Irti!

Hätkähdin tänään tunteeseen siitä, että olin vapaa.

Seisoin kallion reunalla jonkun jumalanhylkäämän pienen kivisen saaren rinteellä, saaren, jolle kukaan ei ollut viitsinyt merkitä karttaan nimeä. Meri kipunoi aurinkoa luotojen välissä, minä tuijotin sitä nyrkissäni nippu villiä ruoholaukkaa jonka olin juuri poiminut ja kuuntelin jossain rintalastan alla tempoilevaa oloa, joka väitti olevansa irti koko maailmasta.

En ollut pessyt itseäni kunnolla muutamaan päivään, ihoni alkoi kuoriutua irti auringon ja suolan väsyttämänä, hiukseni olivat suolainen sotku ja korvani takana keikkui ruohosipulinkukka. Vaatteeni olivat nihkeät, käytetyt ja tuoksuivat aurinkovoiteelta, housujen sivusaumat nauroivat reikäisinä enkä jaksanut enää välittää pätkääkään siitä, että maailmassa ylipäätään on peilejä tai vastaantulijoita.

Olimme viidettä päivää merellä. Meillä ei ollut aikaa – paitsi kaikki se aika jonka halusimme käyttää. Meillä ei ollut pienintäkään suunnitelmaa – paitsi laittaa ruokaa vasta kun olisi niin pimeää, että näkisimme kynttilöiden palavan. Meillä ei ollut määränpäätä jonne kiirehtiä, vain miljoona paikkaa jotka löytää. Pieneen puuveneeseen, joka meitä vei, oli lastattu vain kaikkein välttämättömin sekä hieman viiniä, ettei sydän alkaisi huolehtia siitä miten vähän meillä oli.

Olin irti. Minua ei kiinnostanut mikään muu kuin se piste jossa meri ja aurinko ottavat horisontissa yhteen ja ne kaksi asiaa, joissa olin yhä kiinni: pieni puuvene ja mies, joka oli omin käsin houkutellut sen takaisin henkiin niiden 25 vuoden jälkeen, jotka vene oli maannut rannalla pressujen alla.

Minulla ei edes ollut mahdollisuutta huolehtia velvollisuuksistani. Silti jokin isompi minussa riuhtoi itseään irti – jokin minussa nauroi sille, että velvollisuuksia ylipäänsä on.

Valintako vapaa?

On olemassa kahdenlaista vapautta.
Toinen on vapautta niin kutsutuista velvollisuuksista: ajasta, aineesta ja aikatauluista. Jos purjehtija ei kahlitse itseään niihin itse, hän voi törmätä tähän vapauteen.

Toinen vapauden puoli on kuitenkin ensimmäistä suurempi, vaikeampi ja arvokkaampi. Se on sydämen vapautta. Ilman sitä ihmisellä ei ole lopulta mitään. Jos sydän ei ole vapaa, ihminen vangitsee itse itsensä aikaan, aineeseen, tavaraan, velvollisuuksiin.
Minä olin luotoni harjalla vapaa, sillä valitsin olla kiinni molemmissa: miehessä, sillä rakastaminen tekee vapaaksi, ja veneessä, sillä vain se vei minua merta pitkin. Kukaan ei vaatinut minua tekemään niin: valitsin itse, ja siksi vapaus säilyi minussa.

Ihmiset ajattelevat usein, ettei heillä ole mahdollisuutta muuttaa elämäänsä. Ikään kuin oravanpyörä olisi luonnon vääjäämättömyys: työ on pyhistä pyhin arvo, ja sillä vähällä ajalla joka siitä jää yli, on oltava kaikkialla kaikkien kanssa koko ajan kaikesta kiinnostuneena.

Kuulostaa hienolta ja aktiiviselta. Mutta entä sitten, kun elämä alkaa tukkeutua niin, ettei se enää hengitä?

Jos ihmisille kertoo, että umpeen tukkeutunut, kiireisen ahdistunut oravanpyörä on vain joukko valintoja, he harvoin kuuntelevat. Jos he kuuntelisivat, olisi heidän muutettava elämäänsä itse – jos kyse on valinnoista, on vastuu muutoksesta jokaisen omilla hartioilla eikä kukaan enää voi syyttää systeemiä.

Silti asia on niin yksinkertainen: oravanpyörä ON vain valintoja.
Uskallan väittää näin, sillä väitän samalla että ihmiskunnan yksi suurimpia ongelmia on sen pakonomainen viehtymys kaavoihin. Meitä ympäröi kaavojen viidakko, joka väittää tiettyjen asioiden olevan tavoiteltavia.

Oikea elintaso. Volvo. Oma tontti. Taattu toimeentulo. Korkeampi toimeentulo. Kehitys. Arvoasteikot.

Edelleen kuulostaa hienolta ja tavoiteltavalta. Mutta entä jos onni ei löydy yhdestäkään noista? Entä jos olikin vielä jotain muuta…?

Jokaisella sydämellä on ääni. Sydän käyttää sitä, se puhuu asioista joita se tarvitsee pysyäkseen ehjänä.
Oikein kovasti yrittäessään sydämen äänen voi kuitenkin hukuttaa. Helpoiten se onnistuu tukkimalla mielensä maiseman vaatimusten äänisaasteella: mitä piti olla jo saanut aikaan ollakseen yhtä hyvä kuin muutkin, yhtä korkealla, yhtä sosiaalinen, yhtä tehokas…

Sydän saattaa vaieta. Ja jos se vaiennetaan, se menettää vapautensa.

