Minulla oli neljätoistavuotiaaksi asti pitkät hiukset. Sitten ajoin ne pois. Kovat tytöt käyttivät paksua kajalia ja huulikiiltoa, minä pidin sänkeni peittona kilisevää narrinhattua ja pukeuduin muodottomiin takkeihin. Koulun käytävillä teeskentelin etten kuullut huutoja.
Sittemmin annoin hiusteni kasvaa. Muutin kotoa. Löysin pojan joka kertoi että olin kaunis sellaisena kuin olin. Minä uskoin ja jätin asian siihen. Opin pitämään itseäni määrittävinä ominaisuuksina voimaa, älyä ja käytännöllisyyttä, en koskaan miellyttävyyttä, kiltteyttä tai kauneutta. Vasta kaksikymmentävuotiaana aloin hyväksyä vartaloni sellaisena kuin se on.
Olen nyt kaksikymmentäkolme. Minulla on metallia tukassa ja jäykkäniskainen asenne, mutta viime aikoina olen alkanut pehmentyä. Ompelin juhlapaitaan pitsiä. Ostin sievät korkeakorkoiset kengät. Olen jopa suostunut katsomaan romanttisia komedioita. Kuka minusta oikein on tulossa?
Leikkasin hiukseni. Tai oikeastaan sen teki vastavihitty aviomieheni häiden jälkeisenä aamuna. Se on sikäli loogista, että naiset tunnetusti leikkaavat hiuksensa heti päästyään naimisiin. En vain aikaisemmin ole kuullut, että eniten kotiparturisettiä haluaa huudattaa itse mies.
Olen ollut monta vuotta äärimmäisen tyttö. Lukioiän identiteettikokeiluiden jälkeen yritin monta vuotta kivun kautta kasvattaa pitkiä naisellisia hiuksia, päätyen aina köyttämään hiukseni epämääräisiksi sykkyröiksi niskaan. Yritin silti. Hitaasti mieleeni pesiytyi ajatus siitä, että pitkät hiukset ovat ehjemmin naiselliset kuin lyhyet.
Kun isäni näki minut neljän sentin peikkotukassani, reaktio oli vilpitön “oho” ja hämmentynyt kysymys: tuonko se sun hääkampaus vaati…? Äiti putosi istualleen tuolille eikä uskaltanut katsoa suoraan. Repesi nauramaan vasta jälkeenpäin.
Minua peikkotukkaisuus lähinnä nauratti – ja vapautti. Vasta toisten ihmisen kautta ymmärsin, että kyseessä oli isompi muutos.
“Koetko sä tarvetta käyttäytyä jotenkin eri tavalla…?”, kysyi äitini. “Jotenkin rohkeammin?” Myös veljeni epäili minun löytäneen itsestäni anarkistin – lookista puuttui kuulemma vain nahkatakki niitteineen.
“Ongelma on siinä”, veljeni sanoi, “että tuo on pystytukka. Ei naisella voi olla tuollaista, naiselle se on siili.”
Nelisenttisissä kutreissani, villakangastakissa, mokkasaappaissa ja pashminahuivissa minun oli vaikea ymmärtää anarkismiepäilyjä. Ilkikurisuus minussa alkoi herätä – näinkö nopeasti ihmiset, tututkin, tekevät ulkonäön perusteella johtopäätöksiä persoonasta?
Päätin jäädä tunnustelemaan muutosta. Muissa – ja itsessäni.
***
Miksi minulla on tarve muuttua? Miksi minun on pitänyt tulla erilaiseksi kuin ennen olin?
Ostin tammikuussa ensimmäistä kertaa meikkejä. Se oli pelottavaa. Vielä pelottavampaa oli kokeilla niitä aineita kasvoihin. Näytin vieraalta, tunnuin vieraalta, kiertelin asunnossani tunnustellen identiteettini rakennuspalikoiden väkivaltaista törmäilyä. Ja kuitenkin se oli tehtävä, omat kasvot oli voitava nähdä maalattuna. Oli voitava kävellä muiden ihmisten eteen ripsivärin ja huulipunankin kanssa. Koska vain sillä tavalla voin katsoa pelkojani silmiin.
Muutos on pienissä asioissa. Siksi pienet asiat ovat niin pelottavia. Viisikymppinen mies, joka ottaa ensimmäistä kertaa vakavissaan sukkapuikot käteensä, on astunut hetkeksi ulos turvallisen normaaliuden rajoista. Rajojen ulkopuolella muutos on mahdollista. Viekö se mennessään? Olenko enää minä, ja jos en, kuka silloin olen?
