Kun äiti pyysi arvaamaan, kuka oli kuollut, osuin oikeaan ensi yrittämällä. Olin juuri lukemassa Juicen elämäkertaa, eikä jonkun elämäkertaa lukiessa ajattele kenenkään muun kuolemaa.
Juice kuoli kun olin päässyt sivulle 30. Hän oli silloin vielä nuori, mutta jo raihnainen. Ei ole varmastikaan helppoa olla nuori ja raihnainen. Ehkä siksi Juice joi. Se teki hänestä entistä raihnaisemman.
Juicelta loppui terveys kolmekymppisenä, mutta sanat eivät loppuneet häneltä koskaan. Hän oli sanataituri, verbaaliakrobaatti ja kielinero. Mutta jos minulta kysytään, niin valtaosa hänen tuotannostaan oli minulle aivan yhdentekevää. Niin käy kuitenkin lähes kaiken kulttuurin kanssa. Kaikki ei kosketa kaikkia, mutta Juice onnistui silti koskettamaan monia.
Vaikka taiteilija kuolee, taide jää elämään. Juicelta se tarkoittaa yleistiedollisesta lauluja ja tekstejä. Syksyn säveltä ennen kaikkea. Lauloimme sitä siskon kanssa Juicen haudalla sinä marraskuisena päivänä, jona mestarin tuhka oli tuotu hautausmaalle.
Siinä me seisoimme loppusyksyn kylmässä tihkusateessa ja veisasimme hittikappaletta virren hartaudella. Minusta se oli jotenkin kornia; mennä sellaisen miehen haudalle, jota ei ole koskaan tavannutkaan ja laulaa. En minä laula tuttujenkaan haudalla – enkä elävienkään julkkisten edessä.
Vasta kuukausia myöhemmin ymmärsin, ettei haudalla laulaminen ollutkaan kuolleena syntynyt idea vaan siinä oli paitsi tunnetta myös järkeä. Juice kuoli, mutta eloonjääneet laulavat yhä hänen laulujaan. Sadan vuoden päästä ei ole välttämättä hengissä ainuttakana ihmistä, joka olisi elänyt Juicen kuollessa, mutta silti hänen laulunsa elävät silloinkin.
Taide jää elämään. Ja se on hyvin lohduttavaa – niin kuolevien taiteilijoiden kuin heitä surevienkin kannalta.
Tagit: juhani leskinen, juice
(No Ratings Yet)
Loading ...
