Elokuvat ovat jotain käsittämättömän tärkeää, ainakin minulle. Elokuvat ovat imaisseet sisäänsä pohjimmaisen vapauden tunteen, kaiken sen liioittelun, sekoilun ja tunteiden peittelemättömyyden. Se, mikä tapahtuu elokuvassa täysin viattomasti ja luonnollisesti, on nk. reaalielämässä esittämistä tai liiallista draamailua, koska elokuvan kohtausten käyttäytymissäännöt ovat usein…niin, no. Vapautuneita. Kummallisinta tässä onkin se, että elokuvat ovat ihmisten luomusta. Ehkäpä prosessoimme omaa vapauttamme ja käyttäytymistämme sellaisen kautta, mitä haluaisimme tehdä, muttemme voi, koska Niin Tapahtuu Vain Elokuvissa. Vapaus, elokuvan ilmiö?

Katsojia löytyy jokaisesta kansakunnan ryhmästä. Uraputki- ihmisiä, nuoria naisia, vanhoja miehiä, romantikkoja, kauhufriikkejä, yksinäisiä, väsyneitä, tosimiehiä, nautinnonhaluisia, pettyneitä, opettajia, insinöörejä, lastentarhojen johtajattaria, koululaisia, pareja, sinkkuja, eronneita….lista on loputon. En ole ainakaan itse tavannut vielä ketään, jolla ei olisi ainakin yhtä omaa elokuvasuosikkia. Ei lempparifilmillä voi tietenkään heijastaa ihmisen tunteita tai vapauden tilaa, saattaahan kyseessä olla vaikkapa reaalielokuvakin. Minun yksi suosikkini on jumalainen In The Mouth Of Madness, ysäreiden kliseekauhukokoelma. Minua siinä viehättävät juonen rakenteen hieno kierre ja nerokas Jürgen Prochnow, en suinkaan rakasta limahirviöitä ja ö- luokan tehosteita. En kaipaa niitä elämääni ….vai?

Meille kerrotaan jo varhain, että vapaus on tärkeä asia. Itse muistan ihmetelleeni vapauden olemusta nähtyäni ensimmäistä kertaa Disneyn Aladdinin (ihmettelin sitä noin 5 sekuntia, ja sitten varmaan huomasin jotain kiinnostavampaa). Lampun Henki oli kiinnostusta herättävä hahmo, jokaisen toiveesi toteuttava, riehakas, peittelemätön, Pirkka-Pekka Peteliuksen ääni…fantasia omasta Lampun Hengestä puhkesi kukkimaan yhdessä jos toisessakin pienessä päässä. Mutta missä on aikuisten Lampun Henki, kuka antaa sinun toivoa mitä tahansa, tulee esiin vain hieraisemalla lamppua? Pitäisikö jokaisen elämäänsä jotenkin väsyneen ihmisen mennä kirpputoreille etsimään ikiomaa lamppua, ikuisen onnen Graalin maljaa? Nääh, mitä suotta. Videovuokraamosta saa hyllykaupalla unelmia vain muutamalla eurolla, eikä tarvitse edes etsiä. Siellä on unelmiesi puoliso, rekkalasteittain rahaa, kylmiä väreitä, ihannekroppasi, onnea, mitä tahansa etsit elämästäsi ja pientä naposteltavaa kaiken tuon kokemiseen. Ainoa mitä tarvitset on hippunen mielikuvitusta ja mukautumiskykyä elokuvan tapahtumiin. Joillekin se on menoa se. Onko Sinulle?

Onko Lampun Henkeä siis olemassa? Pitääkö meidän turvautua keinotekoisiin mielen kiihokkeisiin? Käpertyä iltaisin television eteen ja tuijottaa tuijottamasta päästyämmekin jostain sohvan poimujen uumenista elokuvaelämää, ja unohtaa taas pariksi tunniksi se ettet voi saada sitä minkä kuvaruudun toiselta puolelta näet? Kohtaloa ei ole olemassa, joten mitään ei voi tapahtua? Ei rakkautta ensi silmäyksellä, ei häikäiseviä voittoja, glamouria, kauneutta, rohkeutta, kimalletta, jännitystä, ei mitään näistä egotortun koristeista? Kuka on oma Lampun Henkesi?

Sinäkö?