Palokan Viihdekeskuksen viileässä salissa näpit jäätyvät ja mahassa tuntuu oudolta. Lavalla Mikko Kekäläinen kyselee Tommy Lindgreniltä Don Johnson Big Bandin historiasta kuin olisi ottanut esittelykaavan suoraan bändin nettisivuilta. Tuntia myöhemmin, kun Mikko, Tommy ja Stuba Nikula ovat ruotineet kylliksi musiikkibisneksen verkostoitumista, Metropoli-lehden miehet kaappaavat Tommyn ja Stuban itselleen – kysymättä, silmiin katsomatta ja ennaltasovituista aikatauluista välittämättä. Koska minulla ei ole mikään kiire, annan olla. Lupaan itselleni pyhästi ja naiivisti etten koskaan ala röyhkeäksi.

Ollaan Aivomyrskyssä, Jyväskylän Tiimiakatemian järjestämässä nuoryrittäjyysseminaarissa. Avainsanoja ovat verkosto, unelmatulevaisuus, syke, markkinointistrategia ja yhteistyökumppanit. Minulla on edessäni elämäni ja toimittajanurani ensimmäinen haastattelu, haastateltavana suuresti arvostamani muusikko ja kirjoittaja, ja huomaan että jossain vaiheessa olen lakannut pitämästä itseäni pienenä ja pelokkaana. Kun Metropolin miehistä on selvitty, kahvit hankittu ja tekniikka pystytetty, on aika puhua rohkeudesta.

Don Johnson Big Bandin ensimmäisen levyn julkaisusta on seitsemän vuotta. Vuonna 2000 Tommy ei arvannut mitä tulevaisuus toisi: mielessä oli opiskelu ja kunniallisen ammatin hankkiminen. Musisoiminen ystävien kanssa johti juurikaan suunnittelematta ensimmäiseen levyyn ja sittemmin siihen että leipä tulee nykyään pääasiassa musiikin tekemisestä.

- Ei silloin osannut ajatella niin pitkälle että joskus tulis toinen levy. Ja edelleen, se on hämmästyttänyt joka kerta. Kun toka levy tuli painosta niin sitä ihmeteltiin että pysty pitään kahta levyy yhtä aikaa kädessä, ja nyt niitä on kolme…

- En missään nimessä kuvitellut että seitsemän vuoden päästä olisin puhumassa tällaisessa tapahtumassa, jakamassa oman yhtyeen menestystarinaa jossain seminaarissa Jyväskylässä.

Sattumaan luottaen, tuloksia laskematta

Seitsemänkymppisenä Tommy toivoisi olevansa “sellainen seesteinen vanhus, joka istuu paljon kahviloissa ja lukee, ja jolla on ihania rakkaita perheenjäseniä, toivon mukaan, lapsia ja lapsenlapsia”. Vanhuuden tulisi olla leppoisa ja kiireetön olotila, jossa tajuaa ajan rajallisuuden ja että ei tarvitse kiirehtiä mihinkään – että voisi olla tyytyväinen kokemaansa ilman että tarvitsisi murehtia menetettyjä mahdollisuuksia ja tekemättömiä asioita. Tommyn selittäessä näkemyksiään rauhallisella ja selkeällä äänellä, tasaisenkuulaassa maaliskuun valossa, hänen kuvailemaansa tulevaisuuteen on helppo uskoa. Pitänee tarkistaa myöhemmin miten lopulta kävi.

- Musta tuntuu, että vanhana ihminen joka tapauksessa kokee jonkinlaista paniikkia siitä, että kuolema lähestyy ja elämä on rajallinen. Ja sen takia se pelkkä pelko aiheuttaa ihmisissä sen tunteen, että vielä pitäis tehdä ihan hirveesti. Tai rupee laskemaan oman elämänsä tulosta, ajattelemaan että onko tässä nyt tehty ja saavutettu tarpeeksi, mikä mun mielestä ei ehkä oo oikein… No mitäpä minä nyt toisaalta vanhuudesta oikeesti tiedän? Ajattelen, että tärkeintä olis että löytäis ainakin joitain osa-alueita elämässä, jotka ois tuottanut ja tuottais edelleen mielekkyyttä ja kokis että ois hienoo että ois saanu olla täällä.

Useimmat varmasti yhdistävät Tommyn ennenkaikkea musiikkiin, mutta hänelle keskeistä on myös journalistinen työ, tällä hetkellä muunmuassa Helsingin Sanomien kolumnistina. Muusikkonakin hän kokee olevansa pohjimmiltaan kirjoittava ihminen ja toivoisi kirjoittavansa vielä kaikenlaista, luovaa ja vähemmän luovaa – tarkka muoto syntyy vasta elämän edetessä.

- Jos mä pystyn hahmottamaan mitä mä teen lähikuukausina, niin se riittää mulle. Ei mun tarvii pystyä suunnittelemaan elämääni viiden vuoden säteellä eteenpäin, koska mä uskon aika vakaasti myöskin sattumaan ja siihen, että elämä voi myöskin mennä hyvää reittiä silloin kun se menee aivan odottamattomia reittejä.

Roolilla vai ilman?

Tommy kertoo Don Johnson Big Bandin filosofiasta, siitä että oman tekemisen arvo ei tule virheettömästä suorituksesta tai valmiiksi hiotusta lopputuloksesta, vaan itsensä haastamisen nautinnosta ja siitä että löytää musiikista jotain uutta. Mottonaan hän on ennenkin lainannut Samuel Beckettiä: “Fail, fail again, fail better.” Tärkeää on ottaa odottamattomat tilanteet rauhallisesti ja löytää niistä uusia toimintatapoja. Kuulostaa tutulta puheelta, sellaiselta jota tämänkin lehden toimituksessa on viime aikoina paljon kuultu.

