Kunnioita astiastoasi!

Minä en pidä kaupoista. Etenkin vaatekaupoissa minulle tulee fyysisesti paha olo, tuntuu vakaasti siltä että jotain on pahasti pielessä. Mitä pitempää taukoa pidän kaupoissakäymisestä, sitä voimakkaampi inhoreaktio niissä syntyy.

Mutta tavaroita minä rakastan. Minä samaistun esineisiin, siihen miltä ne näyttävät, tuntuvat, kuulostavat, siihen miten ne toimivat. Minulle on tärkeää että jugurttilusikkani on oikean muotoinen, että sen paino tuntuu kädessä hyvältä. Olen maksanut ylimääräistä kaiuttimista sen takia että niiden kotelon väri sopii ikkunankarmeihini, ja valinnut kalenterinikin pintatuntuman perusteella.

Moni sanoisi minua tämän takia pinnalliseksi.

Mielestäni olen kuitenkin kaikkea muuta. Minulle tärkeät tavarat eivät suinkaan ole “pelkkiä tavaroita”, vaan kunnioitettavia inhimillisen taidon tiivistymiä. Todella kauniissa esineessä hienointa on se, että se on suunniteltu tosissaan – se on paitsi ainetta, myös pala tekijänsä sielua. Todella kaunis esine ei tarvitse selityksiä tuekseen, se kertoo tunnullaan ja näöllään kaiken tarpeellisen.

Mutta mikä kaupoissa sitten on vikana? Kaupoistahan ne kauniitkin esineet yleensä ovat peräisin.

Useimmat kaupat ovat täynnä kuolleita tavaroita. Tavaroita, joita kukaan ei kunnioita: ei niiden suunnittelija, ei valmistaja, ei kauppias eikä käyttäjä. Normaalin tavaratalon tarjonnasta suurin osa on kertakäyttöistä, hengetöntä, laadutonta – syntyessään kuollutta. Sellaista tavaraa, joka kuolee viimeistään kolmen kuukauden käytön jälkeen, joko fyysisesti rikkoutumalla tai henkisesti, jäädessään käytöstä epämiellyttävyytensä, tylsyytensä, vanhanaikaisuutensa, epäkäytännöllisyytensä tai turhuutensa takia. Voin pahoin joutuessani tekemisiin sellaisen tavaran kanssa.

Minä pidän enemmän esineistä, joihin elämä voi kerääntyä kuukausien ja vuosien käytön myötä. Esine herää henkiin silloin kun ihminen ottaa sen käyttöönsä ja tekee siitä omansa. Kaupassa oleva polkupyörä on lupaus retkistä, kesäpäivistä, vauhdista – lupaus joka täyttyy vasta silloin kun pyörä pääsee käyttöön. Kaava osoittaa tarkoituksensa vasta sovelluksessa, teoria käytännössä – samoin tavarat tulevat todellisiksi vasta käytön myötä.

Kauniit esineet kestävät kulumista, rikkoutumista, korjausta ja muokkausta. Kauniissa esineessä voi olla kolhuja, paikkoja, pidennetty hihna ja uusittu maalikerros. Minulle kengistä tulee todella omat vasta kun vaihdan niihin nauhat tai vien ne ensimmäistä kertaa suutarille. Esineestä tulee todellinen vasta silloin kun se on suhteessa minuun.

Voidaan sanoa, että Minä rakentuu isoksi osaksi ympärilläni olevista esineistä. Vaatteista, huonekaluista, lusikoista, tauluista seinällä, kirjoista hyllyssä. Uudessa kaupungissa polkupyöräni merkitsee minulle kotia. Esineen identiteetti ja minun identiteettini kietoutuvat yhteen. Samalla kun minä muokkaan tavaroitani, ne muokkaavat minua – vaihdamme osia itsestämme.

(1 ääntä, keskiarvo: 4.00/5)

 Loading ...