Ohjaajani teatteri- ja elokuvailmaisun kurssilta pyysi minua viime keväänä mukaan ainutlaatuisen projektiin. Hän halusi toteuttaa näytelmän mielenkiintoisella kokoonpanolla, visionaan ottaa harrastajien lisäksi näyttelemään täysin kokemattomia, vähemmistökansallisuuteen kuuluvia nuoria. Onneksi en ole stereotyyppisen ajattelutavan vangitsema pikkusielu, sillä olisin ohittanut unohtumattoman elämyksen!

Muistan tuon keväisen iltapäivän, kun tapasin nämä nuoret ensimmäistä kertaa. Kuljin käytävää pitkin odotus ja into sisälläni, määränpäänäni astua huoneeseen, jossa oli tarkoitus aloittaa ainutlaatuisen näytelmäprojektin työstäminen. Kuulin jo kaukaa, että huoneen täytti rempseä puheensorina ja nauru. Vapautuneisuus ja ilo pursuivat puoliavoimesta ovesta ulos käytävään.

Siinä he olivat. Kaikki tervehtivät minua avoimesti ja ystävällisesti. Täysin odottamatta eräs heistä huudahti minulle kohteliaisuuden. Tämä sai minut tyystin hämilleni. Ihastelin hiljaa mielessäni näiden ihmisten taitoa kiinnittää välittömästi varauksettoman huomionsa uuteen ihmiseen. Ihmettelin rikkautta heti ensi näkemällä löytää toisesta jotakin ainutlaatuista, ja uskallusta sanoa se ääneen. En ollut aikaisemmin törmännyt sellaiseen. Kunnioitukseni heräsi!

Istuimme alas. Jaoimme roolit ja ryhdyimme tekstin vuorosanojen opettelemiseen. Tytöt eivät jaksaneet keskittyä olennaiseen, sillä heitä kiinnosti enemmän tutustua. Spontaaneja kysymyksiä alkoi huomaamatta sadella heidän suustaan ja minä vastailin hämilläni kuka olin ja mistä tulin. Kukaan ei koskaan ollut osoittanut niin suurta kiinnostusta minuun ja tekemisiini.

Seuraavien viikkojen aikana sain kuulla miltei jokaisissa harjoituksissa kehuja. Nämä ihmiset halusivat jatkuvasti ilahduttaa minua kohteliaisuuksillaan. He sanoivat sen mitä ajattelivat, ja toisaalta, eivät koskaan ajatelleet mitä sanoivat. He eivät jännittäneet kertoa tunteistaan tai ajatuksistaan. Osaksi tämän takia tunsin oloni heidän seurassaan nopeasti kotoisaksi. Tekeminen heidän kanssaan oli paitsi hauskaa myös rentouttavaa. Sain olla oma itseni.

Seuraavien kuukausien aikana loimme uudelleen Molierin tarinan Sievistelevistä Hupsuista. Tytöt saivat näytellä sydämensä kyllyydestä hienoja seurapiirineitoja ja pojat esittivät heidän lakeijoitaan. Nuorten vanhemmat olivat puvustajan apuna luomassa meille näyttelijöille upeat ajanmukaiset puvut hörhelöineen ja pitseineen, heidän serkkunsa olivat vastaamassa äänentoistosta ja valoista ja isovanhempansa lupasivat hoitaa väliaikakahvion. Koko suku oli mukana toteuttamassa ainutlaatuista projektia. Mietiskelin päässäni, kuinka hienoa olikaan, että edelleen saattoi löytää tällaisia ihmisiä, joiden elämää määritti vahvasti yhteisöllisyys.

Viimeisellä viikolla ennen ensi-iltaa ohjaajamme ahdistui. Päärooleja näyttelevät tytöt unohtelivat vuorosanojaan jatkuvasti. Vielä ennakkonäytöksessä useat kohtaukset menivät pilalle sen takia. Tytöt hihittelivät. He eivät jaksaneet ahdistua siitä, että itse esityksessä sanat saattaisivat unohtua. He halusivat heittäytyä leikin vietäväksi, elää täysillä tarinaa todeksi, miettimättä ja murehtimatta. Heille käsikirjoitus ja näytelmä itsessään olivat raamit, joiden sisällä sai luoda vapaasti. Itse prosessi oli heille tärkeintä, ei lopputulos.

Tämä loi paineita meille muille, sillä me emme kyenneet sivuuttamaan ajatusta epäonnistumisen mahdollisuudesta. Se pyöri mielessämme ja saattoi meidät roolityöskentelyssämme jäykkyyteen; jokainen vuorosana tuli lausua niin kuin se oli käsikirjoitettu, jokaista sovittua liikerataa, ennalta suunniteltua kädenhuitaisua ja päännyökytystä tuli noudattaa. Näin riski minimoitiin, riski altistua odottamattomalle tilanteelle – sille, että kaikki ei menisikään niin kuin oli suunniteltu.

He olivat viisaita, viisaampia kuin me. He luottivat prosessiin. He luottivat itseensä ja meihin muihin. He luottivat siihen, että homma toimisi, joka tapauksessa. Heidän ei tarvinnut varmistella, ei tietää etukäteen, ei suunnitella, ei noudattaa kaavaa.

Se, että nämä nuoret eivät koskaan olleet tehneet teatteria, ja silti uskaltautuivat näyttelemään päärooleissa, kertoi jotakin heidän rohkeudestaan ja avoimuudestaan uutta kohtaan. Se, miten he heittäytyivät leikkiin ja mukaan tarinaan oli ihailtavaa. Se, miten koko suku oli tukemassa tätä projektia, antamassa oman panostuksensa, oli äärimmäisen koskettavaa. Tämän kaiken todistaminen läheltä oli silmiä avartavaa!

Hämmästyttävintä näiden nuorten toimimisessa lavalla oli se, että he eivät pyrkineetkään näyttelemään. He eivät tyypitelleet hahmoja, eivätkä luoneet ikään kuin naamiota, jonka takaa toteuttivat tiettyä roolia.   He oikeasti sipsuttivat puvuissaan, sanoivat vuorosanansa, elivät kulisseissa omina itsenään.

Se, miten he toimivat näytelmässä, kuvitellussa tilassa ja ajassa, kuvasti äärimmäisen hyvin sitä, millaisia ihmisiä he olivat. Katsellessani heitä ensi-illassa, tajusin että he eivät osanneet elää roolin takaa. He eivät edes tässä näytelmässä, maskeineen ja pukuineen, kyenneet olemaan mitään muuta kuin oikeasti olivat.

Ja millaisia he olivat?  Huomaavaisia, spontaaneja, innokkaita, energisiä, ja hyväntahtoisia, mutta ennen kaikkea aitoja! Upeaa!

Kiitos,

Jasmine
Diana
Mikael
Roope ja
Toni!

Tagit: käytös, teatteri