Yhtenä aamuna sitä herää ja tajuaa, että on vanhempi kuin koskaan. Minulle kävi näin joulukuussa, kun katselin vanhan lukioni raunioita. Hienosta Cygnaeus-lukiosta oli jäljellä vain kivimurskaröykkiöitä, joiden päällä liikkui raskaasti kolme kaivinkonetta. Näky oli lohduton ja muistutti erehdyttävästi tuhotun kaupungin jäämistöllä jyllääviä tankkeja.

Muistojeni maisema oli hävitetty, eikä kerta ollut ensimmäinen. Yläasteeni remontoitiin tunnistamattomaksi melkein heti kun pääsin sieltä pois. Ja kun pari vuotta sitten kävin Helsingissä, en ollut tunnistaa pääkaupunkia samaksi Stadiksi, jossa vierailin useaan otteeseen vuosituhannen vaihteen tienoilla. Kiinnikekohdat omaan nuoruuteni alkavat olla vähissä – ja se on aika huolestuttavaa huomata jo 25-vuotiaana.

Katselin miten kaivurit murhasivat menneisyyttäni ja tunsin itseni vanhaksi. Muistelin kaikkia lukioaikaisia kavereita ja mietin minne he olivat kadonneet. Pieni surffailu kotikoneella toi vastauksen: valtaosa oli muuttanut pois kaupungista. Entisiä luokkalaisiamme asui enemmän Helsingissä ja Tampereella kuin Jyväskylässä.

Tämä toi minut ristiriidan äärelle: Kun kaikki ympärillä muuttuu, ennallaan säilyminenkin tuntuu muutokselta – useimmiten huonompaan suuntaan. Se mikä oli äsken normaalia, onkin kohta poikkeavaa. Kaksikymppisenä on normaalia olla sinkku, mutta kolmekymppisenä pitäisi olla jo perhe. Opiskelukaupunki kelpaa valmistumiseen asti, mutta viimeistään työpaikkaa etsiessä täytyy muuttaa muualle. Se mikä tuntuu hyvältä nyt, täytyy muuttaa huomenna paremmaksi.

Muutospaineet iskevät päälle yhä nuorempana: Pitäisi kouluttautua. Pitäisi hankkia hyvä työpaikka. Pitäisi perustaa perhe. Pitäisi nauttia, kehittyä ja olla yleishyödyllinen. Isi-muotoja on niin paljon, että tulee äitiä ikävä.

Mutta ei se ikävöintikään auta. Maapallo pyörii ympäri formula-auton nopeudella ja syö samalla tahdilla hetkiä historiaan. Tästä päivästä tulee eilinen – ja pian huomisestakin. Se mikä oli äsken nykyisyyttä, onkin nyt mennyttä. Kohta lupaava tulevaisuus on takana. Nuoruus meni eikä sitä saa takaisin. Purettua koulua ei rakenneta uudelleen. Ei ainakaan samanlaisena.

Tuijotin raunioita vielä hetken. Siinä opinahjoni makasi. Surullisena muistomerkkinä joka raivattaisiin pian pois parkkipaikan tai kerrostalojen tieltä. Ja minä yritin hyväksyä sitä. Päästä sinuiksi sen ajatuksen kanssa, että muutos on normaalia mutta vaatii totuttelua.

Jollain tasolla pystyin ymmärtämään sen, että aikaa kuluu ja me vanhenemme emmekä voi sille mitään. Maailma muuttuu koko ajan – mutta miten käy niille, jotka eivät sopeudu muutokseen?

Jyräävätkö realiteetit heidät kaivureina maahan?