Astun Jyväskylän maalaiskunnassa sijaitsevaan Vaajakosken veteraanitaloon. Minut tulee vastaanottamaan jo pitkään talossa työskennellyt Irja Lamberg. Asiakkaat, tai tuttavallisemmin ikäihmiset, eivät kaikki ole vielä saapuneet. Minut ohjataan päiväkeskuksen tiloihin, jossa 3 vanhaa herrasmiestä jo istuu pöydän äärellä. Molemminpuolinen alkuhämmennys haihtuu nopeasti kahvitteluun ja voileipien syömiseen. Tunnelma on lämmin ja rollaattorien avulla paikalle tuleva naisväen edustus otetaan ilolla vastaan. ”Huomenta ja oikein hienoa aamua teille kaikille. Eikö ole ihana ilma? Kuinka olette voineet?”

Seuraan ilolla ikäihmisten rupattelua ja hörpin aamun kolmatta kahvikupillista. Odotan malttamattomana, että kaikki jo tulisivat paikalle ja voisimme aloittaa esittelykierroksen. Vaikka vanhukset hymyilevät minulle ja osa katsoo uteliaasti, tiedän että olen heidän pöydässään ylimääräinen kasvo, joku joka siinä ei ole aikaisemmin istunut. Haluan kovasti kertoa heille, että olen täällä tekemässä juttua sairaudesta jota he kaikki sairastavat. Samasta sairaudesta johon myös mummini sairastui ja jota haluan ymmärtää hänenkin takiaan enemmän. Olen täällä tutustumassa heidän arkeensa viriketoiminnan parissa. Haluan tietää enemmän sairaudesta nimeltä alzheimerin tauti.

Mikä on Alzheimerin tauti?

Alzheimerin tautia voisi arkikielellä kutsua muistisairaudeksi. Siinä aivomuutokset ovat samanlaisia kuin ikääntymisen aiheuttamat muutokset, mutta niitä on kuitenkin enemmän kuin normaalissa ikääntymisessä. Taudin muutokset keskittyvät erityisesti muistialueille ja muistille tärkeän välittäjäaineen asetyylikoliinin määrä aivoissa vähenee.

Alzheimerin takia varsinkin lähimuisti ja uuden oppiminen heikentyvät. Vaikka meille jokaiselle on tyypillistä hukata välillä avaimensa tai kännykkänsä jonnekin, niin Alzheimer-potilaan arjessa tavaroiden hävittelyllä on huomattavan suuri sija. Hahmotus saattaa vaikeutua ja oikeiden sanojen löytämiseksi voi joutua ponnistelemaan erityisesti väsyneenä. Sanonta ”se on tuossa ihan kielen päällä” saattaa tulla tutuksi, kun yrittää metsästää kadonnutta sanaa.

Suurien rahasummien hahmottaminen saattaa vaikeutua ja joillakin potilailla heikentyy kyky tunnistaa kasvoja. Yksinasuvilla yksinäisyyden tunne voi korostua vaikka heihin pidettäisiin yhteyttä entiseen malliin. Tämä selittyy luonnollisesti lähimuistin heikentymisellä, sillä ikäihminen ei välttämättä muista eilistä käyntiäsi tai viikonlopun puhelinsoittoasi. Täysin tuulesta temmattu yksinäisyyden tunne ei kuitenkaan ole, sillä yksi sairastumisen syistä saattaa olla yksityisyyden vieminen nykypäivänä niin pitkälle. Naapurin mummon tai papan ”horinat” eivät jaksa kiinnostaa. ”Nykyään saattaa olla niin, että joku vanhus on puhumatta viikon verran. Onko siis ihme jos puhekyky siinä rapistuu?” Lamberg kysyy.

Alzheimeria sairastava ei ole sairautensa kanssa kuitenkaan yksin. Suomessa diagnosoituja tapauksia on noin 70 000. Yleisimmin sairastutaan iän myötä ja onkin harvinaista, että ennen 65. ikävuotta tämä sairaus tulisi kuvioihin mukaan. ”Sairaus on yksilöllinen etenemisen suhteen, mutta melko poikkeuksetta käy niin, että jos sairastuu nuorena, niin sairaus myös etenee radikaalimmin kuin vanhemmalla iällä sairastuessa”, kertoo ohjaaja Lamberg.

Onko se ihan hullu?

”On ikävää, että Alzheimerin tautiin sairastuva pelkää aluksi eniten varmasti leimatuksi tulemista. Tähän sairauteen liittyy edelleen kummia oletuksia”, kertoo päiväkeskuksen toinen ohjaaja Rauni Turunen. ”On valitettavaa, että Alzheimer-potilaita pidetään edelleen outoina. Heitä saatetaan syyttää valehtelusta tai varastelusta ennen kuin tajutaan mistä oikeasti on kyse”, Lamberg jatkaa.

