Tuossa se makaa, sohvalla, ketarat levällään – koipieläin. Olen saanut sen kasvamaan neljässä kuukaudessa yli 12 kiloa painavaksi ja 48 senttiä korkeaksi, mistä suurin pituus on jaloissa. Se on seisoja. Valmistelut alkoivat jo kesäkuussa: johdot piiloon, matot pois, metalliset ruokakupit lattialle, leluja koriin sohvapöydän alle. Visualisoin itselleni yli kuukautta aikaisemmin, millainen muutos minua odotti. Opiskelin kasvatusta, tutustuin rotuun ja jännitin, välillä jopa epäröin. Onko minusta huolehtimaan, mistä luovun, mitä saan? Entä jos emme pidä toisistamme? Kyseessä on kuitenkin elävä olento. Vaikka perheenjäsentä oli suunniteltu useita vuosia, syntyi lopullinen päätös niin nopeasti, että luotto itseeni ja kykyyni kantaa vastuuta oli epävakaata. Arkajalka kun hieman olen.

Tapasimme ensimmäisen kerran heinäkuun 15. päivänä. Vein mukanani tuliaisen, kuten on tapana, pienen narunpätkän. Olin pyöritellyt sitä kotona viikkoja, jotta kodin tuoksu tarttuisi siihen. Kävellessäni pihaan puristin narua tiukasti taskussani. Minua jännitti. Pelotti, etten tuntisikaan mitään. Samalla olin enemmän innoissani kuin koskaan aiemmin. Tunnustelin, miltä haaveiden toteutuminen tuntuu. Sekavalta. Sitten näin ne – karsinassa, kuin pienet porsaat, heräilivät juuri. Etsin katseellani joukosta niskalaikkua, valkoista oranssilla, joka oli saamissani valokuvissa. Aitauksessa alkoi olla tohinaa ja naperot kurottelivat meitä kohden saadakseen maistiaiset sormistamme. Havaitsin tutun laikun pennulla, joka vielä pötkötteli pesässä ja tarkkaili muiden toimintaa. Vaappuvin askelin, vielä hieman unisena, päätti sekin tutkia ympäristöään ja kummallista tilannetta. Hitaasti, varovasti, rauhassa. Arkajalka. Ruokaa kannettiin aitaukseen, pian kuului tehokasta maiskutusta. Ne tunsivat olonsa turvalliseksi.

Viikko ensitapaamisen jälkeen koitti muutto. Minulla oli mukana sininen huopa pehmentämään pienen jännittävää automatkaa. Oksennusta. Kotona kuppiin kaadettiin tuttua ruokaa. Ei maistunut. Se on tavallista ensimmäisenä yönä uudessa kodissa. En osannut nukkua vaan kuuntelin uni- ja hengitysääniä. Niin kai äiditkin tekevät, uskoisin. Astuin hetkessä maailmaan, johon olin pikkutytöstä asti halunnut, mutta en osannut vielä käsitellä sitä. Olimme vasta tutustumassa toisiimme.

Olin lomalla koko elokuun, mikä jälkikäteen ajatellen oli välttämätöntä. Opettelin ja tutustuin, kehitin omaa tapaani kouluttaa. Pyrin ymmärtämään eri merkkejä sen käytöksessä ja samalla opetin sille omaa kieltäni. Se oli nopea oppimaan. Ja kuinka ihana olikaan se päivä, jolloin käsky ”istu” sai sen asettumaan ryhdikkääseen pakettiin lattialle, etujalat tikkusuorina, katse kohdistettuna minuun odottaen palkintoa. Hieno hetki. Meillä oli yhteinen sana, jolle oli yhteinen merkitys.

Ensimmäiset viikot toimin kuin kone ja aistini olivat jatkuvasti ylikierroksilla. Vaikka poistuin kotoa, ajatukseni jäivät sinne. Kävimme ulkona kymmeniä kertoja päivässä. Oli oltava nopea, jos halusi kodin pysyvän puhtaana. Ei se pysynyt. Ulkona ollessa pidin siitä, että meille tultiin juttelemaan. Täysin vieraat ihmiset kertoivat minulle avoimesti omia kokemuksiaan ja minä heille. Vertaistukea parhaimmillaan. Jouduin suunnittelemaan oman päivärytmini pennun mukaan ja siten järjestämään menoni ruoka-aikojen ja pissitysten väliin. Oli priorisoitava. Usein väsytti, mutta kotiin päästessä mieli muuttui – minua oli odotettu.

Vaikeinta oli sanoa jatkuvasti ”ei”. Toisen toruminen sai itsenikin vihaiselle tuulelle, mikä entisestään vähensi omaa energiaa. Muutaman kerran koin romahduksen. Eräs tällainen päivä oli tiistai, jolloin vedet olivat poikki yli kymmenen tuntia putkirikon vuoksi. Olin kuumeinen. Koti oli ruma: olin joutunut karsimaan kaikki kasvit, tyynyt, lamput ja lehdet – kodikkuutta lisäävät piristykset – pois tutkivien hampaiden tieltä. Värikkäänä sisustajana minun oli vaikeaa saada tarvitsemani ilo harmaasta tyhjiöstä, jolta kotini näytti. Tuona vedettömänä tiistaina asuntoni täyttyi lammikoista, kuten muinakin päivinä, mutta en saanut lattioita pestyä. Jouduin hyppelemään väistellen märkiä, mutusteltuja sanomalehtiä. Silloin itketti. Kiukku katoaa kuitenkin hetkessä, kun polvelle painuu pää kaivaten rapsutuksia korvan takaa. Tarvitsemme molemmat läheisyyttä.

Kaikki helpottuu. Hampaat eivät ole enää niin terävät ja koti on jälleen värikäs. Ennen pentua olin hyvin tarkka siitä, että kotona on aina siistiä ja tavarat tietyillä, määrätyillä paikoillaan. Siisteys ja itsekuri olivat minulle jopa hieman pakkomielteisessä asemassa. Se on ollut hallinnan keino. Nykyään olen rennompi. En hermostu sotkuun. Sotku on oikeastaan aika kodikasta. Se osoittaa, etten ole yksin. Lisäksi olen oppinut huolehtimaan paremmin itsestäni, kun on huolehdittava jostain toisesta. Yhteinen elämämme on löytänyt oman rytminsä. Olemme kasvaneet ja viisastuneet. Pian aloitamme yhdessä uuden projektin: kuinka kävellään nätisti hihnassa. Se on kevään näyttelyssä tärkeä taito osata, ettei tarvitse hävetä. Ja täytyyhän seisojan seistä. Kun se onnistuu, täytyy minunkin – isoäidin iloksi ja ylpeydeksi – opetella lintupaistin valmistus.

Tagit: koira