Päästä vatsasi ulos!

Minulla on väite, josta tahdon pitää kynsin ja hampain kiinni:

Ihminen, joka hymyilee, on kaunis.

Erään toisen väitteen esitti Armi Ratia jo nuoruusaikoinaan: ”On vain yksi velvollisuus – kauneus”.

Näissä kahdessa väitteessä on hienoinen ristiriita. Marimekon perustajan tuntu kauneudesta velvollisuutena eroaa siitä, mitä rivinaiselta odotetaan, mutta kyynikko voisi väittää, että jotain lausahduksesta on piirtynyt naissukupuolen kollektiiviseen alitajuntaan.

Meitä naisia riivaa jokin ristiriita, joka kiteytyy parhaiten kenties siihen, että kauneus on asia jonka kanssa on piinaavan vaikeaa elää.

Lähdetään hahmottelemaan asiaa vielä muutamien väitteiden kautta:

1. Naisen on oltava kaunis.
2. Tai ehkä tarkemmin sanottuna: nainen tahtoo olla kaunis.
3. Ja mies haluaa naisen olevan kaunis.

Eikö totta? Uskaltaako kukaan kiistää suoraan? Todella rehellisesti?

On totta – ja yksinomaan armollista – että kauneutta on niin monenlaista, kuin vain on katsojia. Ei ole klisee sanoa, että lopulta kauneus asuu katsojan silmässä: ihminen on suunniteltu niin hyvin, että tunteet saavat maailman ja ihmiset näyttämään kauniilta.

Silti puhutaan asioista kuten kauneusihanne tai jopa naisihanne. Jokin jaettu, yhteinen ymmärrys siitä, mikä on kaunista, meillä siis tuntuu olevan. Siitäkin huolimatta, että sanomme siloitellen kauneuden olevan yksilöllistä. Miksi ihmeessä meillä muuten on niin monta diagnoosia syömishäiriöille, niin monia keinoja muokata ulkonäköämme ja niin monia konstikkaita ihmedieettejä?

Tekisi mieli väittää, että ainakin meistä naisista moni on jonkinlaisen, hataran mutta kiusallisen vaativan ihanteen alla, myönsimme sitä tai emme. Aivan kuin puhuisimme yhtä mutta silti salaa, toisilta piilossa, tavoittelisimme kaikki yhdessä jonkinlaista ideaalia.

Kuka rikkoisi kaavaa?

Kliseet syntyvät jostain. Miksi naisen pitkät hiukset ovat yhä myytti? Hiuksensa leikkaava nainen on edelleen maskuliinisempi kuin pitkähiuksinen, huippumallien keskuudessa on vain muutama todella lyhythiuksinen nainen. Hiuksensa leikkaava nainen on kuin kapinallinen, naiskuvasta tarkoituksella irtautuva.

Kauneus on väistämättä bisnes. Se työllistää valtavan armeijan ihmisiä: vaatetuksesta, hiuksista, ihonhoidosta, kynsistä, ja ruumiinkunnosta aina lävistyksiin ja silmien väriin asti. Muodin virtaukset ovat suunnittelijoiden pöydillä jo vuosia ennen kuin kauppojen rekeissä, ja samalla tavalla vaihtuvat hiustyylit ja elämäntyylit. Jossain siis luodaan koko ajan yhteistä kuvaa siitä, mitä on olla kaunis.

Tahtoisin tavata meikkaajan, joka rikkoisi työssään kaavaa. Nyt tuntuu, että kauneuden yhteinen ihannekuva vaikuttaa piilevänä kaikkialla – meitä verrataan ideaaliin, taivutellaan hitaasti kohti sitä.

Sen tavoittelu on mahdollista, sillä monet ominaisuuksistamme ovat muutettavissa. Ja ideaali on täsmällinen: luonnonkaunis tuttuni istui kerran meikkaajan edessä kuullakseen kulmakarvojensa lähtevän kasvamaan väärästä kohdasta.

Mielenkiintoista on se, että muutama vuosi sitten kulmakarvojen päästäminen valloilleen oli hetken pinnalla naistenlehdissä – oletusarvoisesti ne on siis nypittävä tiettyyn särmään.

Suomessa on sanottu kautta aikojen, että nainen on kauneimmillaan saunanraikkaana. Siihen nähden, miten hillittömän määrän aikaa ja vaivaa me käytämme kauneutemme puunaamiseen, herää kysymys: olemmeko koskaan todella uskoneet sitä?

Mikä todella tuntuu kauniilta?

Tutkimusten mukaan ala-asteikäisten tyttöjen kompleksit oman vartalonsa kanssa lisääntyvät. Yhä useampi häpeää ruumistaan ja pitää sitä vääränlaisena.

Äänenmuodostaja kuoromme harjoituksissa totesi joskus, että suurin osa naisista hengittää väärin. Jatkuva vatsan sisään vetäminen pakottaa hengittämään kylkilihaksilla, ja pallea jää käyttämättä.

Hätkähdin jokin aika sitten tajutessani, että suurin osa naisen kauneudenhoidosta on erilaisten ihokarvojen muokkaamista. Aivan, ihokarvojen. Niitä poistetaan, leikataan, rajataan, värjätään, kiharretaan tai taivutetaan.

Me näemme siis valtavasti vaivaa ja kärsimme jonkinlaisesta piinaavasta alitajuisesta riittämättömyyden tunteesta yksinomaan ihokarvojen tähden.

Ystäväpiirissäni elää termi, joka kuvaa tätä: RTL-päivä. RTL- eli ruma-tyhmä-lihava –päivä on päivä, joka saattaa iskeä naiseen milloin vain. Jonain aamuna sitä vain herää oloon, ettei yksikään yksityiskohta itsessä ole riittävä. Pelkkä bad hair day ei ole mitään siihen verrattuna.

Mietin joskus, mahtavatko miehet koskaan kärsiä siitä. Onko ihokarvojensa sureminen todellakin vain naisten ominaisuus… tai velvollisuus? Riittämättömyys?

Sillä mitä muuta pienten tyttöjen ahdistus ruumiistaan tai jatkuva vatsamuhkuroiden pelkääminen on, paitsi riittämättömyyden tunnetta? Itsensä vertaamista johonkin muuhun?

Ja seuraava tärkeä kysymys on:

Miten kauniiksi se saa kenetkään tuntemaan itsensä?

Entä jos sitä vain antaisi vatsansa pullahtaa ulos, päästäisi hymynsä kasvoilleen, nostaisi päänsä ja kantaisi itsensä. Sen hiuskruununsa, joka ei ole koskaan kuin mainoksissa. Näyttäisi sen hammasrivinsä, joka ei koskaan ole yhtä valkoinen kuin voisi olla. Ottaisi pois puuskasta ne sormensa joissa on lohkeillutta kynsilakkaa ja repeilleitä kynsinauhoja.

Antaisi itsestään näkyä sen, joka itsessä on ainutlaatuista: sen koko kollaasin uniikkia ihmistä, jollaista ei vain yksinkertaisesti ole toista. Sen, joka on todellista. Aitoa. Jäljittelemätöntä.

Pidän edelleen kiinni väitteestäni. Ihminen, joka hymyilee, näyttää siltä kuin hänen kasvoilleen olisi juuri sytytetty valo.

Tagit:

(No Ratings Yet)
Loading ... Loading ...

Kirjoita kommentti

Strategioita ja teknologiaa internet-myyntiin