Minä pelkäsin tavallisuutta ja miellyttävyyttä, joukkoon kuulumista ja joukon sääntöjen mukaan toimimista. Puuterirasiasta löytyi puuterin lisäksi kaikki nämä asiat. Pelkäsin, pelkään yhä, että jos olen konventionaalisesti kaunis, sileä ja huoliteltu, kadotan sen mikä on eniten minua – katoan savuna ilmaan, enkä koskaan enää palaa.
Kokeilin. En kadonnut. Ehkä sen sijaan löysin uuden palan itsestäni, tulin hieman ehjemmäksi.
Hiukseni lyhenivät entisestään. Parisenttiseksi lyhentynyttä kuontaloa peilistä katsellessani jouduin tosissani miettimään, näytänkö enää naiselta. Mieheltäni lähtivät melkein kaikki hiukset viittä milliä lukuunottamatta, joten on minulla sentään edelleen pidemmät hiukset.
Nyt olen rehellisesti poikatukkainen. Alkujärkytyksestä toivuttuani olen alkanut pitää olotilasta. Tällaisen tukan kanssa kun ei tarvitse sievistellä. Ei voi. Voin siis käyttäytyä omituisesti julkisella paikalla ja se näyttää todennäköisesti ihan luontevalta. Saan puhua tuntemattomille ja se menee vain epäsovinnaisuuden piikkiin.
Eikä tällaisella tukalla minua voi enää tytötellä kuin vitsimielessä.Mutta ei siinä kaikki. Kiskoin äsken jalkaani kirpparilta löydetyt kuluneet farkut nähdäkseni, mistä kohden niitä voisi kaventaa sopiviksi. Havaitsin, että koon puolesta ne asettuvat oikein kivasti lantiolle. Silloin ne tosin roikkuvat, ja lahkeet on käännettävä kerran.
Tuijottelin peilikuvaani ja hämmästyksekseni huomasin pitäväni siitä.
Jos veljeni näkisi minut nyt, se todellakin suosittelisi niittejä. Minne katosi se silkkimorsian, se neuroottinen tyttö, joka olin vielä vähän aikaa sitten? Mistä tuli tämä pystytukkainen löysistä housuista pitävä rouva?
Näytän oudolta, omiinkin silmiini erilaiselta. Ja pidän siitä. Pidän siitä, että voin mennä seurakuntaan töihin jakkupuvussa ja olla outo siilitukassani. Pidän siitä, ettei minun tarvitse enää olla hillitty tyttö. Pidän siitä, että alan uskaltaa käyttäytyä… suoremmin.
Ehkä ne olivat oikeassa. En ehkä koe tarvetta käyttäytyä eri tavalla, mutta ulkonäön muutos vaikuttaa omaankin käytökseeni. Koen voivani käyttäytyä eri tavalla. Eri tavalla, kuin se naisellisuutta raivokkaasti pitkistä hiuksista ja hillitystä ulkomuodosta etsivä tyttö.
Luulen, että eniten tässä on kyse rajojen ylityksestä. Siilitukka ja lökäpöksyt ovat olleet minulle raja. Jotain, jonka olen ajatellut kuuluvan muille, Todennäköisesti siksi, että luulin, etten uskaltaisi riskeerata ylittämällä sitä rajaa. Oma ulkomuoto on herkkä asia siksi, että se vaikuttaa siihen, miltä tuntuu. Ihmiselle kehittynyt kehonkuva kattaa todennäköisesti melko hienopiirteisesti myös mielikuvan siitä, onko pitkä- vai lyhythiuksinen, tumma vai vaalea, siisti vai huoleton, rosoinen vai siloiteltu.
Kun ulkoinen kuva muuttuu, saattaa siitä syntyä sietämätön ristiriita sisäisen kuvan kanssa. Se voi olla enemmän naisten ongelma, mutta tuntu siitä, että näyttää itselleen vieraalta on minulle ollut kauan sietämätön.
Nyt, kammettuani itseni riskirajan yli, olen hämmentynyt huomatessani, että olo on lähinnä vapaa. En ollutkaan sidottu raamiini. En ollutkaan vain se siro silkkimorsian.
Tuntuu, kuin tekisi tutkimusretkeä identiteettiin. Kuinkakohan pitkälle ajaudun?
***
Ehkä ihmisessä on aina toinen puoli, jonka esiin kääntäminen kiehtoo. Clark Kentillä on Teräsmies, Aku Ankalla Taikaviitta. Siivousfanaatikolla tulee joskus tarve sotkea kotinsa täysin, yltiösosiaalisen on päästävä hiljaisuuteen mökille. Vastakohdan kokeilu antaa syvyyttä ominaisuudelle – musta tehostaa valkoista.
