Joskus käy niin, että kuvittelee elävänsä tavallista elämää. Että taidenäyttelyssä käyminen olisi vain taidenäyttelyssä käymistä, ihan mielenkiintoista mutta melko toissijaista. Sitten saakin huomata että elämä ei olekaan tavallista – taiteen takana on ihminen joka puhuu minulle siitä mikä minulle on tärkeää! Ja minä kuulen. Näin kävi eräänä alkukesän yönä Outi Markkasen Aika hullun aika -näyttelyssä Keski-Suomen museossa, kun taiteilija kertoi tarinoita teostensa takaa.

Outi on pieni ja pyöreä vaalea nainen, joka katsoo suoraan silmiin ja puhuu hiljaisella äänellä. Yläkaupungin Yön osallistujista koostuva noin viisitoistahenkinen ryhmä kuuntelee hiljaa, ja hyvin pian tajuan kaivaa muistikirjani esiin. Toisena vaihtoehtona ollut rokkikeikka katoaa nopeasti mielestä. Juuri täällä pitää tänään olla. Jokainen teos on tarinoita täynnä, yksityiskohtia täynnä, ja jokaisella yksityiskohdalla tuntuu olevan merkityksensä: joko taiteilijan tarkoittama tai minussa syntyvä. Parhaissa eli useimmissa tapauksissa molemmat. Tuntuu että tämän näyttelyn kanssa keskustellessa voisi viettää vuoden tai pari, mikä on vain kohtuullista kun ottaa huomioon että näyttelyssä on teoksia neljältä vuosikymmeneltä…

Talletusta kuvaillessaan Outi on omimmillaan. Talletus on koottu karkkipapereista, kuivatuista kasveista ja linnunsulista, kaikesta sellaisesta jota keräilee koska sillä voisi joskus tehdä jotain. Samalla tavalla koko näyttely on koottu: ensin on ollut jotain, joka on pistetty talteen joskus koska siinä on jotain mielenkiintoista, sitten tämä jokin yhdistetään johonkin toiseen esineeseen ja ajatukseen, ja lopputuloksena on jotain ihan uutta. Teoksista näkee, että niiden osasilla on jo oma eletty elämä. Nämä elämät Outi on yhdistänyt omaan elämäänsä, käynyt dialogia esineiden ja itsensä välillä. On helppo kuvitella taiteilija kotiinsa, lakkautettuun kyläkouluun kaukana kaikesta; keskelle tavaroita, työkaluja, tunteita ja ajatuksia, sahaamaan vaneria kuviosahalla jonka valitsi koska se oli saatavilla olevista kaikkein kaunein.

Valkeat yöt on pino valkeiksi maalattuja avoimia kirjoja valkoisen kaapin päällä. Minut teos vie välittömästi yhteen lapsuudenkodeistani, pieneen punaiseen taloon ja yksinäisiin kesäöihin siellä, kun ei ollut muuta tekemistä kuin lukea ja lukea.

Valo pimenee on teos joka vaatii huomiota. Siinä musta lukulamppu on kiinnitetty vanhaan kirjoituskoneeseen. Lampusta rönsyilee alas kiemurainen musta oksa, joka näyttää sarjakuvasalamalta. “Valo kulkee aina suoraan. Mutta pimeässä voi tapahtua mitä vaan.” Outi kertoo, miksi laittoi lampun tulemaan kirjoituskoneesta: “Tekstillä voi manipuloida ihmisiä ja myrkyttää maailmaa.”

Taiteen omakohtaisuus ja rohkeus tulee selvästi ilmi näyttelyn monissa “päiväkirjoissa”. Vaikka päiväkirjan kirjoittaminen kirjan muotoon ei ole koskaan viehättänytkään Outia, hän tekee paljon muistiinpanoja pienille lappusille. Tällaisista muistiinpanoista on koottu esimerkiksi Valkoinen päiväkirja ja Musta päiväkirja. Niissä taiteilija pohdiskelee omaa arvoaan ja riittävyyttään suoralla ja vähäeleisellä tavalla. “Näitä on yleisön varmaan vaikea ottaa, ymmärrän sen.” Kulkiessaan eteenpäin Outi osoittaa pientä taulua, jossa on kuva kotilosta, ja toteaa ykskantaan: “Tässä on Omakuva. Tuolta tuntui joskus.”

