Olin suosikkibändini Nicolen keikalla viime talvena. Silmät menevät automaattisesti kiinni, nyrkit nousevat ilmaan, pää liikkuu musiikin tahtiin, äkisti herää hurja halu ehdottaa vieressä heiluvalle, puolet isommalle metallimiehelle, että pitattaisko. Kun avaan silmät, havaitsen ensinnäkin olevani muita lavan edustalla olijoita vähintään päänmitan lyhyempi –ja lisäksi ainoa naispuolinen. En aio kerjätä tässä verta nenästäni yleistämällä, että fanittaminen olisi jossain määrin rinnastettavissa siihen, kuinka eteen keikoilla hakeutuu tai kuinka paljon liikkuu. Silti uskallan väittää, että monella keikalla on nähtävissä se valitettava ilmiö, etteivät ihmiset kehtaa elää musiikin mukana (ainakaan, elleivät ole ottaneet muutamaa vahvistavaa etukäteen). Nimenomaan keikkojenhan pitäisi kuulua niihin tilanteisiin, jossa voi ja saa eläytyä!
Eräs ystäväni tokaisi vuosia sitten, että hänen mielestään miehet ovat yleisesti ottaen hauskempia kuin naiset. Samalla, kun niskakarvani nousivat pystyyn, ymmärsin, mitä hän ajoi takaa: miehet ovat yleensä vapautuneempia ja rohkeampia ja siten uskaltavat laittaa itsensä likoon myös hauskuuttaessaan muita. Lisään tämän saman havainnon keikkakäyttäytymiseenkin: miehet ovat hauskempaa (ja valitettavasti todennäköisempää) seuraa, eivät pelkästään eturiviin, vaan ylipäätään keikoille. Naiset tuntuvat herkemmin niin sanotusti kasvavan ulos keikkakulttuurista, jopa musiikinkuuntelusta.
Keikoilla eläytyminen (tavalla tai toisella) on mielestäni yksi parhaita tapoja käyttäytyä kerrankin ilman sosiaalisen elämän vaatimuksia asiallisuudesta tai aikuisuudesta. Kun vaatekaapin kokoinen mieshenkilö pyyhkii silmäkulmiaan Nine Inch Nailsin esittäessä Hurt-kappaletta, on päästy vapauttavan kauas niistä kirjoittamattomista säännöistä, joita arkielämässä kuuluisi noudattaa. Kun huomaa sekä itsensä että ympärillä olijoidensa päässeen hetkeksi irti sosiaalisesta paineesta ja odotuksista, ei ole väliä, että varpaat on tallottu ja kyljet mustelmilla.
Henkilökohtaisesta poliittiseen
Stereotypiat mielletään usein koskemaan jotakin alakulttuuria tai vähemmistöä, mutta yhtä lailla meillä on hyvin kapeakatseinen näkemys esimerkiksi tietyistä ikäryhmistä tai ammattikunnista. Sen lisäksi, että ympäristö olettaa tietynlaista käytöstä (kolmekymppisenä pitäisi jo olla elämänkumppani ja lapset vähintään hankinnan asteella), oletamme ympäristön, sen mystisen jonkun, odottavan meiltä jotakin.
Ympäristön mielestä emme ole tarpeeksi hyviä, kun emme osaa valita opiskelupaikkaa tai ammattia, ihmissuhteista puhumattakaan. Ympäristö pitää meitä alisuoriutujina, kun emme kykene kuluttamaan, emmekä tienaamaan tarpeeksi. Ympäristö odottaa meidän käyttäytyvän tietyllä tavalla tietyssä ikäryhmässä, opinahjossa, työpaikassa, ihmissuhteissa… Odottaako? Ja mitä tuo ’ympäristön’ käsite edes pitää sisällään? Lähipiirin, naapuruston, kotikaupungin vai yleisesti ottaen jonkin kasvottoman massan?
Stereotyyppinen ’hyvä’ tai ’oikea’ käytös on ahdistavan neutraalia, suorastaan näkymätöntä. Epäilemättä jokainen meistä on ainakin joskus verrannut itseään tällaiseen hyvin käyttäytyvään superihmiseen osaamatta nimetä, kuka elävästä elämästä kykenisi vastaamaan niihin käsittämättömiin vaatimuksiin. Siinä, missä kyttäyskulttuuri kukoistaa ja kerää mediassa ihailtavan paljon tilaa ja huomiota, aitoja tunteita tai spontaaniutta pidetään kummallisena.
Hyvään ja varsinkaan aikuiseen käytökseen ei kuulu innostuminen tai aitous. Ne muut ihmettelevät, jos pysähtyy heittämään tupakan kodittomalle kävelykadulla vilkkaimpaan aikaan päivästä, tai tavaratalon osastolla hihkuu puhelimeen hyviä uutisia kuultuaan. Jostain syystä niitä muita tuntuu aina kiinnostavan, mitä minä teen tai jätän tekemättä, eikä niillä muilla koskaan ole muuta tekemistä kuin tarkkailla ja arvostella minua.
Kuulostaako absurdilta? Luonnollisestikin ihmiset tarkkailevat toisiaan jatkuvasti ja kukin omista motiiveistaan (varautuneesti, säikähtäneesti, uteliaasti, ylimielisesti ja niin edelleen), sillä olemme sosiaalisia olentoja, jotka erityisesti kaupungeissa on ahdettu pienelle alueelle mahdollisimman tiiviisti. Toisaalta kaipaamme tulla nähdyiksi ja kohdatuiksi, ja samalla pelkäämme toimia poikkeavasti, ettemme herättäisi turhaa huomiota, etteivät ne muut kohdistaisi arvostelevaa katsettaan juuri meihin.
En usko, että stereotyypeistä pystyy koskaan murtautumaan pois, sillä ne helpottavat mustavalkoista ajattelua –ja jostain kumman syystä suuri osa maailmasta tuntuu kokevan mustan ja valkoisen riittävän koko elämän ajaksi. Stereotypioita vastaan kamppaileminen on loputon urakka, sillä jokaisesta stereotyypistä on oma stereotypiansa ja osa stereotypioista on pelkkiä karikatyyreja tai muuten vain hyvin epätarkkoja. Niiden valta perustuu epämääräisyyteen ja toisaalta ihmisen sinnikkääseen uskoon siitä, että on joko maailman keskipiste (jota kaikki tarkkailevat herkeämättä) tai ’tavallisen ihmisen’ stereotyyppiä niin paljon huonompi, että on varma selän takana naurajista.
Kuitenkin stereotypioista, niistä toisista, voi olla piittaamatta. Uskon, että on mahdollista oppia elämään niin, ettei välitä tippaakaan siitä, mitä mukamas kuuluisi tehdä. Alkuvaikeuksien jälkeen siihen tottuu niin, ettei enää edes jännitä hartioita astuessaan kotiovesta ulos.
(No Ratings Yet)
Loading ...
