeudessa trapetsilla päällään, huimaa.

Silti minulla on väistämättömän viehättynyt olo fysiikastani. Sen varsin pienestä suorituskyvystä huolimatta. Sillä ruumiini on oikeastaan vain yhtä kapasiteettia, niissä rajoissa, jotka minulle on suotu. Eikä minun tarvitse kyetä samaan kuin Acoreacro, sillä se olisi raskasta elämää: lavan sivulta penkiltä näki hyvin, miten taiteilijoiden innostuneen hallittu lavahymy vaihtui raskaiksi huokauksiksi näiden nojatessa hetkeksi lavan takana kulisseihin, huohottaessa väsymystään, pyyhkiessä hikeä.

Ei minun siihen tarvitse kyetä. Mutta oman itseni tähden minulla on kaikki mahdollisuudet oppia tuntemaan oma ruumiini paremmin, oppia liikuttamaan sitä enemmän, rikkomaan ne rutiinit jotka olen sille sanellut, ne turtuneet tavat olla ja liikkua, joihin olen sen totuttanut.

Lopulta kyse on vain elämäntavasta. Ja se on pieniä asioita. Kaiken kun voi tehdä toisin: kuulin erään kuuluisan taistelulajien opettajan pojasta, joka ei kotonaan käytä portaita olohuoneeseen vaan kiipeää saman matkan köyttä pitkin. Pieni asia, mutta loputtomina toistoina tehokasta harjoitusta. Ja fysioterapeutit suosittelevat polvivaivaisia kiipeämään joskus portaita alas takaperin, uusien lihasten löytämiseksi.

Oman lihansa ja lihastensa, ruumiinsa hallinnan voisi siis aloittaa pienistä asioista. Miksen tänäänkin vaikka hieman hyppisi sen ainaisen kävelemisen sijaan?

Pikkusiskoni täytti kymmenen ja päätin, että jalkapallokasvatuksen oli noustava seuraavalle tasolle. Olin ostanut viisivuotislahjaksi jalkapallon ja pari vuotta sitten Real Madridin peliasun. Nyt oli jalkapallokenkien aika.

Kunnon futaaja muistaa jokaisen pläägäparinsa. Esimerkiksi ensimmäisissä kengissäni oli kovitettu kärki, toisissa pienet nappulat, kolmannet olivat sisältä pehmitetyt ja neljännet hukkasin syksyisellä turnausreissulla Seinäjoelle. Kaikki neljä mustia adidaksia – tottakai. Silti tiesin, etten voisi hankkia sellaisia siskolleni.

Ensimmäinen syy on se, etteivät adidaksen halvimmat mallit ole enää mistään kotoisin. Toinen taas se, että futismaailma on viime vuosina suistunut raiteiltaan. Viime MM-kisoissa enää viidennes pelaajista käytti mustia kenkiä. Esimerkiksi finaalissa kultakenkäinen Zidane puski valkopläägäistä Materazzia rintaan ja pilkkukisassa ratkaisevan maalin iski sinitossuinen Grosso.

Edellämainittujen värien lisäksi kisoissa näkyi muun muassa hopeisia, oransseja, punaisia, vihreitä ja keltaisia kenkiä. Ja turha luulla, että sävysirkus olisi jäänyt arvokisoihin. Urheiluliikkeiden seinät ovat värikenkiä väärällään. Tuota kenkäkirjoa katsellessa minulle tuli väkisinkin mieleen, että kyseessä täytyy olla salaliitto äitien saamiseksi pläägäostoksille.

Miehet ja naiset eroavat harvassa asiassa yhtä paljon kuin kenkien hankkimisessa. Naiset ovat valmiita kärsimään kenkiensä edestä. Sopivaa paria etsitään puoli päivää ja lopulta päädytään kaikkein kalleimpaan vaihtoehtoon, joka on pari numeroa liian pieni ja lestiltään turhan kapea. Mutta näyttäväthän ne hyviltä ja kärsimyskin vain lisää kauneutta.

Miehille on tärkeintä, että kengät tuntuvat hyviltä ja ovat huokeat. Aina parempi jos ne vielä löytyvät nopeasti ensimmäisestä liikkeestä. Yleensä homma menee liian vaikeaksi, jos tarjolla on sekä mustia että ruskeita kävelykenkiä – kaikissa sateenkaaren sävyissä saatavista pläägistä puhumattakaan.

Jos kyse olisi ollut muista kuin jalkapallokengistä, koko homma olisi jäänyt sikseen. Lopulta pääsin kuitenkin urheiluliikkeessä kahden vaiheille. Ensimmäinen vaihtoehto oli kiiltelevä sähkönsininen kenkäpari, josta pikkusiskoni tykkäisi varmasti. Toisaalta samanhintaiset valkoiset pumat tuntuivat laadukkaammilta. Mietin aikani ja päädyin pumiin.

Lähdin kaupasta tyytyväisenä ostokseeni, mutta tuohtuneena siitä, että kaiken maailman muotivillitykset olivat iskeneet jalkapallokenkiin. (Muotihan on tunnetusti niin rumaa, että sitä pitää vaihtaa kolme kertaa vuodessa.) Samalla päätin vakaasti, että seuraavan kerran futiskenkiä ostaessani värillä ei ole väliä – kunhan se vain on musta.