Outi on selvästi yhteydessä itseensä, luontoon ja ihmisiin. Kertomukset ja teokset seisovat vahvasti omilla jaloillaan, niillä on tukeva perusta taiteilijan persoonassa ja elämänasenteessa. Outin taide todella tuntuu jossakin – ilman taustakertomuksiakin teokset herättävät eläviä ja värikkäitä mielikuvia ja inspiroivat ammentamaan itsestäänkin sitä voimaa, jota Outi niin selvästi on vuodattanut tekemisiinsä. “Mitä tunteita näihin laittaa, sitä ei aina tiedä, mutta hirveen vahvasti nää tulee.” Puolivälissä puolitoistatuntista esittelyä olen pyörtymäisilläni nälästä, väsymyksestä ja flunssasta, mutta haluan jatkaa. Haluan katsoa tarkemmin, katsoa kunnolla, koska tiedän että tämä näyttely kertoo paitsi Outi Markkasesta, myös minusta itsestäni, jotain oleellista jota en tahdo ohittaa järkevyyssyihin vedoten.

Asetelma puujaloilla loistaa näyttelytilan keskellä ja kohoaa kohti taivaita kuin kaupunki etäisyyksien päästä katsottuna. Se koostuu erilaisista muovipulloista, jotka on kasattu tiiviiksi rykelmäksi pitsillä peitetylle laudalle, maalattu ryöppyävällä sähköisellä punaisella ja asetettu huteran näköisten puujalkojen varaan. Outi kertoo teoksen eri puolista, länsimaisen kulttuurin ihannoinnista joka on vyörymässä Venäjän Karjalaankin (assosiaatiossa muovipullot ottavat länsimaisen kulttuurin paikan), ja toisaalta siitä että joku on suunnitellut joka ikisen näistä pulloista. Tulen ajatelleeksi, miten syvälle päivittäisten esineiden muodot menevät ihmisiin – minäkin tunnistan monia asetelman pulloista, muistan missä olen niitä käyttänyt, muistan tuotemerkkejä ja mainoslauseita, se on sitä päivittäistä kulttuuria jossa elän. Jokainen niistä muodoista on minun sisälläni.

Minulle Surupuu on tämän näyttelyn alku ja loppu, tiivistelmä siitä tunteesta ja taidosta jolla näyttely on tehty, esimerkki todella elävästä taiteesta. Outi kertoo tehneensä Surupuun vuonna 2005, Aasian tsunami-onnettomuuden jälkeen. Mustalla tussilla värjätyt haavanlehdet muodostavat yhdessä veden liottaman puun ja hopeisen taustan kanssa ihmeellisen pienoismaiseman, jossa haavanlehdet ovat pienoismalleja puista. Teos vie väkisinkin ajatukset sisäkkäisiin todellisuuksiin, fraktaalirakenteisiin, siihen että kaikesta kummallisuudestaan huolimatta maailmassa on selvästi jotain järkeä – sellaista järkeä joka ei millään tavalla sulje pois runoutta ja ihmeellisyyttä. Puissa on keveyttä ja haurautta, iloa ja katoavaisuutta, jotain lohduttavaa. “Jokainen lehti on erilainen, kuin ne kuolleet ihmiset.”

Keski-Suomen museon näyttely ehti valitettavasti jo päättyä. Outi Markkasen taidetta on kuitenkin nähtävillä Konnevedellä Galleria Kävyssä ja Joutsan Haihatuksessa 4.6.-12.8 päivittäin klo 11-19 (www.haihatus.net).

Tagit: taidenäyttely