Työni loppuivat pari viikkoa sitten ja sitä kautta myös tunne omasta korvaamattomuudesta alkoi hiipua. On kiusallista huomata kuinka kiinni sitä onkaan siinä luulossa, että omat tekemiset pyörittävät tätä maailmaa ja jos MINÄ en tee mitään, jotain kamalaa tulee tapahtumaan. Noh, eipä ole muutamaan viikkoon lakannut aurinko nousemasta ja itse asiassa se on paistanut kirkkaammin kuin pitkään aikaan. Autotkin ajelevat teillä ihan sulavasti ja naapurit keskustelevat lasten kurahaalarien materiaaleista eikä kenellekään käy mielessäkään olenko minä kotonani vai en. Teenkö töitä 4 vai 8 tuntia vai teenkö yhtään mitään. Mielen myllyssä pyörineet ylpeyskuvitelmat ovat saaneet minut miettimään kuinka paljon itse rajoitan vapauttani. Vapautta kohdata elämä elämänä ilman mielikuvituksen tuomia jännitteitä ja kuvitelmia. Mitä kaikkea minä voisinkaan tehdä jos vaan päästäisin hetkeksi irti ja antaisin itseni olla vapaa velvoitteista?
Maailma sitten päätti antaa tytön mietteille konkreettisen oppitunnin.
Lähdin ostamaan ystäväni valmistujaislahjaan kylkiäiseksi viinipulloa ja ajattelin, että olisihan sitä mukavaa kauniina kesäpäivänä näyttää itsekin kauniilta. Laitetaan hame päälle ja kiva vyö siihen kylkiäiseksi. Hiuksiin pieniä lettejä ja kevyt meikki naistenlehtien ohjeiden mukaan. ”Kun ei ole koko aikaa tekemistä ja tyhjyyden tunne kumisee vatsassa, niin eikö sitä ole ihan ok jos vähän hakee huomiota laittautumalla?” Eihän sitä ajatusta olisi halunnut kuulla, mutta siellä se itsepintaisesti kuitenkin köllötteli.
Pyörämatka sujui hyvin ja sain viinin hankittua. Aurinko jaksoi paistaa paistamistaan, mutta siitäkin huolimatta ehdin lyhyen reissuni aikana soittaa ja valittaa äidilleni, kun mikään ei oikein tunnu missään. ”On jotenkin niin tyhjä olo kun ei ole päivittäisiä aktiviteetteja. Mitäpä minä tässä nyt tekisin, yksin kämpässäni kun suurin osa kavereista on töissä ja kaikilla on jotain menoja,” huomasin selittäväni suurella paatoksella. Äitini kuunteli, mutta melko nopeasti oli lopettamassa puhelua, kun takapihalla odotti kuulemma lepotuoli ja kahvikuppi. Vaikka puhelu loppui enkä saanut toivomiani ”vastauksia” niin negatiiviset ajatukset jäivät päähäni pyörimään. Kotimatkalla huomasin pyöräileväni hampaat irvessä hirveällä vauhdilla kohti kotiani, ihan kuin minulla olisi ollut kiire jonnekin. Enää en tajunnut miltä ympärilläni tuoksui ja miten kauniilta maailma näytti. Poljin vaan hiki päässä, kunnes kuului epämiellyttävä kankaan räsähdys.
Hameeni jäi kiinni pyörän pinnoihin ja repesi.
Jarrutin äkkinäisesti ja muutaman sekunnin viiveellä tajusin, että olen jumissa omassa pyörässäni. Jumiutumispaikakseni päätti valikoitua vilkkaasti liikennöidyn tien lähellä pyöräilytie ja oikein tunsin autoilijoiden porautuvan katseen niskassani, kun epätoivon vimmalla aloin repiä hamettani irti ketjuista. Mitä enemmän revin, sitä tiukemmalle kangas juuttui. Kun yritin kuljettaa pyörääni eteenpäin, kangas alkoi entisestään kiristyä ja jokaisella eteenpäin ottamallani askeleella tunsin kuinka hameeni valui vyötäröltä alaspäin. Jos siis liikuin, saivat ohikulkevat autoilijat nähdä kaistaleen ihanista vaaleanpunaisista alushousuistani.
