Suurin mahdollinen kohteliaisuus on “minä rakastan sinua”. Toiseksi suurin on “minä en unohda sinua koskaan”. Näistä jälkimmäisen pitäminen voi tosin olla hankalaa, sillä ihminen on unohtavainen.

Harva asia on yhtä inhimillistä ja arkipäiväistä kuin unohtaminen. Maito jää pöydälle, avaimet lukittuun autoon ja tärkeä tapaaminen tekemättä. Huonosta päästä kärsii ensin koko kroppa ja lopulta myös lähipiiri.

Ihmisen muisti on lyhyt mutta valikoiva. Miehillä muisti on enimmäkseen lyhyt ja naisilla enimmäkseen valikoiva. Kun mies unohtaa kerran vaimonsa syntymäpäivän, tämä muistaa sen koko lopun ikänsä.

Unohtamisessa on kuitenkin myös hyvät puolensa. Britannian entinen pääministeri Arthur James Balfour totesi taannoin: “en koskaan anna anteeksi, mutta unohdan aina”. Tässä mielessä unohtaminen on suorastaan rauhanomaisen yhteiselon edellytys.

Sen lisäksi unohtaminen on onnellisuuden edellytys. Se että pystyy elämään hetkessä ja riemuitsemaan ihmiselon pienistä iloista, vaatii suurempien surujen siirtämistä taka-alalle – ainakin hetkeksi. Afrikassa nähdään kyllä nälkää ja Kauko-itä tulvii yli äyräidensä, mutta koska asialle ei tänään tässä ja nyt voi yhtään mitään, on parempi nauttia ystävien (joiden virheet ja viat olet unohtanut) seurasta ja nauraa ja laulaa aamunkoittoon.

Ennen kaikkea unohtaminen tekee kuitenkin muistamisen arvokkaaksi samalla tavalla kuin kuoleminen tekee elämästä korvaamattoman. Me unohdamme niin paljon asioita, että niiden muistissa pysyvien täytyy olla meille merkityksellisiä. Kun muistamme ystävän syntymäpäivän tai ensitapaamisen rakkaimpamme kanssa, me kerromme samalla heille, että he ovat tärkeitä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että muistaminen olisi helppoa. Päinvastoin, se vaatii usein vaivannäköä. Jos siihen ei ole valmis, käy kuin kahdelle kaverille jotka tapasivat kadulla monen vuoden eron jälkeen. “Et sitten pitänyt yhteyttä”, ensimmäinen sanoi. “Et sinäkään”, toinen vastasi.

Unohtaminen tulee usein kuin itsestään, mutta ystävyyssuhteessa siihenkin tarvitaan kaksi. Ystävyyden ylläpitäminen vaatii ehkä soiton silloin ja vierailun tällöin, mutta muistamisen vaatima vaivannäkö on kuitenkin lopulta pieni hinta siitä, mitä me saamme ystävyydestä takaisin.

Kaiken hyvän lisäksi ystävistä saa itselleen myös varamuistin, joka palauttaa yhteiset kokemukset mieleen vielä vuosienkin jälkeen. Ja niiden yhteisten kokemusten todellisen arvon ymmärtää luultavasti vasta sitten, kun ystävästä on jäljellä vain muistot.

Tai oikeastaan “vain muistot” on vähättelyä, kun vaihtoehtona on kadotus joka unohduksenakin tunnetaan. Usein muistot on kaikki, mitä meille jää. Eikä se ole paha asia.
En tiedä, onko kuoleman jälkeen elämää, mutta olen varma, että kuoleman jälkeen on muistoja. Sillä ystävät eivät unohda toisiaan koskaan.

Tagit: ihminen, unohtaminen