Kun kysyn esiintymisestä ja sen vaikutuksista persoonaan, Tommy naurahtaa ja kertoo ettei koe olevansa normaalisti kovin fyysinen ihminen. Yhteys yhtyeen ja yleisön kanssa, yhdessä tekeminen, saa kuitenkin aikaan sellaisen energian, että on täysin mahdotonta seisoa lavalla synkkänä. Adrenaliini ja innostuminen purkautuvat fyysisesti. Omaa lavapersoonaansa Tommy pitää paljon siviiliminäänsä itsevarmempana tyyppinä.

- Mun faija on esimerkiksi keskustellut mun kanssa siitä, että kun meillä on keikoilla tapana pistää ihmiset menemään kyykkyyn. Se jotenkin paheksu sitä hirveesti, että onks se nyt ihan jees että sä sieltä lavalta käsket ihmisiä menemään kyykkyyn… Mä oon yrittänyt selitellä faijalle että en mä käske vaan me mennään yhdessä, että se on semmonen yhteinen kokemus… Mutta tietyllä tavalla, kun tuollaista keikkaa vetää, niin kyllä siinä on sellainen tahtipuikon heiluttaja. Kyllä siinä tarvii olla jonkinasteinen itsevarmuus mihin se homma perustuu.

Liiallinen roolien vetäminen ei kuitenkaan Tommya kiinnosta. Vaikka hän myöntää itsekin nauttivansa julkisuudessa olemisesta, korostetuista roolihahmoista tulee kuitenkin keinotekoinen olo. Hän miettii julkisuuden vaikutusta ihmiseen – alkaako itsekin kuvitella, että roolihahmona olisi yleisön mielestä kiinnostavampi?

- Onko Ville Valo sellasenaan se kuin mitä se julkisuudessa näyttäytyy? Varmaan ainakin kuuskytprosenttisesti Ville Valo vetää Ville Valon roolia, ja ehkä nelkytprosenttisesti se on se Ville Valo, mikä hän oikeasti siviilissä ja ystävilleen on.

- Mä oon tässä nyt sellaisissa kuteissa missä mä olisin kotona tai kaupassa käydessäni. Joidenkin mielestä se on epäkiinnostavaa. Se olis paljon mielenkiintosempaa jos mulla olis sulkii päässä ja meikkii naamassa ja mielettömät rokkikukkokuteet… Mun oma mielipide on, että todellinen maailma ja todelliset ihmiset on mielenkiintoisempia kuin kuvitteelliset.

Esitän ajatuksen, että mediassa ylipäätään tehdään asioista ja ihmisistä enimmäkseen lyhyitä katsauksia. Silloin ei ole aikaa tai kiinnostusta mennä siihen todelliseen ihmiseen, koska totuus on aina kuitenkin haastavampaa kaikkien kannalta.

- Niin, totta kai, ja sit kun rooli on valmiiks mietitty niin sittenhän se on helppo siitä suorittaa, ja sillä hyvä.

Avoimuutta ja kokeilunhalua

Vielä viimeinen kysymys ennen kuin Tommy poistuu hiphop-kulttuuria käsittelevään workshopiin. Aiemmassa musiikkibisneskeskustelussa mainittiin yhtenä tärkeimmistä asioista, että löytää ympärilleen ihmisiä joilla on samanlainen asenne. Onko sellaisten ihmisten kohtaaminen pelkän sattuman varassa, vai voiko sitä suunnitella?

Tommyn mukaan ihmisten kohtaamista ei kylläkään voi suunnitella, mutta mahdollisuuksien näkeminen ja yhteyksien ottaminen on omasta rohkeudesta kiinni. Hyvänä esimerkkinä hän mainitsee viulisti Pekka Kuusiston, joka on soittanut Don Johnson Big Bandin kanssa sekä keikoilla että uusimmalla levyllä. Pekka tulee kokonaan toisenlaisesta ympäristöstä, eikä Tommy olisi vielä kolme tai neljä vuotta sitten osannut ajatellakaan tekevänsä yhteistyötä hänen kanssaan.

- Jotenkin itsestään löytää sellaisen rohkeuden lähestyä sellaista hahmoa ja luottaa myöskin niihin omiin tekemisiin. Tai myöskin kysyä että “kiinnostaisko sua lähteä tämmöseen juttuun mukaan”, tietäen ihan hyvin että se saattaa myöskin kieltäytyä, ja että takeita siitä että jotain tapahtuu ei ole. Mutta silti kokeilee.

- Ideaalitilanteessa tietysti, jos löytyy samanhenkiset ihmiset, se kokeilunhaluisuus on ehkä molemminpuolista. Tuskin Pekka ois lähtenyt meidän kanssa tekemään hommia jos se ei kokis itse saavansa siitä jotain. Jos se soittaa jossain festarilavalla meidän kanssa, niin on se varmasti aika erityyppinen kokemus kuin jossain Metropolitan-oopperassa New Yorkissa… Sellaista avoimuutta ja ennakkoluulottomuutta löytyy eri alojen ihmisistä, ja tottakai on hyvä jos sen jotenkin oppii – yrittää tunnistaa ja löytää sellasia tyyppejä. Mutta toisaalta, joskus ne voi löytää myös sut.

Tommyn poistuttua oloni on riemukas. Onnittelen itseäni siitä että uskalsin lähteä tänne tänään. Kyllä elämä kantaa, kunhan on oikea asenne. Menee vaan ja kokeilee, jos kompastuu niin nousee ja yrittää uudelleen, tärkeintä on että lähtee liikkeelle! Tämä tapaaminen oli jälleen yksi vahvistus sille, että parempi on toimia peloistaan huolimatta kuin niiden takia.

Tagit: don johnson big band, musiikki, tommy lindgren