”Kaikki liha tottelee kuria.”
Tuttu lause. Siitä tulevat mieleen turpeat synkeät miehet Trio Niskalaukauksen bändipaidoissa, sellaiset, joiden hampaanraoista roikkuu lihanjänteitä.
Toinen tuttu muistikuva jostain kaukaa on magneetti tätini jääkaapin ovesta. Vaaleanpunaisen, sorkillaan tanssivan porsaan vatsassa luki ”Sielu pystyy mutta liha on heikko”.
Jääkaapin ovessa se oli kuin armonjulistus lankeamisen varalta. ”Ei se mitään, vaikkei kaikki liha tottelekaan kuria.”
Liha. Sanalla on kaksi merkitystä. Ja kun sen perään lisätään toinen sana ”himo”, merkityksiä sikiää lisää kuin raatokärpäsiä. Lihan himo voi olla t-luu –pihviä mielenterveyden rajalle asti janoava heviartisti. Mutta mitä muuta se voi olla?
Lihan himo on klassinen kristillinen, vuosituhansia maatumatta kestänyt ilmaus. Sitä viljeli jo Paavali, mutta se istuu napakasti myös amerikkalaisen herätyssaarnaajan suuhun. Ja kun liha tänä päivänä himoitsee, ovat siitä nousevat mielikuvat myös ikiaikaisia.
Niihin kuuluu hämäriä huoneita, epämääräisiä olosuhteita, hikeä, eritteitä, punaista lateksia ja suoraan sanottuna seksiä.
Mutta ei mitä tahansa seksiä.
Stigma!
Seksuaalisuus on pitkään ollut kristillisten suuntausten oikullinen umpisuoli. Hankala elin, jonka kanssa pärjää niin pitkään kunnes se tulehtuu. Sen jälkeen se särkee niin itsepintaisesti ettei sitä voi jättää huomiotta.
Menneinä vuosisatoina kristilliset kirkot ovat onnistuneet suhtautumaan seksuaalisuuteen niin kirjavin tavoin, ettei ole ihmekään, että kristinusko yhä tänä päivänä kantaa seksuaalikielteisyyden stigmaa, ja että kaikki himoitseva liha leimautuu väistämättä synnillisen seksuaaliseksi.
Lihallinen kun ei tarkoita vain ruumiillista. Se vivahtaa väistämättä synnillisyyteen.
Vanhan kirkon aikoina seksuaalisuuden umpisuolta yritettiin jopa leikata pois. Oli jaloa sulkeutua luostariin ja valita askeesi – se ainut tie, jonka kautta syvemmän yhteyden Jumalaan ajateltiin olevan mahdollinen. Henkinen ja hengellinen aukesi vain ruumiin täydellisen hiljentämisen kautta; ihmisen sielu helähti soimaan vasta, kun ruumis kaikkine räyhäävine himoineen vaiennettiin. Vasta, kun kaikki liha totteli kuria.
Vaatisi paljon rohkeutta kiistää mystikoiden kokemus jumalallisen lähestymisestä. Mutta koko länsimaista kulttuuria sietäisi ravistella se tosiasia, jonka teologitkin nykyisin myöntävät: se, joka saarnasi hengen ylivallasta ruumiin yli ei ollut Paavali, vaan Platon.
Antiikin filosofia korotti hengen yli aineen. Kristinusko sai siitä oman tartuntansa, vaikka selvisikin verrattain vähällä – muutamissa gnostilaisissa, harhaopeiksi nimetyissä suuntauksissa ruumista pidettiin lopulta niin sairaalloisen pahana, että askeesissa riutuminen kuoleman rajoilla oli itse asiassa vain vapautumista sen ansasta.
Silti myös keskiajan kristillisessä kirkossa ruumista pidettiin lujilla. Pelkkä askeesi ei aina riittänyt. Osa kilvoittelijoista erikoistui ruoskimaan ruumistaan saadakseen sielunsa kirkastumaan. Ja kun albiinomunkki Da Vinci –koodissa kiertää cilicén reitensä ympäri katumusharjoituksena niin että veri pirskoutuu esiin, ajatus on sama: kärsiköön ruumis.
Muutos tämän päivän yliseksuaaliseen maailmaan on valtava. Enää ruumista ei yritetä vaientaa. Silti tietynlainen stigma lihassa säilyy yhä.
