Yhden viikonlopun aikana olen ehtinyt olla renessanssiajan keksijä, rautatienrakentaja, insinööri, luonnonvoimia hallitseva jumala, eläintarhan omistaja ja ravintoloitsija. Ja paljon muuta. Tämä oli mahdollista, koska olin Ropeconissa.

Ropeconissa, Espoon Otaniemessä, kohtaavat vuosittain pöytäroolipelien, liveroolipelien, lautapelien, figupelien ja korttipelien harrastajat – kolme tai neljä tuhatta enemmän tai vähemmän kummallisen näköistä intoilijaa, jotka haluavat leikkiä, eläytyä, uppoutua ja rassata aivojaan. Minä koin hurjia sympatiakuohahduksia kävellessäni kyberpunkenkeleitä ja pehmomiekkailevia fantasiasankareita vastaan, mutta pysyttelin silti enimmäkseen lautapeliluolassa koodaamassa aivojani uudelleen.

Minä en ole kokenut pelaaja. Innokas kyllä, mutten millään tavalla rutinoitunut. Minulle jokainen uusi peli on todellakin uusi peli, toisin kuin niille muutamille konkaripelaajille joiden kanssa pelasin. Heistä huomasi heti miten he ovat aivojaan muokanneet – heillä on ymmärrystä pelistrategioista ylipäätään, joten tutustuessaan uuteen peliin he näkevät nopeasti minkätyyppinen eteneminen juuri tässä pelissä on paras. Mitä useammin polkua kulkee, sitä helpompi sitä on kulkea uudestaan.

Kolmen päivän aikana kiinnitin huomiota siihen että aivoissani tapahtuu selviä muutoksia. Jokainen peli jonka pelaan rakentaa ajatteluani ja luonnettani tiettyyn suuntaan – strategisemmaksi, loogisemmaksi, tarkkaavaisemmaksi. Ymmärrän seuraavia pelejä hieman paremmin, ja mekaniikat tulevat uniin.

Ihminen on sitä mitä hän muistaa. Muisti ei kuitenkaan ole mikään valokuva-albumi, johon olisi tallennettu hyvä valikoima objektiivisia muistoja. Se mitä muistan riippuu siitä mihin kiinnitän huomiota, miten tunnen, ajattelen ja analysoin. Samalla tavoin kuin ihmiset eivät ole esineitä vaan prosesseja, eivät muistotkaan ole kuvia vaan liikkuvia rakennelmia. Näemme niistä kulloinkin vain sen puolen, johon kiinnitämme huomiota. Hyvä esimerkki tästä on toisaalla Juonessa elämäänsä muisteleva Elsa – millaisia hänen muistikuvansa olisivat jos hän ei nyt pystyisi nauramaan niille?

Näin siis toimii elämä. Mutta liittyykö se mitenkään peleihin? Miten pelaaminen vaikuttaa ajattelutapaan? Voiko pelatessa opittu logiikka auttaa elämässä?

Iain M. Banksin scifiromaani Pelaaja kertoo yhteiskunnasta, jonka ytimenä on azad-niminen peli. Peliä pelaamalla valitaan valtion virkamiehet, armeijan upseerit, papisto ja jopa keisari, ja pelin ajattelutapa on kaikenkattava teoria jonka sisäpuolella kaikki kansalaiset ovat kasvaneet.

“Perusajatus on se, että azad on niin monimutkainen, niin hienovarainen, niin muuntuva ja vaativa peli, että se muodostaa niin tarkan  ja kattavan mallin elämästä kuin ylipäänsä on mahdollista rakentaa. Se, joka menestyy pelissä, menestyy elämässä: kummassakin tarvitaan samoja ominaisuuksia.”

On helppo ajatella yhteiskuntaa pelinä, jossa on tunnettava tietyt säännöt ja osattava käyttää niitä hyväksi. Mutta mitkä ovat elämän pelisäännöt? Millä tavalla elämässä pitäisi edetä? Ehkä vastaamisessa auttaa, jos selvittää itselleen mitä ovat hyvän pelin ominaisuudet.

Hyvissä peleissä taito- ja tuurielementit ovat tasapainossa. Tietyllä tavalla tuurikin on taitoa – kyse on siitä, kuinka hyvin käyttää itselle tarjoutuvat mahdollisuudet. Nostan ne laatat tai kortit jotka sattuma suo, ja on minun käsissäni päättää mitä niillä teen ja miten niihin suhtaudun. En voi suunnitella kovin pitkälle eteenpäin, koska en voi ennustaa eteeni ilmestyviä olosuhteita – mutta tunnen logiikan ja jonkin verran todennäköisyyksiä. Joudun miettimään mitä toisten pelaajien päässä tapahtuu, miten se muuttaa peliä ja miten minä voin siihen omalla toiminnallani vaikuttaa.

Pelit ovat näkökulmia. Jokainen pelisuunnittelija luo kanavarakennelmia, joissa pelaajan ajatukset voivat virrata. Opetellessaan uudenlaista peliä pelaaja murtautuu ulos entisistä kanavistaan, entisistä uristaan, ja kokeilee toisenlaista ajattelutapaa. Ehkä se jonkinlaista joustavuutta opettaa? Ehkä peliharrastus on kuin matkailua – kuljen aina uusia ja uusia reittejä ristiin rastiin pääni sisällä, ja lopulta tunnen niin monta reittiä että voin aina valita tilanteeseen parhaiten sopivan.

Tagit: ihminen, lautapeli, pelit, ropecon