Normaalin ja epänormaalin raja on noin kolme metriä Jyväskylän kävelykadun keskustassa.
Muutama päivä sitten nojasin Sokoksen edessä olevaan pylvääseen samaisella kadulla ja yritin piiskata itseeni taistelutahtoa. Olin jo tennareita jalkaan kiskoessani naureskellut sille vimmalle johon itseäni yllytin – enhän ollut tekemässä mitään vaarallista tai uhkarohkeaa.
Kävelykadulla pulssi alkoi kuitenkin vääjäämättä nousta. Yritin kävellä mahdollisimman rennosti ohi Kompassin, joka on kävelykadun keskikohta. Ohitin sen ja sujahdin sulavasti Sokoksen ovista sisään. Jospa en vielä kuitenkaan.
Kohta pakotin itseni taas ulos ovista. Sisu karkasi kuitenkin kurkkuun, ja jäin nojailemaan pylvääseen. Uskottelin itselleni, että kohteeseen on hyvä tutustua ensin. Niinpä seisoin siinä Sokoksen lipan alla ja tuijotin Kompassia.
Olin päättänyt testata omaa sosiaalista rohkeuttani. Olin päättänyt tulla hetkeksi äärimmäisen näkyväksi kävelemällä keskelle Kompassia ja istumalla alas.
Kertasin suunnitelmaa mielessäni: kävelet vaan suoraan siihen, ja istut alas. Se siitä. Ei muuta. Niin hellyttävän pieni asia, mutta siinä hetkessä se tuntui maailman typerimmältä uhkarohkeudelta. Ei kukaan järkevä ihminen saa tällaisia ideoita.
Ja samalla tajusin: jos tämä kerran tuntuu näin vaikealta, on tässä pakko olla jotain olennaista. Roikkuessani siinä Sokoksen kulmalla olin käytännössä näkymätön, heti kun istuisin Kompassille muuttuisin erittäin näkyväksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan koskaan istu siinä.
On vinkeää, miten ihmisen psyyke voi harata ruumista vastaan. Päästyäni näin pitkälle ajatuksissani yritin piiskata jalkojani liikkumaan, mutta lihakseni eivät värähtäneetkään. Minulla oli koominen olo: tappelin itseni kanssa, suorastaan käskytin lihaksiani, mutta käsky ei mennyt perille.
Koukkasin vauhtia vielä Suomalaisen kirjakaupan kautta, kunnes alkoi hävettää. En minä tästä enää mihinkään pääse. Niinpä lopulta kävelin ovesta ulos, suoraan keskelle kävelykatua ja – istuin alas.
Helpotuksen tunne hulmahti minuun saman tien.
Katukuva on viehättävän erilainen maan tasosta. Tiedostin lähinnä askeleita ja katkonaisia puheenpalasia. Ihmiset kulkivat läheltä ohitseni, pyöräilivät aivan vierestä, kello neljän iltapäiväruuhka kihisi ristiin rastiin kävelykatua.
Yllätyksekseni huomasin nauttivani siitä, kuinka istuin aivan rauhassa itse luomassani kuplassa keskellä kihinää. Yritin tiirailla ohikulkijoita silmiin, mutta suomalaiset kääntävät päänsä aina nopeasti pois. Vain muutama ulkomaalainen vaihto-oppilas nauroi takaisin pyöriensä selästä.
Muutaman metrin päästä minua lähestyi Pelastakaa Lapset ry:n feissari. Luulin saavani aikaan mielenkiintoisen keskustelun, mutta mies meni suoraan ohitseni. Vähän ajan kuluttua feissareita poukkoili Kompassilla kolme, mutta kukaan ei tullut jututtamaan minua.
Olin esillä suoraan syöttinä, mutta he pysäyttelivät ohijuoksijoita. Minua nauratti. Olinko todella niin outo?
Kaupungit ovat omituisia paikkoja, joissa toisiaan vasten tiiviisti sullotut ihmiset muuttuvat hitaasti näkymättömiksi. Meitä on niin paljon kylki kyljessä, että menetämme kyvyn katsoa kohti toisiamme.
Mietin maassa istuessani, että pelottavinta koko touhussa oli näkyväksi tuleminen. Poikkeaminen. Erottuminen. Useimmat tulevat kaupungille näkymään jollain lailla, mutta minä rikoin sitä hiuksenhienoa kaavaa, jonka mukaan on täysin normaalia istua rappusilla kävelykadun reunalla mutta viiden metrin päässä keskellä katua se muuttuu uppo-oudoksi.
Mitä ihmettä oikein pelkäsin? Ei kukaan tuntemattomista ohikulkijoista kummastelullaan loukannut minua, ja tutuille olisin aina voinut selittää. Ympäristön armoton, yhteen tiivistynyt katse oli se, joka sai polvet lyömään loukkua. Miltä tämäkin nyt näyttää.
Sosiologi Erving Goffman kehitteli aikanaan teoriaa ”kohteliaasta tarkkaamattomuudesta”. Se tarkoittaa tapaa, jolla ihmiset alkavat käyttäytyä tarpeeksi suuressa kaupungissa selvitäkseen keskellä muukalaisia. Teoria kaikessa lyhykäisyydessään menee näin: kaupungissa kaikki yhdessä teeskentelevät etteivät näe eivätkä kuule toisiaan.
Kadulla ei katsota silmiin vieraita ihmisiä. Bussissa voi istua pakon edessä tuntemattoman viereen, mutta ei keskustella. Yksityisyyttä yritetään suojella niin kauan, että se muuttuu yksinäisyydeksi.
Samasta syystä kai vielä nykypäivänä ihmisiä saattaa paleltua kaupungeissa lumihankeen, vaikka on vaikea kuvitella, ettei kukaan todella ole nähnyt tilannetta.
Tulin omalla kauhullani todistaneeksi teorian todeksi. Pelkäsin primitiivisesti sitä, että koko ympäristö näkee minut tavalla, jota en voi kontrolloida. En voinut piiloutua, vaan tietoisesti asetin itseni kaikkien arvioivan katseen alle.
On sairaalloista, miten vaikeaa arjen kaupunkikuvassa on todella nähdä niitä asioita, jotka eivät sovi siloisen elämän malliin. Ne ehkä havaitaan, mutta teeskennellään päinvastaista.
Silti juuri näkeminen olisi edellytys kohtaamiselle, puhuttelemiselle, koskettamiselle. Ja vaikka näkyväksi tuleminen voi olla äärimmäisen pelottavaa, uskon, että juuri sitä ja vain sitä jokainen meistä eniten kaipaa. Nähdyksi tulemista. Kosketetuksi tulemista. Kohti tulemista.
En ymmärrä, mikä siinä olisi niin epäkohteliasta. Enkä kerta kaikkiaan käsitä, mikä Goffmanin teoriassa on niin kohteliasta. Olisi tuntunut mukavan kohteliaalta, jos joku olisi kysynyt minulta suoraan, että mitä maailmassa oikein puuhasin siinä istuessani.
Vartin maassa istuttuani en ollut raaskia nousta ylös. Itsensä voittamisen tunteen lisäksi on ihmisten hämmentämisen tunteessa jotain humalluttavaa.
(No Ratings Yet)
Loading ...