Rypäletertuista pahan porttikongiksi
Jo nopea vilkaisu juutalaiskristilliseen mentaliteettiin vahvistaa sen, ettei kristillisyyttä voi lähtökohdistaan syyttää seksuaalikielteiseksi. Jeesuksen syntymäkulttuurissa ruumista ei halveksittu – Vanhan testamentin sivuilta vastaan virtaa häikäilemättömän eroottista materiaalia:
Miten kaunis, miten ihana oletkaan, rakastettuni, riemuni! Sinun vartalosi on kuin palmupuu, sinun rintasi ovat sen tertut. Minä ajattelen: tuohon palmuun minä nousen, sen hedelmiin minä tartun! Kuin rypäletertut ovat sinun rintasi, hengityksessäsi on omenan tuoksu, sinun suusi maistuu jalolta viiniltä, joka kiihdyttää rakkauttani ja kostuttaa uinuvien huulet. (Laulujen laulu 7:7-10)
Laulujen laulu on rakastuneen miehen suitsutusta naisensa ihanuudesta ja naisen häpeilemättömän hillitöntä vastausta siihen. Se saa seksuaalisuuden kuulostamaan lähinnä… vallattoman iloiselta.
Jotain meni vinksalleen keskiajalle saavuttaessa. Kirkkoisien (jotka monesti olivat askeetikkoja) teksteissä juuri naisen, Eevan tyttären, seksuaalisuus on se saatanallinen voima joka syöksee miehen tuhoon. Tertullianuksen teksti on ehkä yksi rajuimmista:
You are the Devil’s gateway. You are the unsealer of the forbidden tree. You are the deserter of the divine law. You are she who persuaded him whom the Devil was not valiant enough to attack. You destroyed so easily God’s image man. On account of your desert, that is death, even the Son of God had to die.
Himosta intohimoon
Mikä meni pieleen, sitä on vaikea sanoa.
Kysytäänpä kysymys toisin: miksi seksuaalisuus on niin vaikea asia?
Siksikö, että se on yksi vahvimpia voimia, joka ihmistä vie? Platon yritti raastaa ruumiin irti sielusta. Ärhäkimmät keskiajan kirjoittajat demonisoivat seksuaalisuuden. Freud yritti selittää sen puhtaan mekaanisilla vieteillä. Hippiaate yritti ratkaista ongelman keikauttamalla asian päälaelleen: se, mikä ennen oli piilossa ja kiellettyä, tuli kaikkien näkyviin ja sallituksi.
Entä 2000-luku? Onko seksuaalisuus yhtään… helpompi asia?
Seksuaalisuus on kaikkialla. Ruokakaupassa, kadulla, mediassa, varhaisteinien vaatetuksessa, taiteessa, televisiossa, internetin uumenista puhumattakaan. Meille on kehittynyt omituinen oireyhtymä, jossa lähes kaiken on oltava sallittua ja luvallista, mutta kaikkea vainoaa yhä tietty kaksinaismoralismi.
Seksuaalisuus mainoksissa on täysin normaalia, mutta seksuaalisuus ihmisten välillä on yhä tabu. On täysin oletettavaa että kaikki harrastavat sitä kaikkialla koko ajan, mutta rehellistä, suoraa puhetta siitä kuulee harvoin. Puhe seksuaalisuudesta värittyy helposti joko paheelliseksi tai ongelmakeskeiseksi – Cosmo kertoo, millaista sen pitäisi olla, Kodin Kuvalehti sen, mitä tehdään sitten kun todetaan, ettei siitä koskaan tullut sellaista kuin piti.
Kaunista puhetta siitä mikä on hyvää ja aitoa seksuaalisuutta kuulee harvoin.
Eikö seksuaalisuuden vapautuminen siis poistanutkaan stigmaa? Entä jos illuusio loputtomasta kyvykkyydestä ja halukkuudesta onkin vain saman stigman uusi versio? Yritys pakottaa hallitsemattoman voimakas seksuaalisuus edes johonkin kaavaan, jota kaikki yhdessä voivat tavoitella – kun kerran kaikki muutkin varmasti kokevat niin.
Psykologia on päässyt niin pitkälle, että ihmisen ajatellaan nykyisin olevan psyykkis-fyysis-emotionaalinen kokonaisuus. Sielua ja ruumista ei enää revitä erilleen. Mutta entä jos annettaisiin emootioiden, tunteiden, vihdoinkin olla kuviossa läsnä? Rehellisesti sellaisina, kuin ne tulevat?
Seksuaalisuus on kokonaisuus, johon ei riitä pelkkä ruumis. Tarvitaan sielu ja tunteet. Aidosti tuntevan lihan himo voisi silloin muuttua kauniiksi asiaksi.
Siihen ei lopulta tarvita kuin yksi etuliite:
Himo kuulostaa rankalta.
Aivan toiselta kuulostaa intohimo.
Himo, joka uskaltaa tuntea.
(No Ratings Yet)
Loading ...