Sairastuneelle itselleen tuottaa ahdistusta jonkinlainen ymmärrys siitä ettei enää tajua kaikkea. Sairauden alkuvaiheessa olisikin tärkeää, että diagnoosin saanut pääsisi juttelemaan tuntemuksistaan jonkun turvallisen ja tutun ihmisen kanssa. ”Sen ymmärtäminen ettei elämä lopu diagnoosin saamiseen, olisi niin sairastuneen kuin läheistenkin taholta tärkeää. Alzheimerin kanssa voi tulla toimeen ja elää vielä pitkään hyvää elämää. Siinä meitä auttaa varsinkin ennaltaehkäisevä päiväkeskus- ja viriketoiminta”, Turunen sanoo.

Vaajakosken päiväkeskuksessa halutaan ennen kaikkea keskittyä onnistumisen elämysten antamiseen vanhuksille. ”Itsensä vähättely kuuluu muutenkin vanhuuden ilmiöihin, joten on tärkeää että täällä ryhmässä asiakkaamme saavat kokea iloisia hetkiä ja turvallisuuden tunnetta tutussa porukassa”, Lamberg sanoo. ”Hyvin tärkeää on myös osata olla aidosti läsnä ikäihmisille, sillä he aistivat lähes yhtä helposti kuin lapset, jos joku teeskentelee. Vanhemmilla ihmisillä on myös ikään kuin estot kadonneet ja he kyllä sanovat suoraan jos tuntevat ettei heitä arvosteta”, Turunen jatkaa.

Pöydässä iloinen tunnelma jatkuu. Osa vanhuksista poistuu hetkeksi saunan lämpöön ja meillä muilla on kiivas muistelu päällä. Pöydässä kiertää kortteja edesmenneen presidentin Urho Kekkosen lapsuudenkodista. Saamme korteista katsella niin ulko- kuin sisäkuviakin ja sisäkuvasta löytyneen kukan nimen muistaminen saa aivonystyrät hetkeksi koville. ”Helpotetaas hiukan, kasvin nimi alkaa P:llä”, auttaa Lamberg. ”Pelargonia!” kuuluu ensimmäinen yritys.

”Tuttu tuo kyllä on, meidän äitikin noita kasvatti, mutta kun en millään saa mieleeni että mikä nimi nyt oikein oli” muistelee vanha rouva.

”Petunia!” huomaan huutavani vaikken edes tiedä miltä se kasvi näyttää.

”Kyllä se on palsami se kasvi”, Lamberg vihdoin paljastaa.

Pienen aivojumpan jälkeen luetaan tarinoita puutarhan muotioikuista ja saan kunnian esittää porkkanaa. Nauramisen ja taputusten jälkeen jumpataan ihan fyysisesti ja lopuksi ennen ruokailua laulamme melkein kymmenkunta tuttua laulua Reppu ja Reissumiehestä Satumaahan. Tunnelma on edelleen lämmin ja saapa tutut laulut jonkun silmäkulmatkin kostumaan.

Musiikin merkitys

”Musiikin vaikutus asiakkaisiin on ilmeinen ja siksi päiväkeskuksessa lauletaankin paljon. Laulujen sanat säilyvät jostain syystä muistissa ja liikuttavat tunteita. Sellaisenkin ihmeen olen päässyt näkemään, että huonossa kunnossa ollut vuodepotilas ei puhunut mitään, mutta oli kuitenkin puhjennut laulamaan laulua ‘Kas kuusen latvassa oksien alla’, ja vielä monta säkeistöä!” Lamberg kertoo.

”Laulu saattaa auttaa myös jonkun vaikean hoitotilanteen aikana, sillä se rentouttaa asiakkaita ja vaikuttaa ihmiseen niin monella tasolla”, Turunen jatkaa.

Musiikki ja laulaminen liikuttavat ihmisiä ikään tai taustaan katsomatta, mutta Alzheimer-potilaiden kanssa se on tärkeä väylä myös tärkeälle muistelulle. ”Kuuntelemme paljon vanhoja lauluja ja keskustelemme niiden aiheuttamista tunteista. Joskus joku saattaa puhjeta itkemään, joskus voi ilmetä aggressiivuuttakin, mutta ne tunteet eivät haittaa ja ovat oikeastaan osoitus luottamuksesta, jota asiakkaat meitä kohtaan tuntevat”, Turunen sanoo.

Hoitotyö on raskasta ja aliarvostettua, siksipä siihen täytyy olla jonkunlainen kutsumus että sitä jaksaa päivästä toiseen. Hoitajien vastuu on suuri ja Alzheimer-potilaiden kanssa lisäjännitystä tuo joidenkin asiakkaiden karkailutaipumus. ”Kyllähän tässä saa koko ajan olla valppaana ja jos yhteys työparin kanssa ei toimi, työ muuttuu todella raskaaksi”, Lamberg sanoo.

Omaisten hätä

Läheisen ihmisen sairastuminen alzheimerin tautiin saattaa herättää ahdistusta ja monia kysymyksiä. Jos sairautta kuitenkin epäilee, olisi tärkeää saada lääkärin vahvistus asialle, koska diagnoosin myötä myös lääkehoito päästäisiin aloittamaan mahdollisemman nopeasti. ”Lääkehoito ei paranna sairautta, mutta se voi hidastaa sen etenemistä”, Lamberg kiteyttää.