Vapaudessa on vain preesens

Tärkein kysymys on siis: mitä on olla sydämessään vapaa? Todella?

Vapaus on perusihmisoikeus, josta harva kysyttäessä suostuisi luopumaan. Silti meillä on taipumus riistää se itseltämme, tukkia elämämme asioilla joita emme rakasta. Vastuilla jotka eivät meille kuulu, haaskaamalla aikaa jota meillä on alunperinkin niin vähän. Ammennamme itsestämme kaiken saamatta mitään. Etsimme vapautta vääristä paikoista: ”sitku mulla on tarpeeksi rahaa” / ”sitku mulla on lomaa” / ”sitku mä joku päivä uskallan”.
Ainut hetki, jolloin vapaus on tapahtua, on kuitenkin nykyhetki. Mitään muuta hetkeä ei ole olemassa. Elämäänsä ei voi muuttaa kuin tässä ja nyt.

Minulle purjehtimisesta tuli äärimmäistä vapautta. Irrallisuutta, velvollisuudettomuutta, melkein pyhää huolettomuutta. Mutta sillä on ehtonsa.

Tiistaina heräsimme aamuun Helsingholmenin vierassatamassa. Pieni puuveneemme näytti suhteellisen sympaattiselta suurten lasikuitupurjeveneiden lomassa. Sellaisten, joissa on viimeistellyt hytit ja suuret purjeet ja hintavuuden tuntu.

Ihastelin suuria valkoisia purjeita: sellaisilla seilaamisen täytyy olla äärimmäisintä vapautta heti vapaapudotuksen jälkeen.
Kuitenkin koko voi olla samalla vapaudelle vaarallista. Isot purjeet vaativat ison veneen, ja isot veneet tarkoittavat paljon tilaa. Ja paljon tilaa on joskus ihmisille vaikeaa sietää.

Jostain syystä kestämme tyhjyyttä huonosti. Me alamme täyttää sitä. Sama ilmiö pätee kalentereihin: emme siedä tyhjiä sivuja, alamme täyttää niitä uskoaksemme elävämme kunnes meillä ei ole enää tilaa liikkua tai aikaa pysähtyä vetämään henkeä.
Silti juuri tyhjyys on se tila, jossa sydän alkaa puhua.

Mies, jonka kanssa olen vapaa, kertoi minulle, ettei purjeveneen ostamiselle ole minkäänlaista pätevää taloudellista perustetta. Hän oli vieraillut tehtaassa jonka toimitusjohtaja oli todennut, että purjeveneitä on myytävä ihmisille unelmina.

Epäilen, että elämästä suuren veneen kanssa tulisi minulle surkastunut unelma. Illalla, kun ankkuroimme puuveneemme rantaan tässä toisessa pienessä nimettömässä kalliosaaressa ajattelin, etten tahtoisi koskaan omistaa suurta venettä: suuri alus ei kykenisi pujottelemaan niin kapeista väleistä, ei uida niin lähelle rantaa. Ei voisi seikkailla uusiin saariin.
Se tarvitsisi aina sataman. Ja suuri vene saisi minut kuitenkin raahaamaan mukanani kaikenlaista tarpeetonta vain siksi, että sille olisi tilaa.

Ja suuressa veneessä olisi peilejä.

Kahlitsisin itseni suuruuteen, kokoon. Enemmän on ihmiselle joskus vähemmän; mitä enemmän kantaisin mukanani, sitä raskaampi minun olisi kävellä. Sitä enemmän välittäisin epäolennaisesta. Sitä vähemmän olisin vapaa.

Raja ei tule vastaan

Kirjoitan tätä aamupäivällä veneessä, kun vesi lyö pohjalautoihin. Eilisen vapaus on minussa yhä: se on minulle vapautta olla välittämättä siitä mitä en rakasta, vapautta lähteä milloin haluamme, suunnata minne tahdomme. Meri on täynnä satoja saaria ja käytännössä omistamme ne kaikki, yksinoikeuden kokea ne kaikki.
Vapautta on istua tässä ja tuntea itsensä Eevaksi paratiisissa ennen käärmeen ilmestymistä. Vapautta on olla välittämättä maailmasta tuolla jossain, vaikka palaan sinne huomenna.

Se on vapautta laskuista, jotka odottavat maksamista; en välitä niistä pätkääkään. Sydämeni ei rakasta laskuja ja maksamista. Se rakastaa tätä kivistä rantaa, niitä mahdollisuuksia joita tämä päivä tuo, sitä rouheaa tunnetta jota tämä vene hengittää minuun, se rakastaa niitä humalluttavia mahdollisuuksia joita tiedän elämän ammentavan minulle jos vain seikkailen siihen ja se rakastaa tuota miestä, joka hengittää raskaasti vieressäni, vieläkin syvässä unessa, ja tietämättään tekee askeleestani koko ajan kevyemmän.
Sydämeni rakastaa maailmaa sillä maailma on vapautta. Ainut, joka minua voisi rajoittaa, olen minä itse ja olen päättänyt estää itseäni tekemästä sitä.

Ajatelkaa nyt tätä: Mies vieressäni kertoi minulle, että suuria purjeveneitä mainostetaan usein sillä, että aikuinen mies mahtuu seisomaan niiden hyteissä.
”Mulla on tässä paras mahdollinen seisomakorkeus”, mies sanoi minulle ja katsoi avointa taivasta yllään.
Niin juuri, ajattelin, vain taivas on rajana.

Tagit: purjehdus, veneet