Kaisa Erkintytär, emäntä, 1641-1719. Puoliso Erkki Antinpoika Höök, 1630-1675. Lapsi: Heikki Höök, 1667-1714.
Carin “Caisa” Mattsdotter, itsellisen vaimo, 1758-1823. Puoliso Henrik Mattsinpoika Vanhala, 1766-1834. Kahdeksan lasta, joista neljä eli aikuisikään asti. Kuolinsyy: vanhuus.
Kaisa Adamintytär Karstunen; itsellinen, leski; 1829-1893. Lapsia kolmesta eri avioliitosta yhteensä kuusi, joista viisi eli aikuisikään saakka. Kaikilla lapsilla äidin sukunimi. Kuolinsyy: tuntematon.
Kaisa Johanna Kortekallio (Heikkilä), syntynyt 1984. Avioliitto 2002-2006, nimenmuutos 2006.
Sain käsiini isäni suvun sukututkimuksen. Viime päivien aikana raapustin punaisella värikynällä valtavalle paperille esi-isieni ja esiäitieni nimet nähdäkseni heidät kaikki yhdellä kertaa. Samat nimet toistuvat: Matts, Matti, Eric, Erkki, Lisa, Liisa, Carin, Kaisa. Kaikista näistä ihmisistä on jäljellä enää tieto siitä, missä ja milloin he syntyivät ja kuolivat, ketkä olivat heidän vanhempiaan ja kenen vanhempia he itse olivat. Joistakin on selvillä ammatti, joistakin harvoista tietoja käräjäkiistoista tai omistuksista. Suvussa on yksi kirvesmurhaaja ja muutama pappishenkilö – jopa pari piispaa, satoja vuosia sitten. Mutta nämä muutamat poikkeukset katoavat karstulalaisten torppareiden rivistöön. Väkisinkin tuntee itsensä pieneksi. Onko minusta parinsadan vuoden jälkeen tiedossa enää muuta kuin se, kenen tytär, puoliso ja äiti olin?
Minulla on tällä viikolla syntymäpäivä. Täytän 23 vuotta. Viime vuoden aikana olen huomannut ajattelevani pitemmillä aikajaksoilla kuin ennen – enää ei tunnu kummalliselta ajatella kymmeniä vuosia kestäviä ihmissuhteita, oman kehon vanhenemista tai sitä hetkeä kun olen kuusikymmentäviisivuotias ja minulla on elämänkokemusta jota jakaa nuoremmilleni. En enää sulje pois ajatusta omista lapsista, en sysää sitä syrjään asiana, joka tulee vastaan vasta vuosien päästä. Vuodet ovat lyhyitä. Koko seuraava vuosikymmen on jo tässä.
Jokainen ihminen on solmukohta omassa hetkessään. Menneisyyteen avautuu viuhkana esi-isien ja esiäitien painava massa. Tulevaisuuteen avautuu lapsien ja lapsenlapsien sukujen valtava potentiaali. Kuvion muodosta en itse tiedä kuin puolet – mutta kuvitellaanpa jos voisin olla itseni ulkopuolella. Jos voisin katsoa itseäni samalla tavalla kuin 1600-luvulla elänyttä Kaisa Erkintytärtä? Huomaisin, että vain parisataa vuotta minun syntymäni jälkeen omien veljieni jälkeläiset hankkisivat lapsia omien jälkeläisteni kanssa. Jos näkisin ystävieni suvut yhtälailla, voisin nähdä että olemme kaikki samassa verkossa, samaa sukua. Suomi on pieni maa. Menneisyydessä esi-isien avioliitot sitovat meidät kaikki yhteen, ja tulevaisuudessa lastemme lasten polut tulevat varmasti risteämään keskenään.
Mutta entä jos minä en osallistu? Jos minun kohdallani linja päättyy, langat solmitaan yhteen ja katkaistaan, tullaan loppuun. Jos minä olenkin kuvion terävä kärki enkä eteen ja taakse avautuva solmu?
Jostein Gaarderin Maya käsittelee juuri tätä kysymystä. Päähenkilö on evoluutiobiologi, jonka ainoa tytär on kuollut lapsena. Tämä mies tuntee painona niskassaan paitsi omien inhimillisten esi-isiensä sukupolvet, myös kaiken sen kehityksen joka tuli ennen meitä – neandertalilaisista ja amfibioista aina alkuräjähdykseen saakka. Siinä lastissa eivät äidin lapsenlapsivihjailut enää paljon paina! Jos hän ei lisäännykään, ei vie geneettistä viestiä eteenpäin, hän on biologiselta kannalta resurssien tuhlausta. Epäonnistunut, tulokseton yritys.
Mutta eiväthän lapset ole ainoa asia mitä ihminen voi jättää jälkeensä! Historiaan voi jäädä rakentamalla, kirjoittamalla, sotimalla, laskemalla taivaankappaleiden ratoja. Kulttuuria synnytetään ja kasvatetaan samalla tavalla kuin uutta sukupolveakin. Ihmisyksilö, hauras ja kertakäyttöinen, voi lyhyen elämänsä aikana saada aikaan jotain, mikä muuttaa kokonaisen kansan käsityksen itsestään. Haittaako silloin, jos onkin geneettiseltä kannalta umpisolmu, linjansa viimeinen?
“Vie miljardeja vuosia luoda ihminen. Ja vie vain muutaman sekunnin kuolla.” Gaarderin tekstissä ihminen katsoo taaksepäin kaikkea mikä häntä ennen on ollut ja toteaa: tämän kaiken piti tapahtua jotta minä voisin olla olemassa nyt. Minua varten tarvittiin kaikki ne polvet, solmut ja tienhaarat. Ja nyt kun olen tässä, kaiken tämän tulos, tiedän etten aio haaskata tätä elämää. Sillä ilman tätä pientä solmukohtaa kudelma ei olisi kokonainen.
Tagit: ihminen
(No Ratings Yet)
Loading ...