Tai ehkä kyse on keskustelusta: teeseistä ja antiteeseistä. Muutos, joka on näennäisesti vastakohtainen aiemmalle tilanteelle, tarjoaakin vain uuden näkökulman; vanhaan yhdistettynä se saa aikaan synteesin, joka on samalla uusi teesi. Kun siis minä, määritellyltä identiteetiltäni naisellisista hömpötyksistä piittaamaton kovanaama, pakkeloinkin naamani ja pistän korkeat korot jalkaan, kyseessä ei ehkä olekaan teko minuutta vastaan, vaan minuuden uudelleenmäärittely. Uusi minä voi sisältää nämä molemmat asiat. Ja aikaa myöten tulee jälleen jotain, joka vaikuttaa vastakkaiselta tähän nähden, mutta toimiikin uudistavasti, muodostaen jälleen jotain jotenkin samankaltaista, mutta uutta.
Ehkä sitä kutsutaan kehitykseksi.
***
Ihmiset huomaavat muutoksen edelleen. “Sun hiukset on sitten lyhentyneet entisestään.” Enää en ryhdy selittelemään muutosta, vaan totean meidän leikkineen jälleen kotiparturikoneella. Alussa minulla oli tarve jotenkin selittää, mitä ihmettä olen tehnyt ja miksi.
Valtavan pieni asia. Hiusten leikkaaminen. Ja jostain kumman syystä se on saanut suuren symbolisen arvon.
Mies kysyi eilen puhelimessa, että “mites hiukset?”. “Ai että olenko jo toipunut shokista?”, täsmensin. Kyllä olen. Tajusin eilen ensimmäistä kertaa, miten kokonaisvaltaisesti koko hiusjuttu on helpottanut elämääni. Sen lisäksi, että aamulähdöt ovat nopeutuneet noin puoli tuntia, hiihtolenkin ja suihkun ottaminen keskellä päivää on tullut mahdolliseksi ja pipon käyttäminen helpottunut huomattavasti on jostain syystä käynyt niin, että mietin hiuksiani kertakaikkiaan paljon vähemmän.
Se kuulostaakin kornilta – ei hiuksia niin erityisen paljon kuuluisi miettiä. Mutta niin sitä vain tekee, jos ne ovat koko ajan vinksallaan, sähköiset, sotkussa, eivät pysy kiinni. Nyt hiukseni vain ovat. Pystyssä. En voi tehdä niille muuta, kolmesenttistä ei saa edes tuunattua. Niinpä annan niiden vain olla.
Olen suoraansanottuna yllättynyt siitä, miten suunnattoman vapauttavaa se on.
Niittejä en ole hankkinut, enkä hanki. Ja samalla eilen kampaamon ohi pyöräillessäni minut valtasi hetkeksi villi riemu: ei enää koskaan kampaajalle! Voin vallan mainiosti olla pystytukkainen peikkopää vaikka eläkeikään asti.
Jokin on muuttunut. Luulin, ettei muuttuisi, mutta niin on käynyt tahtomattani. Kyllä minä tunnen itseni toisenlaiseksi. Jokin osa minusta nostelee epäilevästi kulmakarvojaan ja huomauttelee, että eikö sellainen ole hieman kevytkenkäistä – muuttaa nyt identiteettiään hiusten mukaan…?
Samalla se järkevämpi puoli minusta napauttaa takaisin, että ihminen ON psyykkis-fyysis-emotionaalinen kokonaisuus, jossa fyysinen ja psyykkinen vaikuttavat toisiinsa – emootioita unohtamatta.
Tottakai se miltä näytän, millaiseksi itseni koen, millaisena minut nähdään ja miten minua sen vuoksi kohdellaan vaikuttaa siihen, millaiseksi itseni tunnen. Miksi muuten meillä olisi sanoja kuten imagoteollisuus? Tämä aika on isoksi osaksi imagojen rakentamista, tyylien valitsemista, adaptoimista ja persoonallisuutensa manifestoimista niiden kautta. Onnellinen se, joka löytää oman tyylinsä ja vapautensa päälleliimattujen tyyliehdotusten ja kuosien alta.
Minuun oli kai päälleliimattu se sievyys ja tyttöys.
Nyt minusta löytynyt nainen nauttii rasavilleydestään. Siitä, että minä voin.
Hurmaavaa tässä on se, miten omat ennakkoluuloni leikkautuivat pois hiuskiehkuroiden mukana: tämä ei tehnyt naiseudelleni mitään. Paremminkin se pakotti minut tarkastelemaan naiseutta minussa jonkun muun kuin vain ulkonäön kautta. Naiseus siis on minussa. Ei ulkonäössäni.
Niin ollen naiseus ja naisellisuus lähestyvät sanoina toisiaan. Naisellisuutta on yhtä monenlaista kuin on naiseutta, ja naiseutta on juuri niin monenlaista kuin on naisia.
Se, jos jokin, on ehjää.
(1 ääntä, keskiarvo: 5.00/5)
Loading ...