Katsoin vaistomaisesti ylöspäin taivaalle ja sanoin: Kiitti hei hitosti. Siinä vaiheessa minua alkoi naurattaa ja jokainen ylpeyskuvitelmani viimeinenkin ripaus haihtui tiehensä. Muutama ihminen ehti pyörällään ajaa ohitseni ja katsoa hieman pitkään enkä tiennyt siinä tilanteessa mitä tehdä. Yritin siis mahdollisimman coolisti vaan seisoa pyöräni vieressä ja näyttää siltä, että on ihan normaalia juuttua menopeliinsä kiinni. Hetken päästä kuitenkin nuori, noin 15-vuotias poika käveli ohitseni ja katsoi minua kysyvästi. Sain sitten suuni auki ja kysyin: ”Olisiko sinulla jotain terävää esinettä, kun nyt taitaa olla niin että minä jäin jumiin tähän pyörään.” Poika katsoi minua ja repesi nauramaan ja samalla kertoi, että hänkin on kerran jäänyt takkinsa naruista kiinni samalla tavalla. Mitään kyselemättä tai empimättä hän alkoi kuitenkin kotiavaimellaan nirhata hamekangasta rikki, kun itse seisoin avuttomana hankalassa asennossa. Vaikka oloni oli absurdi, tuntui hyvältä, kun sain apua melkein heti.
Hetken nirhaamisen jälkeen päätimme luovuttaa ja katsoimme toisiamme epätietoisina, mutta huvittuneina. Vajaan 50 metrin päässä sijaitsi onneksi rautakauppa jonne poika kipaisi hakemaan apua. Seisoin edelleen paikallani ja katselin ohimeneviä autoja huvittuneena omalle tilanteelleni. Hetken päästä poika saapui mattoveitsen kanssa ja alkoi vielä varmistavan kysymyksen jälkeen hajottaa hamettani. Ei mennyt kuin muutama sekunti, kun vanhempi mies tupsahti paikalle ja julisti: ”Ei noin, hyvänen aika sentään. Minä lähden hakemaan työkaluja, niin saadaan ketjut löysemmälle ja tyttö irti tuosta pyörästä.” En ehtinyt sanoa mitään, kun mies jo mennä porhalsi eteenpäin, apua hakemaan hänkin. Siinä vaiheessa rupesin miettimään, että oli taas suuri älynväläys laittaa pitkä batiikkivärjätty hame päälle ja lähteä tuuliseen kesäpäivään polkemaan. ”Mutta, kun piti näyttää hyvältä niin.”
Veitsen kanssa hame onneksi lähti pinnoista irti nopeasti ja vanhempi mieskin (joka oli muuten lähtenyt hakemaan niitä työkaluja samasta rautakaupasta kuin mistä veitsi oli peräisin) huomasi, että olen päässyt vapaaksi. Hän heilautti kättään ja jatkoi kotimatkaansa, kun itse jäin seisomaan hieman hämmentyneen pojan viereen vapaana hameestani, riekaleiden heiluessa tuulessa. Kiitin poikaa ja sain vastapalvelukseksi lainata hänelle kännykkääni, kun hänen omastaan oli akku loppu. Puhelun jälkeen toistin kiitokseni vielä kerran ja lähdin hitaasti talsimaan kohti kotiani. Poika näytti menevän rautakauppaan veitsen kanssa ja huomasin kuinka naamalleni levisi iloinen virne. Hame roikkui epäsymmetrisinä riekaleina päälläni, mutta vasta siinä hetkessä, ensimmäistä kertaa koko päivänä tajusin miltä tuntuu olla vapaa.
(No Ratings Yet)
Loading ...