Arki pitäisi järjestää sairastuneelle mahdollisemman turvalliseksi ja säännölliseksi. On huolehdittava siitä, että lääkkeet, syöminen ja lepääminen muistetaan säännöllisin väliajoin. Näissä toimissa voi auttaa kotiapu tai apuvälineet, kuten piippaava dosetti, johon päivittäiset lääkkeet annostellaan. ”Joillakin Alzheimer-potilailla on taipumusta karkailuun tai harhailuun ja silloin on hyvä miettiä onko kotona asuminen enää paras vaihtoehto. Tosin erilaisia apuvälineitä on siihenkin keksitty, sillä esim. mattoon tai oveen voi kytkeä hälytyslaitteen, joka ilmoittaa jos potilas poistuu omituiseen aikaan kotoaan”, Rauni Turunen sanoo.

Alzheimer-potilaan aktivointi on tärkeää ja siksi liikunnalla ja erilaisella viriketoiminnalla on suuri merkitys arjessa. Moni sairastunut varmasti pohtii läheistensä suhtautumista asiaan ja senpä vuoksi olisi myös tärkeää, että hoitohenkilökunnan ja omaisten välillä olisi avoin keskusteluyhteys. Kuten sanottua, elämä ei lopu diagnoosiin vaan hyvien järjestelyiden ja lääkkeiden ansiosta päivittäinen elämä voi jatkua laadukkaana vielä pitkään. ”Monilla omaisilla on pelko siitä onko sairaus perinnöllinen. Yleensä jos omainen sairastuu nuorena voi olla todennäköistä, että sairaus kulkee geeneissä, mutta suoraan perinnöllinen se ei ole”, Lamberg sanoo.

Kansanterveyslaitoksen tutkimusten mukaan joka kolmannen Alzheimeria sairastavan suvussa esiintyy dementiaa.

”Omaisten tulisi myös muistaa se, että vaikka Alzheimerin tautia sairastava voi välillä olla lapsellinen, niin hän ei kuitenkaan ole lapsi vaan ikäihminen, jolla on pitkä elämänkokemus takanaan. Heitä ei pidä paapoa pilalle vaan ennemminkin kannustaa ylläpitämään kognitiivisia toimintoja, sillä se vaikuttaa heidän vireyteensä”, Lamberg neuvoo.

Yksi hoitohenkilökunnan kuntouttavan työotteen tärkeimmistä tehtävistä onkin auttaa menetettyjen taitojen uudelleen löytämisessä.

Tilataksi kaartaa pihaan. Olemme porukalla lähdössä tutustumaan Vaajakosken työläiskotimuseoon, jossa on tänä kesänä järjestetty maalaiskunnan kulttuuri- ja nuorisopalveluiden toimesta ” Terveyttä kulttuurista”- toimintaa. 1890-luvun alussa rakennettu asuintorppa on muutettu museoksi ja ensimmäistä kertaa avattu yleisölle 1982.

Nyt on meidän vuoromme astua sisään kuuntelemaan tarinoita menneiltä vuosikymmeniltä. Ja voi sitä muistelun riemua, kun jokainen saa vuorollaan kertoa oman kotitalonsa eläimistä, vanhempiensa asuinpaikoista ja muistella omia ensimmäisiä kotejaan. Siinä oli itselläkin miettimistä, kun kuunteli kuinka Karjalasta evakkoon lähteneet olivat joutuneet kolmen perheen kesken jakamaan kahden huoneen asuintilan. Omiin silmiin pieneltä näyttänyt torppa tuntui monesta tilavalta, ja työläiskotimuseossa ollut opas kertoi myös koululaisryhmien hämmennyksestä, kun senaikainen pesutila tarkoitti pientä vatia torpan nurkassa.

Pari tuntia hurahti nopeasti ja oli aika taas lähteä veteraanitalolle. Istuessamme pihalla odottamassa vanhojen herrojen takseja, havahduin vanhan elokuvakoneiston hoitajan tarinaan erään elokuvan kohtauksesta kolmatta kertaa. Siinä samassa tajusin, että se oli ensimmäinen kerta koko päivänä kun muistin mitä sairautta nämä ikäihmiset sairastavat. Muistisairauden läsnäolo ei ollut ollut missään vaiheessa huomattavassa roolissa päivän aikana. Päiväkeskuksen viriketoiminnan ansioita on siis vaikea mennä kieltämään. Ja sitä paitsi sekin kolmatta kertaa kuulemani tarina oli hyvä.

Katso myös artikkeliin liittyvä video musiikkeineen:

Ja muistathan, että maailman Alzheimer-päivää vietetään 21.9, jolloin Suomen Alzheimer-yhdistys järjestää eri puolilla Suomea tapahtumia yhdistyksiensä voimin.